LEVYT - Melrose: Trio

Yllä näkyvä CD:n kansipaperille painettu lausunto antaa osviittaa mistä on kyse Melrosen viitosalbumilla Trio (1996). Hieman tuo johtaa harhaan, sillä kyseisenä Aleksis Kiven päivänä nauhoitettiin "vasta" pohjat kolmikon Tokela-Roger-Jami toimesta. Jälkikäteen on tehty lisäyksiä ja ilmeisesti koko laajahkon vierailijakaartin osuudet.

Minulle on epäselvää kuinka paljon lopullisen äänitteen laulussa ja kitarassa on tuon päivän satoa ja paljonko jälkiäänityksiä. Mutta toisaalta väliäkös hällä. Tulos on yhtä kaikki parasta Melrosea Apulaissheriffin makuun.

Kuten trio-kokoonpanot usein, pyörii Melrosekin vahvasti lauluntekijä-laulaja-kitaristin ympärillä. Kuitenkin vielä 1980-luvun alussa Tokela (Mika Tuokkola) hoiteli pelkästään kitaran. Tällöin vedettiin kvartettina. Vuosien saatossa miehistö vaihteli ja jossain kohtaa Tokela siirtyi mikrofonin eteen.

Vuoden 1986 ensilevyyn tultaessa porukka oli vakiintunut kolmihenkiseksi. Tuossa vaiheessa bassoa soitti alun perin kakkoskitaristina toiminut Repa (Reijo Nurmi), jonka Roger (Nieminen) korvasi  vuoden 1991 lopulla. Rumpupallilla on koko levytysuran ajan istunut Jami (Jarmo Haapanen).

Muistan vuonna 2015 hiihtolomareissulla kuulleeni autoradiosta juttua Melrosen viimeisimpään Got It Made -julkaisuun liittyen. Juontaja kehui vuolaasti Tokelaa todeten jotensakin, että herran noustessa lavalle tämän ympärillä ikään kuin pyörii jonkinlainen tähteyden aura tai jotain vastaavaa (en luota muistiini ihan 100%).

Tuo lyhyt ylistyspuhe virnistyttää, kun katsoo Juice Leskisen tekemää Melrose-haastattelua jostain vuodelta 1987. Orastava tähteys välähtää muuten ujolta vaikuttavan muusikon esiintymisessä, kun hän ei enää voi vastustaa ilmiselvää tupakan tuskaa, vaan viimein pummaa yhden suomirokin kummisedältä. Joka tapauksessa yhdyn tuntemattomaksi jääneen radiotoimittajan mielipiteeseen. Kyllä jätkässä vanhemmiten tiettyä karismaa löytyy.

Trio alkaa vakuuttavasti tykitetyllä menopalalla Road is the light. Tarinan mukaan biisin varhaisesta treeniversiosta olisi yhtyeen roudari tykännyt siinä määrin, että nimi oli alkujaan Roadie's delight. Toisena kuultava Carry on lienee saanut vaikutteita Stonesilta, sen verran lujasti kitarariffi soi Keith Richardsin tapaan.

Barnyard boogie paradise on alussa nopea kantriin kallellaan oleva intrumentaali Olli Haaviston genrenmukaisella steel-kitaralla höystettynä. Kolmen minuutin jälkeen vaihdetaan pienemmälle vaihteelle ja loppu on jotain ihan muuta, lähes mystistä menoa. Jo kolmen ensimmäisen kappaleen tyylikirjo pitää sisällään aika laajan skaalan, eikä kiekon parissa myöhemminkään pääse kyllästymään.

Seuraava raita Shove it! on levyn ehdoton helmi, avausnumeron tapaan funk rockia parhaasta päästä. Nyt ei voi välttyä ajatukselta, että tässä soittaa yksi maamme parhaista kitaristeista. Roger ja etenkin Jami taustalla antavat mennä niin, jotta istualtaan koneella kuunneltuna alkaa nilkat tuolin alla vippasemaan, sormet takomaan hiirimattoa ja niska nyökkymään. Esa Niiva töräyttelee väliin sopivan säästeliäästi saksofonilla ja huuliharpulla.

(Right there) beside you merkkaa jonkinlaista suvantokohtaa albumin puolivälin tienoilla. Muuan Youngin veljesten bändi tulee ajoittain kitarasoundeista väistämättä mieleen, mutta biisi kokonaisuutena on sävykkäämpi kuin heillä konsanaan noin keskimäärin.

Samankaltaisissa tunnelmissa, mutta ilman havaittavia AC/DC-vaikutteita jatketaan Riff & rhymellä puhaltimien (Niiva edelleen sekä Pemo Ojala, trumpetti) ja Hammondin (J.P.Virtanen) värittäessä kappaleen monipuolisemmaksi.

Tokela muuten vieraili 1990-luvun puolivälissä lyhyesti Leningrad Cowboysin riveissä. Samaan aikaan Roger roudasi bändiä, mitä hommaa hän on harjoittanut myös ainakin Ismo Alangon mukana.

Tuolta kaudelta on peräisin The chief, joka alun perin kirjoitettiin nimenomaan Cowboysia varten. Kun Mato ja kumppanit eivät sitä halunneet levyttää, päätyi se Melroselle. Trion ilmestymisen aikoihin Päällikköä soitettiin jonkin verran radiossa. Ja kyllähän se koko kattauksen huomioon ottaen on niin sanotusti yleisöystävällisin ralli, sellaista aika suoraviivaista torvirokkia.

White storm alkaa taas niin makoisalla kitaroinnilla, että oksat pois. Jätän nyt mainitsematta kuka ehkä on Suomen paras kepittäjä, ettei vaan aleta fanittamisesta syyttämään. Biisi venyy liki kuusiminuuttiseksi olematta missään vaiheessa lähelläkään pitkästyttävää. Niin monimuotoinen kun kielemme onkaan, löytyy vaikeasti suomeksi väännettäviä sanoja. Juuri sellainen on tätä kappaletta Apulaissheriffin mielestä parhaiten kuvaava englannin termi "groovy".

Niin kuin ei tyylirikkautta tähän mennessä jo vaativampaankin makuun olisi tarpeeksi kuultu, rävähtää Feel like walking korville kuin 1970-luvun ja erityisesti Degüellon (1979) ZZ Top. Muikean bluesahtavaa boogie rockia Texasin malliin.

Häkellyttävän hyvän kokonaisuuden loistavaksi lopuksi Earth Blues tarjoilee psykedeelistä sähköistä bluesia. Siinä loppuaikojen Jimi Hendrix kohtaa 1990-luvun alun Cultin.

Liveorkesterina Melrose on kiistatta Suomen parhaimmistoa. Apulaissheriffi on lukuisien YouTube-pätkien ohella päässyt kerran todistamaan väitteen todenperäisyyden paikan päällä ryhmän vieraillessa Oulun Rauhalassa kesällä 2015 (?).

Studiotuotoksissa taas on aika lailla laatuvaihtelua. Yleisesti ottaen taso on sentään varsin kova enkä merkittävästi pahoittaisi mieltäni, vaikka seuraava levy ilmestyisi jo, pikemminkin päinvastoin. Tiedossani ei tokikaan ole onko sellainen suunnitelmissa.

Henkilökunnasta ja roolituksesta tulkoon listatuksi vielä seuraavaa (enemmän levyn kansivihkossa):

• sävel & sanat: Tokela
• sovitukset: Melrose
• tuotanto: Fats Murdogh, Jani Viitanen & Melrose

• J.P.Virtanen, Hammond + piano (2, 3, 5, 6, 9)
• Esa Niiva, saksofoni + huuliharppu + taustalaulu (2, 4, 6, 7, 8, 9)
• Pemo Ojala, trumpetti + taustalaulu (2, 6, 7, 8, 9)
• Sanna Salmenkallio, viulu + sähköviulu (2, 10)
• Riikka Lehtimäki, viulu (2)
• Jouni Rissanen, alttoviulu (2)
• Olli Haavisto, lap steel (3)

Loppujen lopuksi on lähes välttämätöntä mainita, että Trio on aivan mahtava levy!