30 heinäkuuta 2020

LEVYT - Albert King: Born Under A Bad Sign

Onhan se niin surkeaa, niin surkeaa, että itkettää. Born under a bad signin johtolankana on hyvän tuurin totaalinen puute. Jos ei huonoa olisi olemassa, ei laulajalla olisi mitään.

if it wasn't for bad luck
I wouldn't have no luck at all

Stax Recordsin peruskaartiin kuulunut solisti ja lauluntekijä William Bell raapusti toimeksiannosta tekstin myöhemmin klassikoksi muuttuneeseen bluesiin. Saattoi siinä hieman lainata jonkin vanhemman laulun sanoja, mutta näinhän sitä aika paljon tehtiin silloin, ja miksei nykyisinkin. Sävellys tuli toiselta yhtiön vakiokasvolta Booker T.Jonesilta.

Kun käy läpi Albert Kingin tekemisiä, ei välty panemasta merkille hänen osallistuneen kovin harvakseltaan biisinikkarointiin. Nyt suurennuslasin alle napattu Born Under A Bad Sign (1967) sisältää yhden kokonaisen ja toisen puolikkaan tällaisia. Noitten päälle LP:llä on vielä pari kolme muuta alkuperäisesitystä. Loput eli noin puolet kaikista on covereita.




King, alkujaan Albert Nelson syntyi etelässä Mississippin osavaltiossa, varttui siellä ja naapurissa Arkansasissa. Kolmikymppisenä musiikkihommat veivät monien muiden alan tekijöiden tavoin pohjoiseen, ensin Indianaan, sitten Illinoisiin. Chicagon tyyli tuli omaksuttua.

Reilu kymmenen vuotta riitti. Ura ei raketoinut ja muusikko palasi etelään, osoitteena tällä kertaa Memphis, Tennessee. Syntyi sopimus Staxin kanssa ja silloin lähti. Soulin ja R&B:n julkaisuun keskittynyt levy-yhtiö orkestereineen yhdistettynä Kingin Chicago-taustaan osoittautui toimivaksi kombinaatioksi. Saatiin aikaan sielukasta bluesia, soul bluesia.

Seurasi singlejä, joita nauhoitettiin ja julkaistiin maaliskuusta 1966 lähtien yli vuoden ajan. Ensimmäinen Stax-albumi kokoaa osan niistä (numerot 1, 2, 4, 5, 8 ja 9 kuvassa), viisi biisiä vetaistiin purkkiin 9.6.1967 sessiossa. Tämä oli melko tyypillinen tapa rakennella älppäreitä hyvinkin sinkkuvetoiseen aikaan.

Taustayhtyeenä vaikuttaa legendaarinen Booker T. & The M.G.'s. Ryhmä nauttii syystä kovaa arvostusta. Henkilökohtaisena mielipiteenäni siitä heitän, että kaikki suunnistajat ovat kyllä tasan tarkkaan reitillä, eikä rasteilla pummeja tule, toisaalta vältetään riskaabeleita reitinvalintoja.

Edellä väittämäni suomennettuna tahtoo sanoa, ettei mitään ongelmaa näy taidon, rytmi- ja tyylitajun tai yhteispelin osalta, mutta tietty värittömyys vaivaa. Tuon voi todeta kuuntelemalla bändin instrumentaalilevytyksiä. Booker T. & The M.G.'s loistaa, kun he säestävät riittävän vahvaa solistia tyyliin Otis Redding. Tai sitten Albert King, joka tietysti lisäksi oli maailman parhaita kitaristeja.

Mainittakoon että M.G.'sin Steve Cropper puolestaan on maailman parhaita komppikitaristeja.

Mukana albumilla on vielä merkittävänä osasena Staxin mainio puhallinsektio The Memphis Horns.



Kingin soitannan tuttu erikoisuus oli se että hän käsitteli normaalisti kielitettyä instrumenttia vasenkätisesti. Tästä johtuen kielet olivat tavallisuudesta poiketen järjestyksessä paksuin (matalaäänisin) alhaalla ja ohuin ylhäällä. Kun noin tekee, ovat oppikirjatekniikat paperia ja niitten paikka paperikori.

Täytyi keksiä itse ja tehdä kuten parhaalta tuntuu. Lähes aina kun noin menetellään, nousee Apulaissheriffin hattu, olipa kyse musiikista, urheilusta tai marjanpoiminnasta. En osaa sanoa kuinka suuri osuus yksityiskohdalla oli siihen miltä äijän soitto kuulosti.

Minulle kitaroinnistaan välittyy yhtä aikaa voima ja tunne. King oli iso mies, liki parimetrinen, mikä saattaa yksioikoisesti ajatellen olla syynä voimakkuuden tuntuun. Vastakkaisen vaakakupin tunnepitoisuus yhdessä tuon kanssa on se mikä on minut saanut häntä arvostamaan. Luulen niin. Sen tiedän, että kunnioitusta nostaa tekemisen tietynlainen yksinkertaisuus. King ei yrittänyt kosiskella kuulijaa vikkelyydellä tai monimutkaisuudella.

Jos sinne suurennuslasin alle nyt pikkaisen vilkaistaan, niin loisteliasta nimikappaletta rikastuttaa simppeli, kohtalokas bassokuvio. Vastuussa on Donald "Duck" Dunn, joka CD-uudelleenjulkaisun takakannessa on virheellisesti merkitty kitaristiksi. Taidan havaita CCR:n Sinister Purposessa jotain samankaltaista.

Läpi levyn nautin Al Jackson Juniorin rummutuksesta. Parhaimmin sen tuo esiin tulkinta varhaisesta delta bluesista Crosscut saw.

I almost lost my mind herkistelee balladina, kuten tekee myös viihteellinen päätösraita The very thought of you, jolla huippukepittäjä todistaa olevansa myös melkoinen laulaja, ellei se jo muuten ollut selvää. Gibson Flyin V, tuttavallisemmin Lucy, oli nurkassa ja osin senkin ansiosta tunnelmasta tuli kaikessa romanttisuudessaan jotenkin sinatrainen tai natkingcoleaaninen.

Jankkaavahkolla kompilla taottu The hunter on ainut lievä tasonlasku kokonaisuudessa. Omalta osaltaan se lisää vaihtelevuutta, jota Born Under A Bad Sign sisältää kiitettävästi. Ei todellakaan mennä samaa rataa koko puolituntista.


As the years go passing by olkoon esimerkki yhdestä kiekolla kuultavasta tyylistä, hitaasta pianon ja puhaltimien sävyttämästä bluesista. Minulla oli muka varma muistikuva, että olisin joskus tutustunut siihen mestarin oppipoika/ihailija/kollega Stevie Ray Vaughanin versiona, mutta enpä sellaista sitten löytänytkään. Taisi olla Gary Mooren versio.

Kun en tähän hätään muutakaan keksi, niin lopetellaan näin: Born Under A Bad Sign on aivan mahtava levy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti