Ennen nyt tapetilla olevaa äänitettä Albert Collins oli pysynyt luvattoman pitkään pois studioista. Käsittääkseni keikkatoiminta oli sentään jatkunut koko lailla katkeamattomasti.
Kiekkorintamalla The Ice Manin saavutuksiin kuuluu ensin pääasiassa 60-luvun singleistä kasattu The Cool Sound Of Albert Collins (1965), jota on myöhemmin julkaistu eri nimillä eri yhtiöitten toimesta. Vuosina 1968-70 ilmestyi kolme LP:tä Imperial-merkillä ja -71 vielä yksi pienen, lyhytikäiseksi jääneen Tumbleweed Recordsin kautta.
Sitten tuli tauko. Kului 75 kuukautta ennen kuin miehen pelinavaus Alligator Recordsilla näki päivänvalon. Muusikon ja yhtiön yhteinen taival tuli kestämään pitkään.
Tuo mainio paluulevy oli Ice Pickin' (1978).
Huomasin jälleen yhden konkreettisen todisteen sille, ettei kansitaide ole allekirjoittaneelle kovin tärkeässä asemassa. Tuli nimittäin nyt aivan puskista tuo tämän julkisivulla näkyvä, teemaan sopiva jäämöykky. Liekö olin sitä ennemmin huomannutkaan?
Puolet raidoista on Albertin tai hänen vaimonsa Gwen Collinsin kirjoittamia. Loput ovat versioita Texas bluesin ja West Coast bluesin taitajien aiemmin levyttämistä numeroista. T-Bone Walkeria, Johnny Guitar Watsonia, Freddie Kingiä ja Lowell Fulsonia.
Jos kohta Ice Pickin' muodollisesti onkin kitaristilaulajan soolotyö, kuulostaa se mitä suurimmassa määrin bändilevyltä. Ilmeisen kyvykkäät studiomuusikot hoitavat tonttinsa paremmin kuin hyvin.
Erityisen nautittavana pidän tälläkin Collinsin LP:llä bassolinjoja. Ne ovat jälleen kerran luomassa Jäämiehen musiikkiin paikoin souliin, paikoin funkiin kallistuvaa groovea.
Alapohjasta vastaa pitkän linjan basisti Aron Burton. Tämä tuli musakuvioihin jo 50-luvun puolivälissä liityttyään Freddie Kingin yhtyeeseen. Muita yhteistyökumppaneita hänen uralleen mahtuu tukuittain, kuten harpistit Junior Wells ja James Cotton. Omalla nimelläkin tuli jotain julkaistua.
Burtonin yksinkertaista, mutta svengaavaa tumputusta voi kuunnella vaikkapa instrumentaalilla Ice Pick, jota myös Allen Battsin vähäeleinen urkutyöskentely somistaa. Vaivihkaisesti mausteensa soppaan heittävät fonistit A.C. Reed ja Chuck Smith sekä kakkoskitaristi Larry Burton, Aronin veli. Casey Jones rummuissa pitää huolen siitä, että mopo pysyy käsissä.
Kappale esittelee oivasti Telecasterin mestarin soittotyyliä. Nuotit soivat kirkkaina ja selväpiirteisinä. Soundi on valoisa ja iloinen, meininki reipas. Collinsin blues tuppasi olemaan duurivoittoista. Enkä nyt välttämättä tarkoita eksakteja sävellajeja, vaan hänen musiikistaan aistimiani tunnelmia. Ehkä nuo kaksi asiaa ovat yhteneväiset.
Bluesia pidetään usein keihästäjien temmellyskenttänä. Toki tyylilajissa on sijansa sooloileville pianisteille ja huuliharpisteille, mutta kitara on se perusjuttu. Kuitenkin - ja nyt kirjoitan vahvasti henkilökohtaisista mielipiteistäni - ihan kaikki parhaat alan äijät ja muijat ovat lisäksi ja ennen kaikkea kovan luokan vokalisteja. Kaima King, Lightnin', Muddy, Mississippi John Hurt, Erja ja niin pois päin.
Myös Albert Collins osasi laulaa niin, että jotain värähtelyjä syntyy äänen osuessa Apulaissheriffiin. Hänen tuotannossaan on varsin paljon pelkän soiton varassa eläviä biisejä. Mutta silloin kun ukko suunsa avaa, tapahtuu yleensä hyviä asioita.
Tavattomia eivät miehelle ole rääkäisyt ja kiekaisut. Väliin mennään jopa naista imitoiden, esimerkkinä Master charge. Se muuten on vaimoväen rahankäyttöä humoristisesti käsittelevästä aiheestaan huolimatta merkitty Gwenin nimiin.
Conversation with Collins pianoineen on hidasta puheen keinoin esitettyä tarinointia, uskallanko väittää, tyypillistä blues-tekstiä. Kertoja jää lasten kanssa kotiin, kun siippa lähtee tyttökaverin kanssa ratalle. Siellähän kestää, epäluulo ja mustasukkaisuus nostavat päätään. Loppuratkaisu on sittenkin onnellinen, jos nyt yhtään englantia osaan. Vai mitä tarkoitetaan viimeisen rivin verbillä to get it on?
Vielä tekee mieli nimeltä mainita letkeä Too tired. Sillä sitä ollaan niin Jäämiestä, niin Jäämiestä. Tekijälleen hyvin tunnusomainen tulkinta Johnny Guitar Watsonin kappaleesta.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- KIMPPALEVYJÄ #5 - Albert Collins / Johnny Copeland / Robert Cray: Showdown!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti