LEVYT - Isokynä Lindholm: Sirkus

On näemmä vuotuisten kirjallisuuspalkintojen jaon aika. Sattumoisin oli juuri nyt tarkoitus napsutella juttua levystä, josta voi vetää löyhän yhteyden Finlandia-kekkereihin. Isokynä Lindholmin Sirkus (1973) liittyy tietyllä tapaa aiheeseen.

Varmaan moni nyt arvelee tuon yhtäläisyyden liittyvän teosten merkittävyyteen. Siitähän tässä ei ole kyse.

Toki Finlandia-palkinnot on kai tarkoitus jakaa jollain (?) tapaa merkittäville kirjoille. Ymmärtääkseni prosessin alussa on vaiheita, joissa isompi poppoo karsii jyviä akanoista. Lopullinen päätös tulee kuitenkin yhdeltä henkilöltä, joka valitsee oman päänsä mukaan pienestä joukosta yhden. Tämän tekijä sitten kivasti hyötyy saamastaan kunniasta. Pankkitilin saldo karttuu.

Toki myös Sirkus on epävirallisesti ja usealta taholta leimattu yhdeksi suomalaisen, etenkin suomenkielisen rockin merkkipaaluista. Erona edelliseen se, että ajan kanssa ja kuten sanottu usealta taholta. En kiistä tätä. Enkä kiistä yhdenkään Finlandian saajankaan ansioita.

Miten siis suhtaudun noihin? Yhdentekevää. Tarkennan: mielestäni yhdentekevää. Asioiden laittaminen ns. viralliseen järjestykseen tai jonkun ns. virallinen korottaminen toisten yläpuolelle ei vain pelitä lajeissa, joita ei voi mielipidettä kummemmalla mittarilla mitata. Tämä pätee aika pitkälle myös vaikkapa mäkihypyn tyylipisteisiin tai entisvanhaisiin hymypoika- ja hymytyttöpatsaisiin.

Merkittävyydestä siis oli sittenkin kyse? Osin joo. Se sivuaa teemaa, muttei ole jutun pääpointti. Sirkuksen, kuten monen muunkin merkittävyys henkilökohtaisella tasolla on minulle yksinkertaisesti sitä, että se on aivan mahtava levy. Sitä on mukava kuunnella. Se antaa jotain, joskus.

Minusta on suhteellisen epäkiintoisaa ajatella kuinka se on vaikuttanut rockin "kehitykseen" maassamme. Tuo sanottuna tunnustan toisinaan veteleväni pääkopassani viivoja pisteestä A pisteeseen B. Esimerkiksi Davesta voisi ajatella linkkiä Nurmioon tai Röyhkään. Sittenkin kiintoisaa, eikö totta?

Heräsin laajemmin Lindholmin tuotannon tutkailuun vasta tällä vuosituhannella. CD:ni on mallia 2002, Lamppu Laamasen Dave-eepos vuodelta 2015. Paikannan hankinnan noitten ajankohtien väliin, todennäköisesti lähemmäksi jälkimmäistä. Albumilla oli tuolloin nolla entuudestaan tuttua kappaletta. Kolme sai pian aikaan positiivisen reaktion.

LP:n avaava Jazzikansa tulee on räväkän kazoon ryydittämää vilkasta kaahausta tajunnanvirtaisin sanoin, joista välittömimmin päähän iskostuivat kaljaa ja safkaa, Vieteri-Ville sekä Aston Martin GT. Vastikään Carola-boksin kirjan lukeneena miellän tänä päivänä tekstin liittyvän Pori Jazzien muuttumiseen alan tyyppien festareista tietyn, alati suurenevan ja alkuperäisestä tapahtumasta etääntyneemmän kansanosan juhlaksi.

Voi olla, ettei tuo muutos ollut edes kovin isosti käynnissä vielä silloin, kun Isokynä lauluaan rustasi. No, mitä epämääräisemmät rivit sitä vaihtelevammat tulkinnat.

Kaikki menee seinään pysähdyttävänä, toisaalta jollain tapaa huvittavana otsikkona iski kerrasta. Luettuna olisi mennyt ohi ja kaukaa, mutta toimii musiikin kanssa ja Lindholmin laulaessa kuten tämän laulaa. Huippua aina vaan.

Lopun pianorevittely Fafa, Chaplin & Keaton taas ei voinut eikä voi joka kerta soidessaan olla piristämättä päivää.

Putkahtipa takaraivosta tajuntaani eräs työpaikan virkistysreissu ysärin lopulta. Yhtenä ohjelmanumerona valittiin elokuvia. Oltiin huoneessa, jonka lattialle oli levitetty kymmenittäin niiden mainosjulisteita. Jokaisen piti poimia yksi ja kertoa miksi sen teki, työhön liittyen. Lähes kaikki, minä mukaan lukien, koettivat keksiä jotain viisasta tai hauskaa siltä pohjalta.

Omaani lukuunottamatta en muista siihen tapaan veistellyistä yhtään. Sen sijaan yhden kokeneemman henkilön peruste on tallentunut nonvolatiivisen memoryni easysti accessoitavaan sopukkaan: "Valitsin tämän, koska mun sisko sano, että tää on hyvä elokuva."

Minusta siinä oli aika lailla viisautta. Levyistä tulee täällä blogissa jaariteltua kaikenlaista. Eikä siinä mitään, kunhan ajatuksissa pysyisi kirkkaana se, että parasta musiikkia on aina hyvä musiikki. Ja että elämään kuuluu muutakin.

Käsiteltävältä lätyltä nostaisin muita parempien joukkoon tämän päivän korvin vielä muutaman. Kujakissa on sellainen etenkin eräitten jännittävää tunnelmaa loihtivien kitarasointujen ja jämäkän basson voimin. Sellainen on myös sen kummemmin perustelematta Tanssi pieni tanssi.

 

Koko pinon huipulle nostan marraskuussa -22 raidan Meritaru.

Daven (ääni, kitara, piano, huuliharppu, kazoo) lisäksi Sirkuksen saivat aikaan:

• Ronnie Österberg, rummut
• Mats Huldén, basso
• Hessu Hiekkala, koskettimet
• Pekka Rechardt, sello
• Sakari Kukko, saksofoni
• Christian Schwindt, bongot

Måns Grounstroem tuotti sekä soittaa yhden biisin bassot ja toisen sähköpianot.

Loppuun on todettava, että Apulaissheriffin myöntämät tittelin tapaiset ja joittenkin albumien korottamiset toisten yläpuolelle ovat mittakaavaero tunnistaen yhtä yhdentekeviä kuin alussa arvostelemani Finlandiat. Siitäkin huolimatta toimin kuten toimin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Laulu & Kitara
• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Honolulu + 1 Hour