Jutut ajassa

27 heinäkuuta 2020

LEVYT - Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)

Jatketaan tamperelaisen Popedan jälkeen vielä toisella 40 vuoden takaisella klassikolla. Samoilta nurkilta tupsahti markkinoille tämäkin tuotos, Juice Leskinen Slamin rempseyttä ja herkkyyttä pursuileva XV Yö (Tauko III) (1980).

Albumin otsakkeeksi piti tulla kahden edellisen jatkona pelkkä Tauko III. Apulaissheriffin ymmärryksen yli menevän, levy-yhtiöstä kumpuavan viisauden takia tämä ei käynyt. 1990- ja 2000-lukujen uusinnoissa roomalaisin numeroin ilmaistu järjestysnumero piti vielä mennä kirjoittamaan auki (ks. kuva). Lipposen Levy Ja Kasetti palautti roomalaiset tämän vuoden julkaisuihinsa.


Tauko III saattaa olla musiikillisesti koko Leskisen taipaleen jykevin saavutus.

Ryhmä oli hitsautunut kiinteäksi. Matti A.Takala rummuissa, Hannu Tervaharju bassossa, Petteri Salminen kitarassa sekä Safka Pekkonen uruissa ja muissa olivat muodostaneet Slamin jo aiemmilla Tauoilla. Petteri ja Safka olivat soittaneet piällikön kanssa vuodesta -75 lähtien Juicessa, Petteri jo LP:llä Juice & Mikko (1975). Kitaristi Jari Yliaho oli mukana uutena korvatakseen lähtöä tehneen Salmisen.

Kohta vakiojäseneksi ylennettävä Ila Loueranta taisi tehdä ensiesiintymisensä Leskisen yhtyeissä juuri Tauko III:lla. Hän osallistui nauhoituksiin taustakuorossa ja ilmeisesti myös akustista näppäillen.

Rock'n roll'n blues'n jazz avaa olemalla eräs hulppeimmista rämpytysrokeista mitä maassamme on kuunaan tehty. Ajan kesto on tuollaiseksi simppeliksi ralliksi ollut käsittämättömän vankkaa.

Sama pätee ikivihreään Viidestoista yö, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi olla täysin kuuntelukelvotonta huttua näin 40 vuotta syntymästään, johtuen hullun runsaasta radiosoitosta. Vaan minkäs teet, kun Dylania lainaava sointukulku ja kiistatta nerokas sävellys yhtyvät puutteettomaan sovitukseen.

Sivumennen sanoen, levyn sovitukset on merkitty pelkästään Leskisen piikkiin, mikä ei tee oikeutta totuudelle. Ainakin jos on uskominen Tervaharjun myöhemmin sanomaan. Uskon siihen.

Kolmiosainen Pieni kalmistosarja rakentuu urkukompin hallitsemasta ja hienon kitaroinnin päättämästä jaksosta, lyhyestä väli-irrottelusta sekä komean kuoron sävyttämästä ensiosan sukulaisesta. Ehkä tämä on pienoinen tasonlasku erinomaisessa kokonaisuudessa.

Hulvaton Haetarirock päästää Safkan valloilleen. Hän laulaa persoonallisesti ja hanuroi hervottomasti läpi vauhdikkaan numeron. Salminen tinttaa pianolla boogieta taustaan. Tämä on parhaasta päästä Juicen niin sanottuja huumoriralleja.

Oululaisena pitäisi tieten olla innoissaan vinyylin A-puolen päätöksestä Edestakaisin (Laihia - Heinäpää). Heinäpäähän, tuohon raviohjastajien kaupunginosaan on kirjoituspöydän paikaltani matkaa tuollaiset seitsemisen kilometriä. Enempi tämäkin silti toimii musiikkina. Enkä tosiasiassa edes ole mikään Oulu-fanaatikko.


Outoon valoon on niitä biisejä, jotka saavat joka kerta aikaan väristyksiä. Yliaho tulkitsee niin, että ihmettelen miksei enemmänkin. Takalan toimet patteriston takana ilahduttavat koko matkaltaan. Toki rumpusoundit on tuotettu onnistuneen jyhkeiksi, mutta Takala myös näyttää miten fillit saadaan kuulostamaan muulta kuin pelkältä tilan täytteeltä. Kaiken kruunaa Pekkosen hillitön huilu. Mestariteos ilman muuta.

Seuraavaksi on sijoitettu lisää huilua tarjoileva suvanto Mene kotiin. Kitarasoolo on yksinkertainen, mutta tunteisiin menevä.

Tauko III:n toinen kliimaksi on Mies joka rakastaa itseään, jossa on aivan kaikki niin kohdallaan kuin suinkin voi. Kuulokkeilla - miksei kunnon stereoillakin - saa nauttia täysin siemauksin myös Tervaharjun basismista muun helpommin kuulolle pannun instrumentaation pohjalla. Täydellistä, kerta kaikkiaan täydellistä musiikkia.

Ei elämästä selviä hengissä. Räppilaulettuun, nimikappaleen tavoin periaatteessa puhkisoitettuun numeroon pätee oikeastaan kaikki sama mikä Rock'n roll'n blues'n jazziinkin. Osasi ne perskutas väsätä helposta taidetta.

Twistaten humppaava Naisellinen nainen olisi saattanut olla korvattavissa toisentyyppisellä vedolla. No, on siinä sentään kuriositeettina Yliahon lyhyt saksofonipätkä.

Piti ihan etsiä mitä tarkoittaa adjektiivi eteerinen. Sen verran paljon löysin sopivia määritelmiä, että tohdin kutsua nivaskan päätöstä Lauloin miehen maisemaan sellaiseksi. Auli Suoniemi vastaa uskomattoman kauniista naisäänestä. Kitarasoolo saa jälleen ihokarvat elämään.

Kyllä soisi näin hienoja albumikokonaisuuksia rakennettavan enemmän tänäkin päivänä, vaan harvinaista herkkuahan ne ovat. Kuten sanottua, Slam oli vuonna 1980 toimiva yksikkö, joka kykeni toteuttamaan johtajansa aivoitukset parhaalla mahdollisella tavalla. Tai vähintäänkin hyvin lähelle parhaalla. Johtajan kyvyt tiedetään enempiä kehumattakin.

Sen minä vaan sanon, vaikken paljon puhu, että XV Yö (Tauko III) on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti