Vuonna 1980 en tiennyt tästä ryhmästä mitään.
Toisen ajankohdan voin määritellä vuodenajan tarkkuudella. Keväällä -86, jonkin aikaa Olof Palmen murhan jälkeen lukioluokkamme teki retken Tukholmaan. Luultavasti kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni Bluesoundsia bussissa jossain pikkupitäjän ja Turun välillä.
Englanninopettaja-luokanvalvojamme soitatti linja-auton mankassa mm. nälkävuoden pituista jankkaavaa kappaletta, jonka kertosäe sai kulkuneuvon takapenkin mölykuoron vähitellen toistamaan sen loppua. "Jyjjyjjyjjy!"
Ihmeteltiin, mitä kummaa tämä on. Heitin Eliminatoria edeltävää aikaa vielä tuntematta, mutta siitä Soundista jotain lukeneena, että olisiko varhaista ZZ Toppia. En muista selvitettiinkö arvoitusta tuolloin. Varmaan meillä oli olevinaan tärkeämpääkin mietittävää.
Ehkä asia jäi hautumaan puoleksitoista vuosikymmeneksi. Tai ehkä sain vastauksen jossain vaiheessa ennen viime vuosisadan loppua. Kuka näitä muistaa.
Joka tapauksessa, 2000-luvun alussa ostin CD-uusintajulkaisun Bluesoundsin ensimmäisestä albumista Black (1980).
Numero 2 sillä oli tuo tuttu luokkaretkijankutus.
I am only dreamin' of
dreamin' of you you you you
Bingo! Nuoruudesta ja jopa lapsuudesta tuttuja, esittäjiltään mysteeriksi jääneitä biisejä oli alkanut tulla vastaan ja taas selvisi yksi. Ja mikä biisi tuo onkaan.
Alun ikoninen bassolinja tempaisee nykyään mukaansa jo muutamalla nuotillaan. Seuraa kymmenen minuuttia monotonisen oloista musiikkia, jossa ainesten vähyys on sittenkin näennäistä. T.h.e. world edustaa minulle maailmanennätystasoa siinä, kuinka muka vähistä raaka-aineista saa aikaan äärimmäisen hienon ja vangitsevan esityksen.
Dave Lindholmin laulu on särmää, mahdollisesti peräti särmintä mitä hän on kuunaan studiossa nauhalle tuottanut. Kitarasta hän ottaa irti vain olennaisen, kuten hyvä on.
Yhtä lailla koreilematonta on Zape Leppäsen rumputyöskentely. Joittenkin tietojen mukaan hänet patisteltiin bändissä ylipäätään toimimaan yksinkertaisemmin eväin kuin mihin taito ja tahto olisivat riittäneet. Sekin on hyvä.
Raidan, kuten koko LP:n kruunaa Ari Vaahteran basso. Black olisi korkealla, jos pitäisi asettaa kotimaisia pitkäsoittoja järjestykseen nimenomaan basismin kannalta.
Otsikon lyhenne pidettiin pitkään salassa, mutta tuli tietysti viimein ilmi. The heroin effected world on karua kertomaa. Tämä tiedossa on helppo tulkita kappale huumelähtöisesti. En yhtään epäile, etteikö joku muu ole päätynyt samaan tai samankaltaiseen tulkintaan, mutta kerron silti omani.
Ensimmäisestä kuudesta minuutista suuren osan vie kertosäkeen toistelu. Unelmoin vain sinusta, ajattelee nisti seuraavaa piikkiä odotellessaan. Muuta tarkoitusta ei ole kuin tavalla tai toisella saada aine haltuun ja suoneen. Säkeistöt alleviivaavat käyttäjän ajatusmaailmaa.
Kuuden minuutin jälkeen tulee normirallin mittainen kitarasoolo. Yksi suurista sooloista, jos minulta kysytään. Lindholm itse on sitä vähätellyt, mutta teki sen ymmärtääkseni tekniseltä kantilta. Kuten aina, Apulaissheriffi kuuntelijana ei teknisestä puolesta välitä. Se mitä soitosta välittyy, merkitsee.
Miten vaan, niin tuo soolo edustaa tulkinnassani sitä, kun heroiinin orja viimein saa annoksensa ja maailman kaikkinainen kemiallisesti aikaansaatu ihanuuden tuntu valtaa hänet.
Euforia kestää aikansa, kunnes päättyy. Alkaa taas seuraavan metsästys. Unelmoin vain sinusta, ajattelee tyyppi.
Kiinnostaisi toki, mutta en ole kauhean pahoillani, vaikken koskaan saisi tietää oliko trion ajatusmaailma tuollainen mitä esityksen rakenteeseen tulee. Dave ei ole ikinä ruukannut isommin selitellä ja myös se on itse asiassa hyvä.
Summa summarum, T.h.e. world kuuluu mielestäni kotimaisen ja oikeastaan maailmaisen musiikin hienoimpiin biiseihin. 10/10 pistettä ilman varauksia.
Se on silti LP:n sisällöstä numeromielessä vain yksi yhdeksästä, minuutteina kylläkin liki kolmannes. Black tarjoaa loistavaa musiikkia koko mitaltaan, päätösraitaa lukuunottamatta.
C.C. less on jäätävä avaus levylle. Puoli minuuttia kuullaan pelkkää yhden nuotin tikkausta kitaralla ennen kuin Lindholm avaa suunsa ja muut tulevat mukaan. Jo pureksitun mestariteoksen tapaan tätäkin leimaa yksinkertaisuus ja mukaansatempaavuus.
Eräs ajatus minkä se sai päässäni eilen aikaan oli, että tämän lähemmäksi afrikkalaista musiikkia ei eurooppalaisilla eväillä päästä. Vertaus on huono, koska afrikkalainen musiikki on mielestäni genren määritelmänä perin suurpiirteinen ja erittäin yksinkertaistava. Mitä on esimerkiksi huomattavasti suppeampi suomalainen musiikki?
Ajatukseni kenties tarkoitti sitä, että... No en edes yritä selittää.
Toisto, hypnoottisuus, jankkaus tai mikä vaan tuntuu olevan levylle ominaista. Se päätösraita Waiting for a heart on lopulta ainut, jonka kohdalla homma ei oikein mielestäni toimi noin pitkäksi venytettynä.
Blackin jälkeen Bluesoundsin tasokäyrä (kuten minä sen koen) suuntautui vain alaspäin. Live-LP On (1980) on toiseksi parasta mitä heiltä ulos putkahti. Studioalbumit menivät loistavasta mainion kautta keskinkertaiseen.
Omistamalleni CD-painokselle pistettiin bonuksena syyskuussa -81 Tukholmassa nauhoitettu konsertti tai osa sitä. Jopa on bändi sillä tiukassa vedossa. Arvotan sen hyvää On-liveä korkeammalle.
Keikoilla kolmikko esitti paljon materiaalia, jota ei kolmelle studiokiekolle laitettu. Lisäksi ilmestyi joukko singlejä niin ikään pitkäsoitoilta löytymättömin kappalein. Ne kokoava Greta's Hits (1981) on vaihtelevalaatuinen paketti. Ehkä joskus kuuntelen sen sinkkujen julkaisujärjestyksessä, jotta selviää päteekö heikkenemisteoriani orkesterin tuotantoon kauttaaltaan.
Mahdollisesti selvitän myös solistin muitten, aina lyhytikäisten yhtyeitten osalta, osuiko paras kakku aina alkuun. Nyt voin jo todeta, että esimerkiksi Dave Lindholm Lightsilla osui, Dave L. B. Inventivellä ei.
Vaan tämän jutun aiheena oli Black, ja syystäkin.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Honolulu + 1 Hour
- LEVYT - Dave Lindholm: "LLL"
- LEVYT - Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti
