02 toukokuuta 2022

LEVYT - Johnny Winter: Still Alive And Well

[tietylle esittäjälle tai esittäjäryhmälle luonteenomainen sointikuva, jonka syntymiseen vaikuttavat esim. äänenmuodostus ja -toisto, sovitustekniikka ja esitystapa]

Jotakuinkin tuollaisen määritelmän antaa suomenkielinen Wikipedia soundille. Onhan tuossa yksinkertaistusta, mm. ajatus siitä, että esittäjän tai esittäjäryhmän sointikuva olisi vakio ajan ja julkaisujen suhteen. Myöskin yksittäisen soittimen oma soundi jää määritelmässä huomiotta.

Ei kai siinä, ei tuo niin tärkeää ole. Tärkeämpää on tunnistaa hyvät soundit ja erottaa ne huonoista. Eikä sekään ole lainkaan tärkeää. Akateemista jappasua. Kaiken kukkuraksi subjektiivista. Yhden namu, toisen romu.

Kun nyt kuitenkin tiedostan asian suuren merkityksen musiikkinautinnon muodostumiseen ainakin omalla kohdallani, voisin yrittää pukea sanoiksi mitä on hyvä soundi. Voisin, mutten sittenkään yritä. On paljon helpompaa antaa yksi esimerkki samalla korostaen, että se on vain yksi esimerkki, eivätkä täsmälleen samat soundit toisessa yhteydessä välttämättä olekaan yhtä hyvät.

Arvoisat naiset ja miehet, täydellistä äänimaailmaa yllä kuvatussa kontekstissa edustaa Johnny Winterin itse kirjoittama Rock & roll.

Siinä paukkuu nahka ja räsähtää pelti kuten hyvä on. Bassorumpu on bassoisa, virveli läiskähtelemättä terävä. Basso erottuu muhkeana. Kitarat soivat niin kuin kitaroiden tulee soida. Laulu kuulostaa hienon karhealta ja eläväiseltä. Aivan täydellistä soundipolitiikkaa musiikin lajiin, jonka biisin otsikko aika tyhjentävästi kertoo.

70-luvulla nämä asiat hallittiin keskimäärin varsin pätevästi. Johnny Winterin Still Alive And Well (1973) Rick Derringerin tuottamana omaa kokonaisuutenakin väkevää todistusvoimaa sen puolesta.


Levy on voimatriolla työstettyä blues rockia.

Winterin itsensä voi rajusti suoraviivaistaen sanoa olleen sydämestään blues-mies, mutta väliin markkinavoimien viettelemänä rokkiäijä. Still Alive And Well sijoittuu tuotannon rock-laidalle ja edustaa Apulaissheriffille hänen parhainta antiaan sillä suunnalla.

Kitaristilaulajan kanssa heiluvat basson varressa Johnny Winter And -yhtyeestä tuttu Randy Jo Hobbs ja patteriston takana näissä ympyröissä uusi kasvo Richard Hughes. Tämä peruskolmikko tulisi paiskimaan yhdessä hommia seuraavan parin vuoden ajan.


Albumin saa huoletta laskea kaikkien aikojen kovimpien triona soitettujen rock-sellaisten kaartiin. Menevimmät numerot paahdetaan samoilla linjoilla vaikkapa Jimi Hendrix Experiencen ja Kingston Wallin kanssa. Kitara hallitsee äänialaa, rummut tulittavat selvästi peruskomppausta hanakammin ja basso pitää paketin koossa.

Kappalemateriaalin dynamiikka on se mikä kohottaa levyn monien kaltaistensa yläpuolelle. Big Bill Broonzyn Rock me baby saa ultragroovaavan, jopa funkyn kohtelun. Unisen Cheap tequilan luokittelisin lähes hippimusaksi. Ain't nothing to me on letkeä country, jota Derringerin pedal steel pukee kuin villapaita norjalaista kalastajaa.

Nostan rock-linjan ulkopuolelta kuitenkin toisen Winterin oman sävellyksen, persoonallisen bluesin Too much seconal. En tyylilajinsa takia, vaan siksi, kun tässä genressä pääsee niin kovin harvoin nauttimaan huilutaiteesta, nyt asialla Jeremy Steig. Maestro itse näppäilee normivehkeen ohella mandoliinia.

Lainaosaston erikoisuutena erottuu se, että mukaan valikoitui peräti kaksi biisiä herrojen Jagger ja Richards työpöydältä. Tuttu Let it bleed päättyy soiton tauottua sanoihin, jotka kertovat Johnnyn olevan ilmeisen tyytyväinen vetoon.

Goddammit, that did it or what?

Toinen Stones-cover Silver train onkin merkillisempi tapaus. Still Alive And Well ilmestyi maaliskuussa -73, ja oli kyseisen laulun ensilevytys. Tekijät julkaisivat sen vasta elokuussa Angie-singlen B-puolena ja sitten LP:llä Goats Head Soup (1973).

Tässä kohtaa voi käyttää hetkisen miettiäkseen, kuinka moni maailmanluokan yhtye antaisi tänä päivänä jonkun versioida omaa kappalettaan ennen kuin on itsekään sitä julkaissut. Tuskin edes Rolling Stones enää (ainakaan, jos Jagger saisi päättää).

Pöytäkirjoihin merkittäköön tiedoksi, jotta arvotan molemmat Winterin tulkinnat yli Rollarien omien. Lainkaan Stonesia aliarvioimatta voin paljastaa Texasin albinon muutenkin, koko ura huomioiden puhuttelevan minua enemmän.

Yhä hengissä ja hyvinvoivana. Kiekon nimi viittaa siihen, että Johnny oli ollut koko lailla poissa kuvioista jo pitkän aikaa. Edellisestä studioalbumista oli kulunut kaksi ja puoli vuotta, ajan tahti huomioiden massiivisen kauan.

Poissaolovihkoon merkittiin syyksi vieroitus ja toipuminen heroiiniriippuvuudesta. Viihde-elämä oli käynyt vuosikymmenen alussa liian rajuksi ja lahjakkaasta muusikosta oli kehkeytynyt narkomaani. Kuolemakin kävi likellä yliannostuksen muodossa. Mies vietti kuukausia hoidossa ja pääsi aineista eroon. Ei kaikesta, mutta heroiinista kumminkin.

Sen kunniaksi pannaan vielä kerta kiellon päälle yksi raita tyrkylle. Taas rytkyy Hughesin rumpu. Murisee ja vinkuu Winterin keppi, mieskin siinä sivussa. Hobbsin neljä kieltä kumisevat rauhoittaen. All tore down on suorastaan hard rockia.


Jykevä tuote. Erittäin vahva suositus.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti