Apulaissheriffin puuhastelua - niin vapaamuotoista kuin se onkin - rajaa muutama säännöntapainen. Yhden niistä mukaan uutuuslevy ei voi saada aivan mahtavan titteliä. Arvon ansaitakseen täytyy äänitteen todistaa, että se kestää aikaa, tuota kutjaketta, joka voi taiteen koettua hyvyyttä sekä kohottaa että alentaa.
Soulavaris (2022) oli lähellä rikkoa sääntöä.
Minulla on iän myötä vankistuneena piirteenä tapanani toisinaan liikuttua asioista. Näitä asioita on monia, ja eräs on syystä tai toisesta tavallista koskettavampi musiikki. Karjalaisen uusimman kohdalla tuskin olisin moisia tunnereaktioita kokenut, ellen olisi seurannut hänen tekemisiään liki neljää vuosikymmentä.
Jiin tuotannon ja sen eri vaiheitten kohtalainen tuntemus, miehen julkisuuteen antaman kuvan mukainen käsitys syvästä rakkaudesta lajiinsa sekä oma, paljon vähäisempi perehtymiseni osin samoihin musamaakareihin viimeisen sadan vuoden ajalta. Kaikki nämä painavat repussa, kun silmäkulma Soulavarista kuunnellessa kostuu.
Yksi armoitetun tarinanvääntäjän tuntuvimmista tarinoista on kiekon sanaton nimikappale, joka on muodoltaan kuin Bluesia Pieksämäen asemalla Jukan tapaan. Sisällöltään Soulavaris on jotain sellaista mitä Karjalainen ei kuunaan ole tehnyt, toisaalta siinä on kaikki hänen tekemänsä.
Jos Juice odotteli junaa eteläsavolaisella risteysasemalla, on tämän kulkineen päätepiste Keltaisessa Talossa, Kosken asemalla, jonne ei tavallinen tsuh-tsuh pysähdy.
Se on juna, joka ei raiteita kaipaa. Se on lähtenyt liikkeelle ammoin jostain Afrikan viidakoista tai savanneilta, tai kenties aavikolta Etelä-Saharasta.
Seilannut toiselle mantereelle. Aavan yli päästyään viivähtänyt New Orleansin kujilla ja Mississippin deltalla. Nähnyt Memphisit ja Nashvillet, Woodstockin. Ennen paluuta tälle puolen lätäkköä piipahtanut New Yorkin jazz-kapakoissa.
Rantautunut Irlantiin ja antanut matkaajan vierailla Dublinin pubeissa ennen suuntaamistaan joillekin Lontoon hip hop- ja ambient-klubeille. Lentänyt Pohjolaan, jossa Kaustisen koukkauksen sekä Tuiskulan ja Lallintalon tarkistusten jälkeen viimein päässyt perille, missä Jii poimi hedelmät ja pisti nauhalle.
se meni vähän niinku näin
Sanamäärältään vastakkainen Punainen keinutuoli koostuu peräti 12 säkeistöstä. Laura Häkkisen silmät vuonna -98 jaksoi yhden vähemmän. Hienoudessa ei keinutuoli häviä senttiäkään. Upea kappale siinä missä tuo klassikkokin.
Erinomaisuutta pullottavalta kokonaisuudelta en enempiä tässä vaiheessa nosta. Paasataan lisää sitten, jos (kun) kiekon ajankestävyys on todettu ja se nousee aivan mahtavien joukkoon.
Mukana menossa ovat Pekka Gröhn, Janne Haavisto, Mikko Lankinen, Tom Nyman, Keimo Hirvonen, Mitja Tuurala, Tommi Viksten, Abdissa Assefa, Väinö Karjalainen, Anssi Nykänen, Tuomo Prättälä, Miikka Paatelainen ja Mouhamadou L. Cissokho.
Kyseessä siis ei ole bändilevy, vaan eri kokoonpanoin rakenneltu tilkkutäkki. Ainoa samaan tapaan kasattu teos Jiin historiassa on Keltaisessa Talossa (1990), joka on jo pitkään kuulunut suosikkeihini. Soulavaris livahti sinne ohituskaistaa pitkin.
Väinön toimiminen tuottajana lienee vaikutti isosti siihen minkä makuiseksi soppa muhi. Hyvä niin!
Nostanpa sittenkin vielä erään suloisen laulun. Ei siinä, etteikö Nuku hyvin, Angelique olisi jo sinällään mennyt tunteisiin. Kuitenkin, kun luin jostain sen kertovan Jukan koirasta, tiesin mikä tulee tulevaisuudessa tämän kuullessani aina palaamaan vuolaana mieleeni.
Nuku hyvin, Tira (5.7.2007 - 8.3.2022).
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa
- YLEISTÄ - 30 kuukautta aivan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti