UUTUUSLEVYT - Tigerlily: Tigerlily

1971, 72, 73, 74, 74, 75, 75, 76, 77, 78, 78,

80, 80, 80, 81, 81, 82, 83, 84, 87, 88, 89,

90, 91, 92, 92, 93, 94, 96, 97, 98, 98, 99,

00, 01, 03, 04, 05, 06, 06, 07, 08, 08, 09, 09,

10, 12, 12, 12, 13, 15, 15, 16, 17, 17, 18, 19,

20, 21, 21, 22, 22, 23, 2024, ...

Nuo ovat vuosilukuja, kunhan pistää kunkin luvun eteen vielä vuosisadan ilmaisevat numerot silloin, kun ne puuttuvat. Lukusarja kuvaa yhdellä tavalla omistamiani Dave Lindholmin ja hänen bändiensä levyjä. Aika aukotonta tekemistä jo hyvän aikaa.

Ja huomio, noissa on vain kaksi kokoelmaa, nekin sisältäen tavaraa, jota on aiemmilta LP:iltä turha etsiä.

Aukkojakin on. Vanha & Uusi Romanssi ilmestyi kaikkien lähteitten mukaan jo 1979. Mutta kun CD-painokseni väittää -80, näkyy se tuossa noin. Aukkoa siis ilmeisesti ei tässä olekaan.

80-luvulla, Daven ollessa tuotteliaimmillaan tuli ulos peräti viisi albumia, joita en omista. Ymmärtääkseni noista vain yhtä on olemassa CD:nä eli formaatissa, jossa musiikkini nykyään on liki 100-prosenttisesti. Kumma, kun ei mikään uudelleenjulkaisuja harjoittava levy-yhtiö ole näihin tarttunut:

• Kuutamolla (1983)
• Moderni Hiljainen Musiikki (1985)
• Dave's 12 Bar: In The Night (1986)
• Dave's 12 Bar: First Second (1987)

Bluesoundsin Here Come The Golden Heartsista (1982) löytyy CD-versio, vaan ei allekirjoittaneelta. Haussa on.

1995 taitaa olla Ferrisin (1971) jälkeen ensimmäinen vuosi, jolloin Lindholmilta ei putkahtanut mitään pitkään soivaa. Tai sitten se oli -94, riippuen siitä kummalle puolen vuodenvaihdetta Canpaza Gypsysin debyytin julkaisuajankohta osui. Kahta tietoa on tästäkin.

2002 on aukko vain hyllyssäni. Silloin Dave oli mukana SF-Bluesin ensilevyllä, jota en ole hankkinut. Vielä.

2011 livautettiin kauppoihin isompi boksi, johon en ole investoinut.

2014 on käsittääkseni myös oikeasti aukko. En pidä kovin pahana, jos silloin vähän yli kuusikymppinen taiteilija piti välivuoden julkaisutoiminnassa. Tommi Liimatta muuten murjaisi jossain yhteydessä vitsin tapaisen nykyartisteista, jotka ilmoittavat julkisuudessa, että oli superrankka vuosi, kun tuli julkaistua kolme biisiä. Heh. 

Miten yllä oleva liittyy jutun aiheeseen, kysyy joku.

No. Minusta tuolla on itseisarvoista merkitystä. Minusta on kohtalaisen runsaasti arvostusta ansaitsevaa, kun joku painaa hommia tuohon malliin. Peitsamokin veti ihan hyvin reilut 40 vuotta, mutta lopetti siihen. Ei siinä, sen hänelle suo.

Lindholmin tekemisille kokonaisuutena annan arvoa myös taiteellisessa mielessä. Tai siis, enhän minä taiteellisuudesta piittaa, vaan siitä miten itse koen hänen musiikkinsa. Ei kaikki tuo ole, eikä voikaan olla minusta erinomaista, mutta eipä sieltä rimanalituksiakaan juuri löydy.

Siellä joku meinaa mainita Simo Frangenin tai Jarmo Saitajoen kanssa tehdyt levyt. Saa mainita, mutta kyllä minä niitäkin pystyn kuuntelemaan.

Muistan miten Pekka Laine heitti aika rehellistä tekstiä kerran ollessaan Klassikkokäräjillä arvostelemassa biisejä. Soittivat Bowieta ja Laine totesi miehen olevan nero, mutta tehneen valtavat määrät paskaa musiikkia. Lainaus ei ole suora, koska en muista sanottua tarkasti.

Olen samaa mieltä. Lindholmia taas en pidä nerona, mutta ei hän mielestäni kovin paljon kovin paskaakaan ole tehnyt. Monipuolisuus ja muuntautumiset eivät ehkä ihan yllä Bowien, mutta Neil Youngin tasolle nyt sentään. Youngia ja Davea yhdistää myös se, että kumpikin on käsitykseni mukaan tehnyt aina koko lailla pelkästään sitä mitä huvittaa, kaikista ulkoisista vaateista täysin piittaamatta.

Edelleen jää auki mitä tekemistä kaikella tällä vuodatuksella on Tigerlilyn melko uuden levyn Tigerlily (2024) kanssa.

Ajatukseni lähtivät tuolle laukalle, kun varsin hain netistä arvioita parin kuukauden ikäisestä uutuudesta. Kaksi löysin. Kaksi (2)!

Aika niukalti, kun ajattelee kenestä on kyse. Olen melko varma, että Emsalö on lähetellyt medioille arvostelukappaleita. Silti vain kaikki Davet ansiokkaasti läpikäynyt rockdata.org sekä tietääkseni niin ikään harrastepohjalta (tästä en ole varma) toimiva Desibeli.net ovat vaivautuneet.

Onkohan pitkäikäinen, runsas ja tinkimätön julkaisutoiminta rajoite oikeitten medioitten edustajille? Muistellaanko vain Ainoa ja Sirkusta, Bluesoundsia ja Pen Leetä?

Noin se on mennyt. Toisaalta, ei kai se haittaakaan. Veikkaan Lindholmin vähät välittävän siitä mitä hänen tuotoksistaan sanotaan. Taitaa hänellä olla jo seuraava kuvio työn alla silloin, kun edellinen päätyy kauppojen valikoimaan.

Niin tämä Tigerlily.

Oivallista muusia on taas saatu aikaiseksi. Seassa on sattumina lymyäviä koukkuja, joihin kuulija tarttuu, kun aika on tarttumiseen sopiva. Meno on kenties raskainta Lindholmia koskaan. Paikoin kynnetään käytännössä miltei heavy rockin sarkaa.

Olen kuunnellut paketin läpi puolisen tusinaa kertaa. Joskus on tuntunut ihan kivalta, kerran pari huomattavan paljon paremmalta. Voi hyvinkin olla, että tämä nousee myöhemmin huipputapaukseksi. Siten kävi kohdallani pikku hiljaa Dave Lindholm Lightsin ensilevylle, joka näki päivänvalon 2021.

Tigerlily vääntää triona, jossa maestron kanssa hääräävät Lightsinkin basistina toiminut Mikko Löytty ja rumpali Gilbert Kuppusami. Jälkimmäinen oli mukana D:n Jakoilan kanssa työstämällä albumilla Vol. II (2022).

Löytty tekee taas yksinkertaisen vakuuttavaa jälkeä. Gilbert K saa toimia solistina biisillä Magic sticks. Yllätykseni oli melkoinen, kun yhytin tiedon, jonka mukaan hän osallistui taannoin Voice of Finlandiin ja taisi jotenkuten menestyäkin. Niin no, miksipä ei.

Dave on siis painanut hommia jo seitsemällä vuosikymmenellä, kun tulkitsee aloittamisen tapahtuneen jo 60-luvulla. Hän tullee painamaaan loppuun asti, jos vain kitara pysyy näpeissä. Ja jos ei, niin mennee sen jälkeen triangeli- tai palikkalinjalla.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Antero Jakoila & Dave Lindholm: Vol. II
• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Dave Lindholm Lights
• LEVYT - Bluesounds: Black

LEVYT - Bluesounds: Black

Vuonna 1980 en tiennyt tästä ryhmästä mitään.

On teoriassa mahdollista, että nimi oli tullut vastaan, mutta varmasti se ei ainakaan ollut kiinnostustani herättänyt. Ensimmäiselle muistamalleni kohtaamiselle löytyy kaksi vaihtoehtoa. Epätodennäköisempi liittyy laulun Lost country music äänittämiseen radiosta. Tuo tapahtui kuitenkin todennäköisesti vasta joskus 1987-88 tienoilla.

Toisen ajankohdan voin määritellä vuodenajan tarkkuudella. Keväällä -86, jonkin aikaa Olof Palmen murhan jälkeen lukioluokkamme teki retken Tukholmaan. Luultavasti kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni Bluesoundsia bussissa jossain pikkupitäjän ja Turun välillä.

Englanninopettaja-luokanvalvojamme soitatti linja-auton mankassa mm. nälkävuoden pituista jankkaavaa kappaletta, jonka kertosäe sai kulkuneuvon takapenkin mölykuoron vähitellen toistamaan sen loppua. "Jyjjyjjyjjy!"

Ihmeteltiin, mitä kummaa tämä on. Heitin Eliminatoria edeltävää aikaa vielä tuntematta, mutta siitä Soundista jotain lukeneena, että olisiko varhaista ZZ Toppia. En muista selvitettiinkö arvoitusta tuolloin. Varmaan meillä oli olevinaan tärkeämpääkin mietittävää.

Ehkä asia jäi hautumaan puoleksitoista vuosikymmeneksi. Tai ehkä sain vastauksen jossain vaiheessa ennen viime vuosisadan loppua. Kuka näitä muistaa.

Joka tapauksessa, 2000-luvun alussa ostin CD-uusintajulkaisun Bluesoundsin ensimmäisestä albumista Black (1980).

Numero 2 sillä oli tuo tuttu luokkaretkijankutus.

I am only dreamin' of

dreamin' of you you you you

Bingo! Nuoruudesta ja jopa lapsuudesta tuttuja, esittäjiltään mysteeriksi jääneitä biisejä oli alkanut tulla vastaan ja taas selvisi yksi. Ja mikä biisi tuo onkaan.

Alun ikoninen bassolinja tempaisee nykyään mukaansa jo muutamalla nuotillaan. Seuraa kymmenen minuuttia monotonisen oloista musiikkia, jossa ainesten vähyys on sittenkin näennäistä. T.h.e. world edustaa minulle maailmanennätystasoa siinä, kuinka muka vähistä raaka-aineista saa aikaan äärimmäisen hienon ja vangitsevan esityksen.

Dave Lindholmin laulu on särmää, mahdollisesti peräti särmintä mitä hän on kuunaan studiossa nauhalle tuottanut. Kitarasta hän ottaa irti vain olennaisen, kuten hyvä on.

Yhtä lailla koreilematonta on Zape Leppäsen rumputyöskentely. Joittenkin tietojen mukaan hänet patisteltiin bändissä ylipäätään toimimaan yksinkertaisemmin eväin kuin mihin taito ja tahto olisivat riittäneet. Sekin on hyvä.

Raidan, kuten koko LP:n kruunaa Ari Vaahteran basso. Black olisi korkealla, jos pitäisi asettaa kotimaisia pitkäsoittoja järjestykseen nimenomaan basismin kannalta.

Otsikon lyhenne pidettiin pitkään salassa, mutta tuli tietysti viimein ilmi. The heroin effected world on karua kertomaa. Tämä tiedossa on helppo tulkita kappale huumelähtöisesti. En yhtään epäile, etteikö joku muu ole päätynyt samaan tai samankaltaiseen tulkintaan, mutta kerron silti omani.

Ensimmäisestä kuudesta minuutista suuren osan vie kertosäkeen toistelu. Unelmoin vain sinusta, ajattelee nisti seuraavaa piikkiä odotellessaan. Muuta tarkoitusta ei ole kuin tavalla tai toisella saada aine haltuun ja suoneen. Säkeistöt alleviivaavat käyttäjän ajatusmaailmaa.

Kuuden minuutin jälkeen tulee normirallin mittainen kitarasoolo. Yksi suurista sooloista, jos minulta kysytään. Lindholm itse on sitä vähätellyt, mutta teki sen ymmärtääkseni tekniseltä kantilta. Kuten aina, Apulaissheriffi kuuntelijana ei teknisestä puolesta välitä. Se mitä soitosta välittyy, merkitsee.

Miten vaan, niin tuo soolo edustaa tulkinnassani sitä, kun heroiinin orja viimein saa annoksensa ja maailman kaikkinainen kemiallisesti aikaansaatu ihanuuden tuntu valtaa hänet.

Euforia kestää aikansa, kunnes päättyy. Alkaa taas seuraavan metsästys. Unelmoin vain sinusta, ajattelee tyyppi.

Kiinnostaisi toki, mutta en ole kauhean pahoillani, vaikken koskaan saisi tietää oliko trion ajatusmaailma tuollainen mitä esityksen rakenteeseen tulee. Dave ei ole ikinä ruukannut isommin selitellä ja myös se on itse asiassa hyvä.

Summa summarum, T.h.e. world kuuluu mielestäni kotimaisen ja oikeastaan maailmaisen musiikin hienoimpiin biiseihin. 10/10 pistettä ilman varauksia.

Se on silti LP:n sisällöstä numeromielessä vain yksi yhdeksästä, minuutteina kylläkin liki kolmannes. Black tarjoaa loistavaa musiikkia koko mitaltaan, päätösraitaa lukuunottamatta.

C.C. less on jäätävä avaus levylle. Puoli minuuttia kuullaan pelkkää yhden nuotin tikkausta kitaralla ennen kuin Lindholm avaa suunsa ja muut tulevat mukaan. Jo pureksitun mestariteoksen tapaan tätäkin leimaa yksinkertaisuus ja mukaansatempaavuus.

Eräs ajatus minkä se sai päässäni eilen aikaan oli, että tämän lähemmäksi afrikkalaista musiikkia ei eurooppalaisilla eväillä päästä. Vertaus on huono, koska afrikkalainen musiikki on mielestäni genren määritelmänä perin suurpiirteinen ja erittäin yksinkertaistava. Mitä on esimerkiksi huomattavasti suppeampi suomalainen musiikki?

Ajatukseni kenties tarkoitti sitä, että... No en edes yritä selittää.

Toisto, hypnoottisuus, jankkaus tai mikä vaan tuntuu olevan levylle ominaista. Se päätösraita Waiting for a heart on lopulta ainut, jonka kohdalla homma ei oikein mielestäni toimi noin pitkäksi venytettynä. 

Blackin jälkeen Bluesoundsin tasokäyrä (kuten minä sen koen) suuntautui vain alaspäin. Live-LP On (1980) on toiseksi parasta mitä heiltä ulos putkahti. Studioalbumit menivät loistavasta mainion kautta keskinkertaiseen.

Omistamalleni CD-painokselle pistettiin bonuksena syyskuussa -81 Tukholmassa nauhoitettu konsertti tai osa sitä. Jopa on bändi sillä tiukassa vedossa. Arvotan sen hyvää On-liveä korkeammalle.

Keikoilla kolmikko esitti paljon materiaalia, jota ei kolmelle studiokiekolle laitettu. Lisäksi ilmestyi joukko singlejä niin ikään pitkäsoitoilta löytymättömin kappalein. Ne kokoava Greta's Hits (1981) on vaihtelevalaatuinen paketti. Ehkä joskus kuuntelen sen sinkkujen julkaisujärjestyksessä, jotta selviää päteekö heikkenemisteoriani orkesterin tuotantoon kauttaaltaan.

Mahdollisesti selvitän myös solistin muitten, aina lyhytikäisten yhtyeitten osalta, osuiko paras kakku aina alkuun. Nyt voin jo todeta, että esimerkiksi Dave Lindholm Lightsilla osui, Dave L. B. Inventivellä ei.

Vaan tämän jutun aiheena oli Black, ja syystäkin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Honolulu + 1 Hour
• LEVYT - Dave Lindholm: "LLL"
• LEVYT - Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Tivoli

Tasokkaan rytmimusiikin ikiliikkujalta ja -liikuttajalta ilmestyi jälleen uutta. Tivoli (2023) asettuu loogisen oloisesti paikalleen Dave Lindholmin julkaisujen joukossa.

Minusta on hieman arveluttavaa ottaa esille kliseemäisiä "totuuksia" kuten esimerkiksi erään tietyn kolmikon lukemattomissa yhteyksissä mainittu rooli suomalaisen rock-lyriikan isinä tai vähintäänkin mullistajina. Toisaalta tunnen joskus houkutusta esittää aavistuksen eriäviä mielipiteitä tällaisiin totuuksiin liittyen. Menen seuraavassa sinne päin. En siis kiistä herrojen vaikutusta, vaan kerron kuinka olen itse kokenut.

Juice Leskisen osalta minulla ei ole lyödä pöytään vastustavia argumentteja. Arvostan hänen tekstejään, oltiinpa millä tahansa kohtaa yltiövakavan ja rokkirillumarein välistä akselia. Myös musapuoli toimii. Hector puolestaan ei ole allekirjoittanutta koskaan ihmeemmin koskettanut. Ei sävelin, ei sanoin.

Dave on omanlaisensa tapaus. Hänen musiikkinsa on iskenyt valtaosin hyvin, mutta sanoittajana hän ei ole noussut suurimpien suosikkieni joukkoon. Näin kirjoittaessani en tietenkään väitä häntä hommassa huonoksi. Parempia on vaan niin monipäinen joukko. Mielipiteitä.

Tajusin kuitenkin tätä uusinta kuunnellessani, että vanhemman Lindholmin tekstit ovat osuneet vanhempaan minuun tarkemmin kuin nuoremman Lindholmin nuorempaan tai vanhempaan minuun. Hänen viimeisimpien vuosien lauluissaan on runsaasti sellaista mikä ei jätä kylmäksi.

Olin kolmisen vuotta takaperin havaitsevinani Daven alkaneen käsitellä biiseissään ikääntymistä. Aika epäyllättävä teema sinällään, mikäli tulkintani on siellä päinkään. Tivolin päättävä Aavikon halki E-duurissa on ajateltavissa saman aiheen parissa pyörivänä.

tiedän tään kaupungin

matkani pään

kuulen tutun soittimen

haikean sävelmän

Noin kuuluu sen kertosäe (sillä varauksella, että voin kuulla kaksi ensimmäistä sanaa väärin). Kappaleen sovitus Jykä Aholan puhaltamine trumpetteineen ja komeine, paikoin jopa jylhine kuoroineen luo tunnelman, joka tukee tulkintaani sen sanomasta. Viimeistä kertaa soidessaan kertsi muuttuu muotoon:

nyt nään jo kaupungin

siintävät valot

kuulen tutun soittimen

haikean sävelmän

Onpa oivallinen temppu lopettaa albumi tuollaiseen teokseen.

Levyltä tekee mieleni nostaa kaksi muutakin vierailijallista raitaa. Pirkko Kontkasen viulun merkitys on suuri, kun ajattelee jo ilman sitäkin hienon laulun Kun muut ovat jo menneet tehoa ja tenhoa. Sama pätee Sami Sippolan foniin biisissä Anna taas.

Noita yksittäistapauksia lukuunottamatta Tivoli on miltei Daven ja Jaan Wessmanin kaksin tekemä. Maestro solistina plus kitarassa ja Wessman muissa vehkeissä (rummut, basso, koskettimet, maniska) esittävät pääosia. Äänityksen ja miksauksen ehkä jo noin miljoonannelle levylle hoitanut Jani Viitanen laulaa taustoja.

Hyvä kakkuhan sieltä taas tuli uunista ulos. Harva kykenee samaan, kun takana on luokkaa 70 keskimäärin onnistunutta yritystä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Antero Jakoila & Dave Lindholm: Vol. II
• UUTUUSLEVYT - Tuomari Nurmio & FOLX: Rajaseudun Laki
• LEVYT - Juice Leskinen: Minä

UUTUUSLEVYT - Antero Jakoila & Dave Lindholm: Vol. II

Apulaissheriffin 38 ja risat -kuukautisen taipaleen aikana tämä on jo kuudes Dave Lindholmin uutuuskiekko, josta kirjoitan. Tai sama kait se on esittää asia reilusti ja totuudenmukaisesti. Tämä on Antero Jakoilan ja Daven yhteinen, ytimekkäästi nimetty Vol. II (2022).

Ykkösvoluumi, jota en ole edes kuullut, ilmestyi aivan tuossa hetki sitten. Crazy Moon (1979) joutaisi viimein tulla päivitetyksi CD-formaattiin, vaikka epäilenkin uudelleenjulkaisuihin erikoistuneiden yhtiöiden intoa ko. manööveriin, kun kyseessä on EP.

Vol. II menee allekirjoittaneen säilytystiloissa Dave-osastolle, niin tasaveroisesti kahden taiteilijan teos kuin onkin. Siellä säilyvät jo nyt yhteistyöt Donnerista Frangeniin ja bändilevyt Ferrisistä Messengersiin. Näin se on itselleni selkeintä huolimatta tämänkin albumin tekijöiden nimien järjestyksestä kannessa.

Tuttavuuden alkumetreillä huomaan kahden Jakoilan sävellyksen nousevan esiin kuuden keskimäärin pitkähkön esityksen kattauksesta. 

Riijannalla herrat går latino. Erehdyin ensisoitolla luulemaan espanjalaisittain tikkaavaa kitaraa mandoliiniksi, mutta sellaista ei ole kannen mukaan mukana. Lindholm kertoilee jutellen, pistäen vain jokuselle riville nuottia sekaan.

Puheilmaisu on korviinpistävä piirre levyllä. Viidestä tekstistä kaksi heitetään kuulijan pureskeltavaksi täysin ja pari muuta puolittain pelkän puheen keinoin. Ratkaisu on toimiva, saaden ainakin meikäläisen automaattisesti seuramaan suusta päästeltyä herkemmin kuin yleensä. Lindholmin sanoituksia leimaa ehkä tavallista enemmän tarinallisuus ja mystisyys.

Toinen esillenouseva kappale on se toinen täysin suorasanaisen kerronnan keinoin heitetty, mittava Ja arki jatkuu. Ei tämäkään räppiä ole. Runoutta mieluummin. Vangitseva kertomus, jonka mielikuvituksellinen tausta pitää yhtä lailla otteessaan. Jakoilan syntetisaattorikitara ottaa isoa roolia.

Rap-musiikista puhuen, lopun äänimaailma tööttäilevine autoineen ja kirskuvine jarruineen toi saman tien mieleen Grandmaster Flash & The Furious Fiven mestarillisen The Messagen viimeminuutin. Melko mestarillisena pidän myös kaksikon suoritusta biisillä.

Vol. II on vallan hieno työ kokonaisuutenakin. Se ottaa ensivaikutelmien perusteella paikan alussa mainitsemani kuuden joukon keulilta, mitä kokemaani hyvyyteen tulee.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Dave Lindholm Lights
• LEVYT - Isokynä Lindholm: Sirkus

LEVYT - Isokynä Lindholm: Sirkus

On näemmä vuotuisten kirjallisuuspalkintojen jaon aika. Sattumoisin oli juuri nyt tarkoitus napsutella juttua levystä, josta voi vetää löyhän yhteyden Finlandia-kekkereihin. Isokynä Lindholmin Sirkus (1973) liittyy tietyllä tapaa aiheeseen.

Varmaan moni nyt arvelee tuon yhtäläisyyden liittyvän teosten merkittävyyteen. Siitähän tässä ei ole kyse.

Toki Finlandia-palkinnot on kai tarkoitus jakaa jollain (?) tapaa merkittäville kirjoille. Ymmärtääkseni prosessin alussa on vaiheita, joissa isompi poppoo karsii jyviä akanoista. Lopullinen päätös tulee kuitenkin yhdeltä henkilöltä, joka valitsee oman päänsä mukaan pienestä joukosta yhden. Tämän tekijä sitten kivasti hyötyy saamastaan kunniasta. Pankkitilin saldo karttuu.

Toki myös Sirkus on epävirallisesti ja usealta taholta leimattu yhdeksi suomalaisen, etenkin suomenkielisen rockin merkkipaaluista. Erona edelliseen se, että ajan kanssa ja kuten sanottu usealta taholta. En kiistä tätä. Enkä kiistä yhdenkään Finlandian saajankaan ansioita.

Miten siis suhtaudun noihin? Yhdentekevää. Tarkennan: mielestäni yhdentekevää. Asioiden laittaminen ns. viralliseen järjestykseen tai jonkun ns. virallinen korottaminen toisten yläpuolelle ei vain pelitä lajeissa, joita ei voi mielipidettä kummemmalla mittarilla mitata. Tämä pätee aika pitkälle myös vaikkapa mäkihypyn tyylipisteisiin tai entisvanhaisiin hymypoika- ja hymytyttöpatsaisiin.

Merkittävyydestä siis oli sittenkin kyse? Osin joo. Se sivuaa teemaa, muttei ole jutun pääpointti. Sirkuksen, kuten monen muunkin merkittävyys henkilökohtaisella tasolla on minulle yksinkertaisesti sitä, että se on aivan mahtava levy. Sitä on mukava kuunnella. Se antaa jotain, joskus.

Minusta on suhteellisen epäkiintoisaa ajatella kuinka se on vaikuttanut rockin "kehitykseen" maassamme. Tuo sanottuna tunnustan toisinaan veteleväni pääkopassani viivoja pisteestä A pisteeseen B. Esimerkiksi Davesta voisi ajatella linkkiä Nurmioon tai Röyhkään. Sittenkin kiintoisaa, eikö totta?

Heräsin laajemmin Lindholmin tuotannon tutkailuun vasta tällä vuosituhannella. CD:ni on mallia 2002, Lamppu Laamasen Dave-eepos vuodelta 2015. Paikannan hankinnan noitten ajankohtien väliin, todennäköisesti lähemmäksi jälkimmäistä. Albumilla oli tuolloin nolla entuudestaan tuttua kappaletta. Kolme sai pian aikaan positiivisen reaktion.

LP:n avaava Jazzikansa tulee on räväkän kazoon ryydittämää vilkasta kaahausta tajunnanvirtaisin sanoin, joista välittömimmin päähän iskostuivat kaljaa ja safkaa, Vieteri-Ville sekä Aston Martin GT. Vastikään Carola-boksin kirjan lukeneena miellän tänä päivänä tekstin liittyvän Pori Jazzien muuttumiseen alan tyyppien festareista tietyn, alati suurenevan ja alkuperäisestä tapahtumasta etääntyneemmän kansanosan juhlaksi.

Voi olla, ettei tuo muutos ollut edes kovin isosti käynnissä vielä silloin, kun Isokynä lauluaan rustasi. No, mitä epämääräisemmät rivit sitä vaihtelevammat tulkinnat.

Kaikki menee seinään pysähdyttävänä, toisaalta jollain tapaa huvittavana otsikkona iski kerrasta. Luettuna olisi mennyt ohi ja kaukaa, mutta toimii musiikin kanssa ja Lindholmin laulaessa kuten tämän laulaa. Huippua aina vaan.

Lopun pianorevittely Fafa, Chaplin & Keaton taas ei voinut eikä voi joka kerta soidessaan olla piristämättä päivää.

Putkahtipa takaraivosta tajuntaani eräs työpaikan virkistysreissu ysärin lopulta. Yhtenä ohjelmanumerona valittiin elokuvia. Oltiin huoneessa, jonka lattialle oli levitetty kymmenittäin niiden mainosjulisteita. Jokaisen piti poimia yksi ja kertoa miksi sen teki, työhön liittyen. Lähes kaikki, minä mukaan lukien, koettivat keksiä jotain viisasta tai hauskaa siltä pohjalta.

Omaani lukuunottamatta en muista siihen tapaan veistellyistä yhtään. Sen sijaan yhden kokeneemman henkilön peruste on tallentunut nonvolatiivisen memoryni easysti accessoitavaan sopukkaan: "Valitsin tämän, koska mun sisko sano, että tää on hyvä elokuva."

Minusta siinä oli aika lailla viisautta. Levyistä tulee täällä blogissa jaariteltua kaikenlaista. Eikä siinä mitään, kunhan ajatuksissa pysyisi kirkkaana se, että parasta musiikkia on aina hyvä musiikki. Ja että elämään kuuluu muutakin.

Käsiteltävältä lätyltä nostaisin muita parempien joukkoon tämän päivän korvin vielä muutaman. Kujakissa on sellainen etenkin eräitten jännittävää tunnelmaa loihtivien kitarasointujen ja jämäkän basson voimin. Sellainen on myös sen kummemmin perustelematta Tanssi pieni tanssi.

 

Koko pinon huipulle nostan marraskuussa -22 raidan Meritaru.

Daven (ääni, kitara, piano, huuliharppu, kazoo) lisäksi Sirkuksen saivat aikaan:

• Ronnie Österberg, rummut
• Mats Huldén, basso
• Hessu Hiekkala, koskettimet
• Pekka Rechardt, sello
• Sakari Kukko, saksofoni
• Christian Schwindt, bongot

Måns Grounstroem tuotti sekä soittaa yhden biisin bassot ja toisen sähköpianot.

Loppuun on todettava, että Apulaissheriffin myöntämät tittelin tapaiset ja joittenkin albumien korottamiset toisten yläpuolelle ovat mittakaavaero tunnistaen yhtä yhdentekeviä kuin alussa arvostelemani Finlandiat. Siitäkin huolimatta toimin kuten toimin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Laulu & Kitara
• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Honolulu + 1 Hour

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Laulu & Kitara

En ole tähän päivään mennessä nähnyt Dave Lindholmia lavalla. Jos olenkin, se on tapahtunut muun toiminnan ohessa, unohtunut.

Syksyllä -20 ryhdyin toimeen ja ostin liput herran soolokeikalle Kempeleen Pirilä-salille, joka on ymmärtääkseni ammattioppilaitoksen liikunta- ja juhlasali. Se on lähellä ja kaikin puolin passeli tila "istu ja läpytä"-tyyppiselle toiminnalle, joka sopii meikäläisen nykyiseen konsertti-innokkuuteen kuin rusakko nuoren omenapuun juurelle.

Tapahtui koronaperuutus ja lippujen takaisinmyynti.

Noin vuosi tuosta, tarkalleen 2.11.2021 onni potkaisi. Huomasin iltapäivällä, että Daven soolokiertue ulottuu Ouluun ja vieläpä samana iltana. Paikkana esiintymiskuppilaksi muokattu entinen elokuvateatteri Rio keskustassa. Riittävän lähellä sekin ja tarjoiluineen vielä sopivampi trubaduuritapahtumalle. Ajattelin varmistaa liput ja surffailin niitä myyvän tahon sivuille.

Muuten ok, mutta konsertti olikin ollut edellisenä iltana.

Aika näyttää, tuleeko vielä mahdollisuuksia korjata perustavaa laatua oleva puute musiikkikokemuksissani, ja onnistunko näin sattuessa välttämään itse aiheutetut ja muut karikot sen suhteen.

Viime syksyn kiertue tallennettiin tupla-CD:lle Laulu & Kitara (2022), joka ilmestyi sankarin 70-vuotispäivänä. Äänityksiä tehtiin ympäri maata. Albumille päätyi esityksiä 12 paikasta, Oulusta Hoida puut.

On se helppoa, kun on mistä valita. Jos oikein haarukoin, tältä löytyy lauluja 16 eri LP:ltä, yksi singlebiisi (Voi kun riittäis pieni taivas) sekä laina M.A. Nummiselta (Nuoret ja vanhat).

Hassut vaaleat maalit jysähtää ehkä väkevimmin kaikista. Sen kotipesä on aikojen takainen Huoneet 6 & 14 (1983). Studioversio ei ollut huomattavampaa muistijälkeä minuun jättänyt, mutta tuoreen tulkinnan rehevyys ilahdutti jo ensi pyörityksellä.

Mietiskelevämmältä laidalta syvimmälle uppoaa hieman yllättäenkin Jokaisessa on jotain vanhaa edelliseltä soolokiekolta Dave Lindholm (2020). Tekstiltään se on sanoittajan moneen sanoitukseen nähden selkeä ja vailla arvoituksellisuutta. Hieno kappale.

Laulu & Kitara asettuu pitkääkin pitemmän jonon jatkoksi hyvänä Dave-levynä. Luulen, etten tule siihen tuon jonon pituuden vuoksi turhan usein tarttuneeksi, mikä ei ole paha juttu lainkaan.

Erityishuomion saa Kitaristin toiminta kautta linjan. Se vaan on niin vaivattoman oloista, ettei voi kuin nauttia.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Dave Lindholm
• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Esittää: Kynä & Kumppanit Live

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #6 - Pate Mustajärvi: Musta

Popedan Pate vetämässä Johnny Cashia tuntuisi oudolta, soolo-Pate samoissa puuhissa ei lainkaan. Mustajärvi on alusta asti pitänyt nämä roolit erillään toisistaan.

Soolona hän on vuodesta 1984 lähtien levyttänyt mm. Juice Leskinen & Coitus Intin, Kinksin, Rolling Stonesin, Eaglesin, Elton Johnin, Dr. Feelgoodin, Doorsin, Beatlesin, Bruce Springsteenin, Van Morrisonin, Sladen, Bob Dylanin, Hassisen Koneen ynnä muitten kappaleita. Täydellinen lista olisi tuhottoman pitkä.

90-luvun puolivälin jälkeen tyyli muuttui. Albumit alkoivat pääosin koostua varta vasten Patelle tehdyistä biiseistä. Poikkeuksena Ollaan Ihmisiksi (2009) on kahta Ari Kankaanpään sävellystä vaille pelkkää Juicea.

Heti kohta sen perään ilmestyi Musta (2010), jolla Mustajärvi vetää sitä Cashia.

Minisarjassa on tähän mennessä käsitelty vain kotimaisia tuotantoja, joilla sekä versioijat että versioitavat ovat Suomesta. Peitsamo Wigwamin parissa on tietty sikäli rajatapaus, että sillä käytetty kieli on enimmäkseen englanti ja Pembroke oli britti.

Nyt astutaan toisella jalalla ulkomaille, kun Suomi-poika tulkitsee amerikkalaista legendaa. Mari Rantasilan Hector-levyn yhteydessä mainitsin vaikeuksista, joita voi syntyä naisen esittäessä miehen itselleen sanoittamia lauluja. Mustajärven Cash-tapauksessa en usko ongelmaa olleen, vaikka kahden maan kulttuurit kovasti toisistaan poikkeavatkin.

Mahdollisia hankaluuksia on pystytty taklaamaan käännösprosessin aikana. Esimerkiksi jenkkiläisestä junasta kertonut Orange Blossom Special muuttui suomentamis- ja suomettamismyllyssä muotoon Ukko-Pekka.

Käännöksiä tehtailivat lähinnä Bea Vala (6) ja Risto Klemola (5). Ensin mainitusta ei löydy sitten niin mitään tietoa verkosta, mikä saa minut epäilemään jonkun tunnetun sanasepon ehkä piiloutuneen salanimen taakse. Olisi minulla arvauskin, vaan en kerro.

Tekstit per henkilö löytyy Tapio Rautavaaralta, Jukka Virtaselta, Esa Hämäläiseltä ja A. Tervasmäeltä. On merkillepantavaa, ettei kaikkien tuntema Yölinjalla tullut valituksi Tapsalta. Cashin I walk the line on kyllä mukana, mutta Bea Valan uusin sanoin nimellä Kaita tie.

Sen sijaan Rautavaaran sanat komistavat Rauli Somerjoenkin aikoinaan esittämää kappaletta Kun ei niin ei (The ways of woman in love). Baddingin versio on niin ikään olemassa rallista Yksi vain ei tuu (I still miss someone).

Mainittakoon vielä se yksi raita, josta tiedän muitakin kotimaisia yrityksiä. Jukka Virtanen käänsi aikoinaan Boy named Suen muotoon Balladi pojasta nimeltä Vee ja luikautti sen singlelle vuonna 1971. (Poika) Ville Virtasen näkemys samasta ilmestyi 2008 ja on minulle tutumpi.

Alkuperäisistä voi todeta kaikkien viidentoista tulleen tallennetuksi vinyylille Johnny Cashin tulkintoina 1950- tai 60-luvulla. Yhdessätoista tapauksessa Man in Black oli biisin ensilevyttäjä, seitsemän hän kirjoitti itse.

Musta asettuu sellaisten teosten joukkoon, jotka kokonaisuutena jättävät säväyttämättä isosti, mutta jaksavat toimia omalla tavallaan riittävän hyvinä. Valtaosa sovituksista on iskelmältä kalskahtavaa kantria, kantriskelmää. 15 sellaista olisi minulle ehkä liian raskas savotta. Onneksi sinne tänne ripoteltiin osin hyvinkin mielenkiintoisia sivujuonteita.

Iso joki (Big river) on kummallinen melurokki, joka numerolla kuusi katkaisee alun perusmeiningin. Ukko-Pekka viuluineen on seiskana piristävästi suorastaan vinhaa kantria.

Apulaissheriffin makuun paremmin käyvän rockabillyn suuntaan kallistuvat selvimmin Lilja (Delia's gone) ja vinkeästi vino Rakkauden juna (Train of love). Näitä olisin jaksanut kuunnella muutaman enemmänkin.

Mustan sovitukset menevät Klemolan ja studiotekniikan hoitaneen Jani Viitasen kontolle. Ykköketjuna toimii vitja Paavola-Rauhala-Klemola. Muussa soittajistossa havaitaan enemmän ja vähemmän tuttuja tyyppejä.

Yksinäisyys syö (I'm so lonesome I could cry) saa kunnian tulla nimetyksi nipun varsinaiseksi outolinnuksi. Tajunnanvirtani tuotti sille määritelmän industrial alternative spaghetti western ballad. Sielun Veljet käy vahvasti mielessä. Dave Lindholm laulaa Paten kaverina. Huima tunnelma ja siitä papukaijamerkki.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA - Tulossa...
• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #5 - Kari Peitsamon Skootteri: Plays Wigwam
• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #2 - Mari Rantasila: Kummalliset Unet - Hectorin Lauluja

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Honolulu + 1 Hour

Viime vapunaattona julkaistiin Dave Lindholm Lightsin esikoisalbumi.

Samalla tuli myös seiskatuumainen, jolle prässättiin kaksi isolta kiekolta pois jätettyä numeroa, B-puolellaan letkeä Gramophone. Kokoelmani jäi sitä ja A-sivun Woodman danceä vajaaksi kun en nykyään ostele vinyyliä kuin aivan ääritapauksissa.

Harmillinen puutos korjaantui syksyllä, alle puoli vuotta tapahtuneesta. Lokakuun alkupuolella näet ilmestyi saman kokoonpanon toinen pitkäsoitto Honolulu + 1 Hour (2021), joka sisältää molemmat sinkkubiisit.

Tuo singlen kääntöpuolen instrumentaali on korvissani toinen uutuuden valopilkuista. Onko nyt tosiaan niin, että kymmenestä raidasta bongaan sellaisia vain kaksi? Kyllä ja ei.

Honolulu + 1 Hour kokonaisuutena jäi muutaman pyörittelyn perusteella kovin etäiseksi. Väkisin hiipi takaraivoon ajatus, että nyt tuupattiin kauppoihin mainion edeltäjän sessioista yli jäänyttä sekundaa. Sen kypsän rehevään blues-pohjaiseen rock-meininkiin verrattuna liikutaan oudommilla seuduilla. Kategorisointi on niin vaikeaa, että jätän sen tällä kertaa kokonansa viisaampien harteille.

Melkein kaikesta tuntemastani musiikista eroavalla tyylillä näyttää kuitenkin olleen kyky luikerrella mielihyväkeskukseeni. Juuri nyt luureista nautittuna Honolulu tarjoilee enemmän valoa ja voin valhetteluun sortumatta, käsi sydämellä kirjoittaa siitä pitäväni.

Kappaleitten rakenteissa on jotain mistä en saa otetta, ja jonka tietävämmät varmasti osaisivat analysoida. Minulle monet niistä kuulostavat samalla tapaa erikoisilta. Daven kitaran käytössä on joku niitä värittävä juttu. Hän näppäilee riffejä (jos noita edes riffeiksi ammattipiireissä kutsutaan) persoonallisella otteella. Ykköslevyllä oli jo vihiä tästä, ja muistinvaraisesti mietin, että on saattanut olla jo miehen aiemmassakin tuotannossa.

Myös rytmiikassa olen aistivinani jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Sama virsi jatkukoon: en osaa pukea sanoiksi, enkä tiedä onko näin vai luulenko vain. Kiehtovaa.

Iso ansio kaikesta kuuluu Lindholmin lisäksi koko bändille. Tommi Laine toisella kitaralla, Mikko Löytty bassolla ja Juppo Paavola lyöntisoittimilla mahdollistavat kerrotunlaisen materiaalin tekemisen.

Se toinen valopilkku alusta asti on ollut Go to Joan, joka nykii erinomaisena hidastettuna funkina mitä maukkaimman kitaroinnin säestämänä. Rebecca Ogbeibe laulaa loppuvaiheessa mukaan sielua miltei enemmän kuin laki sallii. Tämä saattaa olla vuoden biisi.

Levyn otsikon arvoitus askarrutti, kunnes olin keksivinäni johtolangan havaijilaiskaupungin, tulevan ajan ja vesimassojen välillä. Jostain syystä en heti mieltänyt kannen sinistä vedeksi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Dave Lindholm Lights
• LEVYT - Dave Lindholm: "LLL"

LEVYT - Dave Lindholm: "LLL"

Kun ensi kertaa elämässäni, kesäkuun -93 puolivälin hujakoilla rustasin nimeni pitempään työsuhteeseen tähtäävään sopimukseen, oli Dave Lindholm tauolla. Taiteilija piti isyyslomaa. Minä en tuona kesänä tietenkään lomaillut.

Kun alkuun kolmen kuukauden määräaikaiseksi sovittu pestini jatko sinetöitiin, oli Lindholmilla jo uusi albumi hyvinkin julkaisua vaille valmis. Nimensä se sai solistin tyttäreltä, jonka sanavarasto oli vielä vauvamaisen niukka.

"LLL" (1993) putkahti lokakuun alussa. Bändityöt huomioiden se oli noin kolmaskymmenes LP tekijältään. LP ja LP, toistaiseksi kun sitä ei ole fyysisesti julkaistu muuten kuin CD:nä.

Sähköpeleittä toteutettu levy huokuu kodikasta lämpöä. On leppoisaa musisointia koko koplalta.

Maestro itse hoitaa laulun, akustiset kitarat (mukaan lukien dobro) sekä huuliharpun. Heikki Virtanen soittaa kontrabassoa, Mongo Aaltonen napsuttelee perkussioita.

Antero Jakoila äänitti ja tuotti, eikä välttämättä malttanut kaiken aikaa antaa aseensa roikkua vyöllään. Ainakin Lamppu Laamasen Dave-kirja vihjaa tämän kitaran soivan rempseällä avausraidalla Annan kitaran laulaa vaan.

Olin pitkään uskossa, että siinä olisi käsketty Anna kitaran laulaa vaan. Näin vielä 10 vuotta myöhemmin, kun samaisen työpaikkani väestä kasattu kolmimiehinen yhtye tuotakin rallia kolmella keikallaan veivasi, Lautamiehet nimittäin. Nimen voisi väärinkuulla vielä vaikka muodossa Annan kitara laulaa vaan.

Parhaasta päästä valikoimaa pidän laulua Neidot niiailee. Matalalta vedettyä, rauhallista vokalisointia ja sitä tukevaa rentoa säestystä. Kiireettömän tunnelman aistii. Sitähän se kaikki on tällä levyllä.

Voin kuvitella suuren osan musiikin pakottomuudesta juontuvan siitä, että se on sananmukaisesti kotitekoista. Äänityspaikkana toimi Jakoilan olohuone, joka oli mikrofoneilla ja kasiraitanauhurilla varustettuna muuttunut studioksi. Mukavahan siellä on varmaan ollut taidetta tuottaa.

Tekstimielessä Miljoonan kilometrin turha juoksu koskettaa kuvaillessaan byrokratian armoille joutunutta.

toinen pitäis lähettää

toinen pitäis hakea

kaavakkeiden maailma

tosi köyhää arkee

ja sähän täytit jo

mitä pyydettiin

ne hävis uudestaan

käännä selkäs ja lähde

Loppukaneetissa kertoja ohjeistaa päähenkilöä:

tee kaunis päätös

lopeta tuo

miljoonan kilometrin turha juoksu

Hän tulee kotiin herättää edellisen tavoin ajatuksia oravanpyörän jättämisestä. Sen viesti on tosin tulkittavissa muinkin tavoin. Ehkä tämä on laatuisan tekstittäjän merkki. Sellaisenahan Lindholmia yleisesti pidetään.

Niin minäkin, mutta kyllä hän Apulaissheriffille on ensi sijassa muusikko.

"LLL":llä ajatukseni tulee tuetuksi peräti kolmen instrumentaalin voimin. Keltainen kaunotar on hieno, samoin kuin samanhenkinen Vanhat kunnon kengät. En saane osakseni runsaasti vastaväitteitä, jos näittenkin nojalla ylistän Daven taitoja kuusikielisen kanssa.

Korkeimmalle pallille kahden ohi nousee vaivattomasti keinahteleva Latino san. Virtasen ja Aaltosen panos on korvaamaton. Trio luo vaikutelman aurinkoisesta, mutta tuulen vireen ansiosta ei tukalasta olotilasta jossain, missä puhutaan jotain muuta kieltä kuin omaamme. Ollaan kenties portugalilaisen pikkukylän katukahvilassa.

Ja nämä heput ovat suomalaisia!

Palaan vielä hetkeksi lyriikkaan. Se on Davella aika usein sellaista, ettei siitä helpolla saa otetta. Tarkoituksella tai ilman, on hän jo vuosikymmenet loihtinut tajunnanvirtaa, joka jättää paljon avoimeksi. Vaikka itse kuuntelijana useimmiten annan rivien valua tajuntaan ja ulos niitä puimatta, ovat ne toisinaan tehneet passiivisesta vastaanottajasta aktiivisen ajattelijan.

Ei tänään, Macbeth käy Shakespearen hahmoja läpi niin veikeästi, etten sen kohdalla edes pyri tulkintoihin.

"LLL" kuuluu hyvän tuulen musiikin tarjoajiin kuten esimerkiksi Karjalaisen Keltaisessa Talossa (1990) ja Röyhkän Mielummin Vanha Kuin Aikuinen (1987). Jokainen kolmikosta on omiaan tuomaan valoa harmaaseen päivään. Mongo muuten on sattumoisin mukana myös tuolla Karjalaisen älppärillä.

Meikäläisen taival alussa mainitun työnantajan palkkalistoilla kesti paria kuukautta vaille 20 vuotta, mutta vielä 28 vuodenkin ikäisenä "LLL" on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ #3 - Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123
• LEVYT - J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa
• LEVYT - Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Dave Lindholm Lights

Helmikuussa 1971 Love Records julkaisi nimellä Ferris Wheel perustetun, nimensä pelkäksi Ferrisiksi muuttaneen yhtyeen ainoan LP:n Ferris. Kvartetissa yhden hengen kitaraosastoa miehitti muuan 18-vuotias Dave Lindholm, jolla oli isoin rooli biisejä kirjoitettaessa.

Reilut 50 vuotta myöhemmin Emsalö Music pistää ulos uudehkon, nelihenkisen orkesterin nimeltä Dave Lindholm Lights levyn Dave Lindholm Lights (2021). Kitarassa ja laulussa on jo vuosikymmeniä sitten kaikkien musiikin harrastajien tuntemaksi tullut Dave Lindholm. Hän on säveltänyt ja sanoittanut kaiken kiekolle tallennetun musiikin.

Matkan varrella mies on kasannut ja purkanut lukuisia kokoonpanoja, jotka ovat levyttäneet maksimissaan kolme pitkäsoittoa. Poikkeuksen teki Bluesounds 70- ja 80-lukujen vaihteessa viidellä, joista tosin yksi oli sinkkukokoelma ja toinen live.

Välillä on ollut mukava jättää vetovastuu ja heittäytyä rivijäseneksi soittelemaan ja pitelemään hauskaa kaverien kanssa. Näin on tullut heiluttua Mato Valtosen ja Sakke Järvenpään komennossa Sleepy Sleepersissä ja Leningrad Cowboysissa. Samoin Pelle Miljoonan kanssa. Samoin Andy McCoyn kanssa. Ja yhtä aikaa Andyn ja Pellen kanssa. Ja Juicen ja Remun kanssa. Ja.

Tällä kertaa on kyseessä Lindholmin luotsaama yhtye, joka kuulostaa yhtenäiseltä ryhmältä, jolta yhteispeli sujuu. Rummuista vastaa Juppo Paavola, bassosta Mikko Löytty ja kitaroista (ml. pedal steel ja slide) Tommi Laine.

Kaikki kolme ovat kokeneita, mittavat ansioluettelot eri yhteyksistä kasvattaneita tekijöitä. Poimin niistä itselleni läheisimmän, Pauli Hanhiniemen Perunateatterin, jossa porukan nuorimmat Paavola ja Laine vaikuttivat hetken samanaikaisesti.

Englanninkielinen, blues-pohjainen bändimusiikki on aina ollut Daven töistä lähimpänä Apulaissheriffin sydäntä. Ensimmäinen hankkimani vinyyli häneltä oli sen lajin edustaja, The Run Runsin ainokainen The Original The Official The Run Runs (1984).

Tällä albumilla on hieman samaa henkeä. Rentoa, konstailematonta soitantaa löytyy taas. Ihan yhtä ränttätänttää ei mennä kuin 37 vuotta sitten. Homman niminä ovat kuitenkin blues, rhythm and blues ja blues rock. Eikä hirvittävän kaukana lymyä myöskään soul.

Koko poppoolle nimetyt sovitukset jaksavat pitää liekkiä yllä. Esimerkkejä mainitsematta tämä ei ole toteutunut likikään kaikkien herran bändilevyjen kohdalla.

Merkille pantavana voi pitää sitä, että blogin alle kaksivuotisen historian aikana kirjoitan jo kolmatta juttua Daven uutuuslevystä. Nykyään ihan jokainen seitsemättäkymmentä ikävuottaan lähestyvä muusikko ei samaan julkaisutahtiin kykene. Joukko kutistuu vallan pieneksi, kun lasketaan mukaan vain yhtä lujaa laatutasoa vuodesta toiseen pitävät tyypit.

Näitä valoja nääs jaksaa kuunnella. Tyyliä huokuu kansikuvakin.

Letkeä meininki tuppaa meikäläisen tapauksessa monesti jättämään sanat varjoonsa. Niin nytkin. Biisiseposta itsestään tai jostain kuvitteellisesta henkilöstä kertova Am I missing something? sentään herätti seuraamaan tekstiäkin.

Jäikö jotain huomaamatta?

EDIT 14.1.2025: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä Dave Lindholm Lights siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Dave Lindholm: Dave Lindholm

KIMPPALEVYJÄ #3 - Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123

Muusikko, säveltäjä (myös elokuviin ja mainoksiin), sovittaja, levytuottaja. Sivuosarooli Spede-elokuvassa X-Paroni.

Yksi Love Recordsin perustajista, sen toimitusjohtaja 1966-69, Yleisradion viihdepäällikkö 1970-74, yksi ELMUn perustajista 1978, Suomen kapellimestari Euroviisuissa 1981 (Riki Sorsa: Reggae OK), Teoston puheenjohtaja 1994-2006. DER-studion johtaja.

Muun muassa noissa ehti elämänsä (1939-2013) aikana olla mukana Otto Donner. Hänen taipaleensa musiikin maailmassa ei leikkaa kovin monessa kohtaa Apulaissheriffin polkuja. Vajaa kymmenen hänen tuottamaansa albumia sentään omistan. Niistä kolme on yhteistöitä Dave Lindholmin kanssa.

Aino (1982) muistetaan klassikkolaulusta Pieni & hento ote. Sen jatko-osa Sisar (1991) ei kannessaan paljasta tuottajaa, mutta rohkenen arvella toimen kuuluneen Donnerille. Kolmas kaksikon yhdessä junailema kimppalevy on More Than 123 (2010).

Donner hoiteli sovitukset ja orkesterin johtamisen, Lindholm lyriikat. Sävellyksiä syntyi sekä yhdessä että molempien taholla yksin. Jälki on mitä maittavinta, lähinnä jazzia ja bluesia. Puhallinsoittimia otettiin kattaukseen riittävästi, pianoa ja hammondia löytyy, alaääniä tuottamaan valittiin pystybasso ja rummutkin on. Laulusta ja kitarasta vastaa Dave.

Kiekon alkupään soidessa voisi vaivatta kuvitella itsensä istumaan hämärään, savuiseen kapakkaan. On niin jaskaa, niin jaskaa. Torvet ottavat isoa roolia, pianokin pääsee etualalle. Tällä reseptillä ohi lipuvat kappaleet Why I smile again, Oh, Don ja I'm right.

Kamalasti ei ilmapiiri muutu tultaessa numeroon 4 Where you're walking now. Sen loppuun kitaravirtuoosi sormeilee hienoista kontrastia taustaan luovan soolon.

Näitä seuraava True life on ainoa Donnerin itsekseen säveltämä teos, ja upea onkin. Sanoja sillä on säästeliäästi, mutta timanttista soittoa senkin edestä. Ehdottomasti autiolle saarelle völjyyn otettavaa taidetta. Harmittaa vietävästi, etten pysty linkkaamaan sitä tähän esimerkiksi.

Tähän mennessä on kuultu melko maltillisesti ihmisääntä. Sen vähän mitä sitä on ollut, on Lindholm laulanut matalalta, osin sanaillut miltei ilman melodiaa. Taitekohta on tässä.

Käsittääkseni west coast bluesina etenevä, reipas I know my boulevard on lähimpänä sellaista äänimaailmaa, jonka kanssa olen tottunut aikaani viettämään. Se myös toimii surumielisen True lifen jälkeen atmosfäärin muuttajana kohti iloisempia sävyjä.

Loppuhuipennukseksi säästetty Lucky Johnny's gone tarjoilee sitten molempia tunneskaalan laitoja. Alun ja lopun rempseän rilluttelun lomaan mahtuu liki kaksiminuuttinen hautajaistunnelmaa henkivä urkuosuus. Tässä, kuten selkeästi vähemmässä määrin nelosraidallakin, on läsnä muhkeaa tuubaa. Tuota vaskipuhallinta, joka tuppaa puoliväkisin viemään ajatuksiani sirkusareenalle.

Hieno päätös hienolle biisinipulle, joka on enemmän kuin yy-kaa-koo. "Nee", toteaisi rumpali Velipuolikuusta.

Lienee paikallaan esitellä bändi, koska kyseessä on niin vahvasti koko revohkan yhteistyönä loistava kokonaisuus:

• Manuel Dunkel, tenori- ja sopraanosaksofoni
• Pepa Päivinen, baritonisaksofoni + huilu
• Tero Saarti, trumpetti + flyygelitorvi
• Markku Veijonsuo, pasuuna
• Riitta Paakki, piano
• Ulf Krokfors, kontrabasso
• Mika Kallio, rummut
• Tom Bildo, alttotorvi (kpleet 4 & 7)
• Miska Miettinen, alttotorvi (4 & 7)
• Petri Keskitalo, tuuba (4 & 7)
• Mikko Helevä, Hammond B3 (4 & 7)

Daven ristimänimi muuten on Ralf-Henrik ja Donner oli Henrik Otto.

Daven tuotanto vie CD-muodossa pikkuista vaille vaatekaapin hyllyleveyden verran tilaa meikäläisellä ja tuosta vielä uupuu muutamia. Laadukkaasta massasta en lopulta aivan helpolla voi osoittaa niitä kaikkein parhaisiin laskemiani. Tämä on yksi niistä.

Minisarjan juttu on mukava päättää toteamalla, että More Than 123 on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...
• KIMPPALEVYJÄ #2 - Ali Farka Touré With Ry Cooder: Talking Timbuktu