LEVYT - Isokynä Lindholm: Sirkus

On näemmä vuotuisten kirjallisuuspalkintojen jaon aika. Sattumoisin oli juuri nyt tarkoitus napsutella juttua levystä, josta voi vetää löyhän yhteyden Finlandia-kekkereihin. Isokynä Lindholmin Sirkus (1973) liittyy tietyllä tapaa aiheeseen.

Varmaan moni nyt arvelee tuon yhtäläisyyden liittyvän teosten merkittävyyteen. Siitähän tässä ei ole kyse.

Toki Finlandia-palkinnot on kai tarkoitus jakaa jollain (?) tapaa merkittäville kirjoille. Ymmärtääkseni prosessin alussa on vaiheita, joissa isompi poppoo karsii jyviä akanoista. Lopullinen päätös tulee kuitenkin yhdeltä henkilöltä, joka valitsee oman päänsä mukaan pienestä joukosta yhden. Tämän tekijä sitten kivasti hyötyy saamastaan kunniasta. Pankkitilin saldo karttuu.

Toki myös Sirkus on epävirallisesti ja usealta taholta leimattu yhdeksi suomalaisen, etenkin suomenkielisen rockin merkkipaaluista. Erona edelliseen se, että ajan kanssa ja kuten sanottu usealta taholta. En kiistä tätä. Enkä kiistä yhdenkään Finlandian saajankaan ansioita.

Miten siis suhtaudun noihin? Yhdentekevää. Tarkennan: mielestäni yhdentekevää. Asioiden laittaminen ns. viralliseen järjestykseen tai jonkun ns. virallinen korottaminen toisten yläpuolelle ei vain pelitä lajeissa, joita ei voi mielipidettä kummemmalla mittarilla mitata. Tämä pätee aika pitkälle myös vaikkapa mäkihypyn tyylipisteisiin tai entisvanhaisiin hymypoika- ja hymytyttöpatsaisiin.

Merkittävyydestä siis oli sittenkin kyse? Osin joo. Se sivuaa teemaa, muttei ole jutun pääpointti. Sirkuksen, kuten monen muunkin merkittävyys henkilökohtaisella tasolla on minulle yksinkertaisesti sitä, että se on aivan mahtava levy. Sitä on mukava kuunnella. Se antaa jotain, joskus.

Minusta on suhteellisen epäkiintoisaa ajatella kuinka se on vaikuttanut rockin "kehitykseen" maassamme. Tuo sanottuna tunnustan toisinaan veteleväni pääkopassani viivoja pisteestä A pisteeseen B. Esimerkiksi Davesta voisi ajatella linkkiä Nurmioon tai Röyhkään. Sittenkin kiintoisaa, eikö totta?

Heräsin laajemmin Lindholmin tuotannon tutkailuun vasta tällä vuosituhannella. CD:ni on mallia 2002, Lamppu Laamasen Dave-eepos vuodelta 2015. Paikannan hankinnan noitten ajankohtien väliin, todennäköisesti lähemmäksi jälkimmäistä. Albumilla oli tuolloin nolla entuudestaan tuttua kappaletta. Kolme sai pian aikaan positiivisen reaktion.

LP:n avaava Jazzikansa tulee on räväkän kazoon ryydittämää vilkasta kaahausta tajunnanvirtaisin sanoin, joista välittömimmin päähän iskostuivat kaljaa ja safkaa, Vieteri-Ville sekä Aston Martin GT. Vastikään Carola-boksin kirjan lukeneena miellän tänä päivänä tekstin liittyvän Pori Jazzien muuttumiseen alan tyyppien festareista tietyn, alati suurenevan ja alkuperäisestä tapahtumasta etääntyneemmän kansanosan juhlaksi.

Voi olla, ettei tuo muutos ollut edes kovin isosti käynnissä vielä silloin, kun Isokynä lauluaan rustasi. No, mitä epämääräisemmät rivit sitä vaihtelevammat tulkinnat.

Kaikki menee seinään pysähdyttävänä, toisaalta jollain tapaa huvittavana otsikkona iski kerrasta. Luettuna olisi mennyt ohi ja kaukaa, mutta toimii musiikin kanssa ja Lindholmin laulaessa kuten tämän laulaa. Huippua aina vaan.

Lopun pianorevittely Fafa, Chaplin & Keaton taas ei voinut eikä voi joka kerta soidessaan olla piristämättä päivää.

Putkahtipa takaraivosta tajuntaani eräs työpaikan virkistysreissu ysärin lopulta. Yhtenä ohjelmanumerona valittiin elokuvia. Oltiin huoneessa, jonka lattialle oli levitetty kymmenittäin niiden mainosjulisteita. Jokaisen piti poimia yksi ja kertoa miksi sen teki, työhön liittyen. Lähes kaikki, minä mukaan lukien, koettivat keksiä jotain viisasta tai hauskaa siltä pohjalta.

Omaani lukuunottamatta en muista siihen tapaan veistellyistä yhtään. Sen sijaan yhden kokeneemman henkilön peruste on tallentunut nonvolatiivisen memoryni easysti accessoitavaan sopukkaan: "Valitsin tämän, koska mun sisko sano, että tää on hyvä elokuva."

Minusta siinä oli aika lailla viisautta. Levyistä tulee täällä blogissa jaariteltua kaikenlaista. Eikä siinä mitään, kunhan ajatuksissa pysyisi kirkkaana se, että parasta musiikkia on aina hyvä musiikki. Ja että elämään kuuluu muutakin.

Käsiteltävältä lätyltä nostaisin muita parempien joukkoon tämän päivän korvin vielä muutaman. Kujakissa on sellainen etenkin eräitten jännittävää tunnelmaa loihtivien kitarasointujen ja jämäkän basson voimin. Sellainen on myös sen kummemmin perustelematta Tanssi pieni tanssi.

 

Koko pinon huipulle nostan marraskuussa -22 raidan Meritaru.

Daven (ääni, kitara, piano, huuliharppu, kazoo) lisäksi Sirkuksen saivat aikaan:

• Ronnie Österberg, rummut
• Mats Huldén, basso
• Hessu Hiekkala, koskettimet
• Pekka Rechardt, sello
• Sakari Kukko, saksofoni
• Christian Schwindt, bongot

Måns Grounstroem tuotti sekä soittaa yhden biisin bassot ja toisen sähköpianot.

Loppuun on todettava, että Apulaissheriffin myöntämät tittelin tapaiset ja joittenkin albumien korottamiset toisten yläpuolelle ovat mittakaavaero tunnistaen yhtä yhdentekeviä kuin alussa arvostelemani Finlandiat. Siitäkin huolimatta toimin kuten toimin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Laulu & Kitara
• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Honolulu + 1 Hour

LEVYT - Kingston Wall: III - Tri-Logy

Tarjotkaa minulle teknoa kuultavaksi, niin katson toisaalle ja vaihdan puheenaihetta. Jos samaa olisi yritetty 25 vuotta sitten, olisin saattanut juosta parkuen karkuun ja piiloutua puun taa. Käsillä korvat peittäen soperrellut sekavia. Voi älkää minulle tuommosta tyrkyttäkö.

Niinpä muka! Pikkuista vaille parikymmentä kesää sitten kotiutin Kingston Wallin suurteoksen III - Tri-Logy (1994). Odotin varmaan jotain samankaltaista kuin jo hallussani olleella, timantiksi tietämälläni kakkosella. Sain teknoa rock-vaatteissa. En muista pidinkö sitä alkuun hyvänä vai en. Hieman taisin empiä ja yskähdellä.

Liekö albumille yllä antamani titteli oikea, mutta mestariteos kolmonen ainakin on näin alkusyksystä 2020 Apulaissheriffin lasien läpi katsottuna. Petri Wallille se saattoi olla myös suurteos. Kokonaisvaltainen, mielikuvituksellisen musiikin ja bockilaista elämänkatsomusta pursuilevien sanoitusten ja kansitaiteen muodostama hengentuote. Pääteos.

Radio Citylle hän kouhkasi, ettei tätä levyä voi ottaa pelkästään levynä. Oli luullakseni pahasti väärässä. Uskon, että lisäkseni sadat, jopa tuhannet muut ottavat tämän nimenomaan vain levynä. Sellaisena käsittelen sitä tästä eteen päin.

Levy sisältää äänitaidetta, jonka voi sen ollessa laulettua (tai puhuttua) jakaa musiikkiin ja tekstiin. Tässä tapauksessa teksti liikkui mystisessä maailmassa, jonka Ior Bock istutti Wallin päähän, aina fanaattisuuteen asti. Jätän pureutumatta siihen ja keskityn musiikkiin. Kannattaa lukea vastikään puntaroimani kirja, jos sanomaosasto kiinnostaa.

Walli oli löytänyt teknon tai/ja acid housen tai/ja trancen, mitä näitä nyt onkaan. Vanhastaan klassista rockia harrastaneen ja sen sisällä valittuihin paloihin perusteellisesti perehtyneen soittajan uppoutumista hypnoottiseen konemusaan voi pitää yllättävänä. Edellinen CD oli sisältänyt kokeiluja näiden yhdistämisestä varsin onnistuneesti.

Tri-Logy meni pitemmälle. Tekoprosessi oli osin turhauttava Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen kannalta. Valmista kauraa ei ollut. Kaksikko pantiin pelaamaan siten kuin tuottaja Pedro Cucaracha (siis PW) määräsi. Heillä ei välttämättä ollut aavistustakaan millainen lopputulos tulisi aikanaan olemaan, kun nokkamies olisi luonut omiaan pohjien päälle. Jamitteleva yhteissoitanta loisti poissaolollaan.

Cucaracha kutsui Rinneradion Kimmo Kajaston syntetisaattoreineen studiolle. Tämän rooli tulisi olemaan lopullisessa tuotteessa merkittävä.

Peter Bäckman kävi puhkumassa didgeridoota, omaperäisen ja mielestäni erittäin kiehtovan äänen tuottavaa puupuhallinta. Karri Wuorenjuuri hoiteli mukaan munniharppua, joka on niin erikoinen vehje, etten edes yritä kuvailla. Joutuisin vain kopioimaan jostain, esimerkiksi Wikipediasta.

Näistä aineksista syntyi Tri-Logyn ensimmäinen reilu puolituntinen. Yhdeksän tauotta toisiinsa liitettyä kappaletta suurin piirtein jännittävintä musiikkia mitä kuunaan olen kohdannut. Teknoprogesinfoniaa.

Oikeastaan numero 10 Stüldt håjt on vielä samaa jatkumoa, mutta se on helpompi mieltää itsenäiseksi esitykseksi. Petri-Pedron pitkäaikainen ystävä Kalle Kärki huusi omituista sanaparia psykedeelisen sävelmassan ja -kaaoksen sekaan. Kuoppamäen paukuttelu jaksaa ihmetyttää joka kuuntelulla. Huima pätkä kaiken kaikkiaan.

Tämän jälkeen loppu on totuttua, normi-Kingstonia.

Pitkällä didgeridoo-introlla lentoon liipaistu For all mankind sisältää alkupuolella rauhallisemman kotvasen. Parhaimmillaan se on, kun koneet käyvät täysillä. Uljas kitarointi kruunaa.

Komea Time on jo sävellyksenä valtava. Virtuooseille rakennettu trio-sovitus vailla ihmeempiä kekkulointeja on kaikkien voitto. Kitaristin panos osoittaa vastaansanomattomasti, että Hendrixiä on aikanaan tullut stereoista luukutettua ja häneltä vaikutteita omaksuttua.

Jo kakkosella vieraillut Sakari Kukko saksofoneineen pääsi mukaan albumin massiiviselle lopetukselle The real thing. Häneen nähden reservin vänrikki Wallin käskyvalta ei riittänyt. Piiruntarkkojen ohjeitten lateleminen ei tullut kyseeseen. Vanha mestari sai improvisoida mittavan soolonsa.

Väitän, että Brittein saarilla tehtynä ja kunnolla markkinoituna The real thing olisi tänä päivänä suurten joukkojen tuntema progeklassikko. Eikä vähiten Kukon oivallisen, alultaan yleisilmeestä poikkeavan osuuden takia. Lopuillaan se tosin alkaa leijua samassa ilmatilassa kappaleen kulkevan osan kanssa ja johdattelee sitä lyhemmän kitarasoolon tunnelmaan.

Aiemmin kirjoitin, että Kingston Wallin tuotannossa kakkonen on ykkönen. Nyt väitän lisäksi, että myös kolmonen on ykkönen. Tästä seuraa sellainen outous, että sekä kakkonen että kolmonen ovat ykkösiä ja vain ykkönen ei ole ykkönen. Kunnes jonain päivänä sekin saattaa olla.

Jos albumin kunnolla moneen kertaan kokenut yrittää väittää sen olevan muuta kuin napakymppi, niin on tasan yhtä oikeassa kuin Apulaissheriffi omassa arviossaan.

Nimittäin siinä että III - Tri-Logy on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kingston Wall: II
• KIRJAT - Viljami Puustinen: Kingston Wall - Petri Wallin saaga

LEVYT - Jukka Tolonen: Hysterica

Elettiin 70-luvun puoliväliä. Isä oli ostanut Saloran Ortoperspekta-viritinvahvistimen yhdellä isolla ja kahdella pikkupöntöllä, Philipsin dekin ja 10 - vai oliko peräti 20 - tyhjää kasettia. Sen ajan radio-ohjelmista hän nauhoitti kasetit ilmeisesti pikavauhtia ja aika lailla valikoimatta täyteen sekalaista tavaraa, mitä tuli kossina jonkin verran kuunneltua.

Myöhemmin musiikin kuuntelusta kehkeytyi iso harrastus. Törmäsin pikku hiljaa lukuisiin esityksiin, joihin ensikosketuksen sain tuolloin, ajalla ennen parempaa tietoa näistä. Oli Sladea, Sweetiä, Mudia, Wigwamia, Beatlesia, Sleepy Sleepersiä, Rock'n'Roll Bandia, Ronski Gangia, Abbaa ja ties mitä.

Muuan outolintu oli eräs jännittävällä tavalla kuplinut ja polveillut instrumentaali, jonka esittäjästä en noin 30 vuoteen päässyt perille.

Rapiat kymmenen vuotta sitten se sitten napsahti. Proge oli alkanut kiinnostaa ja yhden alan puolipakollisen hankinnan kappale numero 2 oli minut täydellisesti yllättäen juuri tuo ihmeellisesti svengaava lurittelu. Kyseinen ostos oli Jukka Tolosen neljäs soolopitkä Hysterica (1975).

Apulaissheriffin mittapuulla Hysterican edeltäjä The Hook (1974) oli selkeästi Tolosen siihen mennessä paras aikaansaannos. Tasavallan Presidentti oli pistänyt pillit pussiin ja kitaravelho muuttanut Lontooseen. Ensimmäinen lapsi syntyi, minkä vuoksi Tolonen kieltäytyi tarjotusta pestistä Abbassa. Vissiin hyvä niin.

Jossain vaiheessa tätä rumbaa matkattiin tutuksi tulleille Marcus Musicin studioille Tukholmaan kyhäämään jatkoa Hookille, joka ymmärtääkseni oli muodostunut lieväksi kaupalliseksi pettymykseksi. Paikalla oli Jukan luottomies Pekka Pöyrystä lähtien julma nippu ajan huippumuusikoita. Jälki oli mitä loisteliainta jazz rockia, painotus makuuni riittävästi rockin puolella. Tämä siis henkilökohtaisena mielipiteenäni.

Nimittäin maestro itse tuo vuoden 2004 CD-painoksen kansilehdellä esille aavistuksen toista kantaa. Viiden päivän nauhoitukset vedettiin läpi ilman harjoituksia. Ilmapiiri oli kuulemma stressaava ja albumista ei mukamas saatu "as solid as its predecessors".

Hyväksyn tietenkin mielipiteen, mutta en kuuna päivänä osta sitä omakseni. The Hook oli kyllä rahtusen monipuolisempi kokonaisuus, mutta Hysterica kapeammalla sektorillakin liikkuessaan omiin korviini vielä sitäkin miellyttävämpi.

Django ei välttämättä ole levyn kaikkein parasta antia. Kuuntelulinkin arvoiseksi sen nostaa jutun alussa kerrottu nostalgialisä. Toisaalta Tolonen samassa Petri Silaksen toimittamassa kansitekstissä kehuu juuri tätä biisiä. Sävellys syntyi Valamon luostarivierailun aikana ja on kunnianosoitus Django Reinhardtille, nuorena vuonna 1953 kuolleelle jazz-kitaristille, jonka tuotantoa en tunne.

Tunnetumpi tribuutin kohde on vielä nuorempana keskuudestamme poistuneelle, rock-kepityksen useaan otteeseen kruunatulle kuninkaalle omistettu pelinavaus Jimi. Mitä pitemmälle hieno kitaraveto etenee, sitä ilmeisemmiksi käyvät Hendrix-vaikutteet. Heikki "Häkä" Virtasen bassottelu tukee menoa erityisen nautittavasti. Ei tunnu kymmenminuttinen tämän parissa lainkaan liioitellun pitkältä.

Merkille pantavaa Hystericassa on se, että Tolonen malttoi ensi kertaa soolotuotannossaan pitäytyä pelkästään kuusikielisen varressa ja jättää koskettimet Esa Kotilaisen hoitoon. Totta kai sävellykset tulivat yksin häneltä.

Sovitusten osalta on vaikea uskoa, etteikö muulla orkesterilla olisi lainkaan näppejään pelissä. Sen verran kovaa ryhmää tässä taustalla hääräsi. Samaan hengenvetoon pitää nämä muusikot tunnustaa niin ammattitaitoisiksi, ettei valmiiksi sovitettukaan materiaali ongelmaa ole voinut tuottaa. Tiedä häntä kuinka meni.

Jos se paras otos kiekolta pitäisi nimetä, taitaisi palkinnon saada Tiger. Se alkaa muikeasti Pekka Pohjolan basson kuljettamana. Tolosen kitara, Rosnellin rummut ja Kotilaisen vehkeet yhtyvät pikku hiljaa soittoon mukaan. Sakari Kukkokin antaa osansa kokonaisuuteen saksofonin ja huilun voimin.

Mainitsin jo aiemmin adjektiivin jännittävä. Tigerista syntyi teos, jota luonnehdinta kuvaa poikkeuksellisen hyvin. Toimisi uskoakseni jos jonkinlaisen elokuvakohtauksen tai jopa kokonaisen lyhytfilmin taustalla. Lopun lähestyessä Jukka repii esiin ensin hienovaraisia Kuningaskobra-viittauksia, kunnes finaalissa päräyttää lyhyehkön, suoran lainan, joka kulkee lumoavasti eri tahdissa muuhun soitantaan nähden.

Turhan yksiulotteisesti tuossa sijoitin levyn jazz rock -laariin. Onhan Hysterica muutakin. Windermere avenue viimeisenä edustaa varsin kevyttä popahtavaa tunnelmointia, jossa Pöyryn puhaltelu on avainasemassa.

Edeltävä Silva the cat on ehkä eniten jazzia. Samalla kappale pomppii niin mukavan rytmisesti, että kuvittelisin tanssista pitävien viihtyvän lattialla sen tahtiin disco-henkisesti nytkytellen.

Nimiraita hölkyttää rumpulähtöisesti ja tässäkin Pöyry ottaa isoa roolia saksofonilla. Tolonen tyytyy pääasiassa taustoittamaan, mutta sooloilee puolivälin krouvista eteen päin maukkaasti. Kotilainen saa perään oman vuoronsa parrasvaloissa.

Olen jyrkästi sitä mieltä, ettei mikään kuunteluhyvyys synny puhdasoppisesta, teknisesti virheettömästä ja musiikin teorian mukaisesta suorittamisesta. Yksinkertaisillakin elementeillä ja/tai vähäisemmällä soitto- tai laulutaidolla voi syntyä maksimipisteisiin oikeuttavaa tuotantoa.

Mutta yhtä lailla huippua voi tehdä taitavastikin ja tämä toteutuu melko täydellisesti nyt hehkutettavalla levyllä. Kuusi esitystä, kuusi erinomaista biisiä. Kaikinpuolinen huonous ja heikkous missä lie.

Kansi on monitaituri Mats Huldénin käsialaa. Tuotannosta vastasi Otto Donner.

Nämähän on ollut tapana lopettaa siten, että Hysterica on aivan mahtava levy!

LEVYT - Kingston Wall: II

Oletetaan, että käytössä olisi aikakone ja yksi reissu minne ja mihin aikaan tahansa menneisyydessä, meno-paluuna. Kohtuusuurella todennäköisyydellä ottaisin lipun Helsinkiin ja kevääseen 1993, ajatuksenani käydä Kingston Wallin keikalla toisen levyn julkaisemisen jälkeen. Lepakkoon tai Tavastialle ajattelin suunnistaa.

Kävi näet niin, etten bändiä löytänyt ennen kuin tällä vuosituhannella, jolloin Petri Wallin lopullisesta ratkaisusta oli jo vuosia. Niinpä elävänä näkeminen ei vaan tullut ajallaan kyseeseen. Aikakoneen keksimistä odotellessa siis...

Vaan olihan se ihmeellinen orkesteri. Todistusaineisto koostuu kolmesta tyrmäävästä studioäänitteestä, livetriplasta ja ryppäästä amatöörivideoita, joita YouTubesta voi vaihtelevan äänenlaadun kera pällistellä. Ja opin juuri äsken, että on olemassa myös virallinen tupla-DVD, mikä aiheuttaa tietyn metsästysvietin heräämisen. Varmaankin olin asian noteerannut, jättänyt 2015 sen ilmestyttyä heti hankkimatta ja unohtanut.

Trion selkärangaksi on yleisesti tunnustettu basisti Jukka Jylli, joka piti musiikillisesti - jos kohta ehkä muutenkin - jöötä muille. Hän oli rönsyilevän ryhmän kasassa pitävä liima. Benji-kuminauha, joka venyi muitten liveimprovisaation mukana taustan tilkiten eikä koskaan katkennut. Lavalla Jyllin oli tapana ankkuroitua paikalleen yleisöstä katsoen vasemmalle sivustalle ja ottaa vain harvakseltaan rauhallisia askelia.

Petri Walli oli ilmiömäinen kitaristi ja loppuvaiheessa erikoisempiakin vaikutteita imevä ja niitä kaihtamaton biisinikkari.

Rumpujakkaraa miehittänyt Sami Kuoppamäki takoi kannuja ja peltejä kuin Muppet Shown nukkeorkesterin Animal potenssiin kolme. Minusta hänen osuuttaan Kingston Wallissa voisi englanniksi kuvata termillä lead drums. Hän ei siis perusrumpalin lailla ainoastaan pitänyt rytmiä yllä, vaan yltyi välillä ottamaan pääroolia Wallin kitaran rinnalla. Meikäläisen arvostuksessa Kuoppamäki nousee aurinkokunnan parhaaksi soittimensa hallitsijaksi.

Kingston Wall II (1993) ansaitsee heittämällä paikan Apulaissheriffin ässälevyjen sarjassa. Luen kyllä ykkösen ja kolmosenkin kategoriaan 5/5, mutta tässä tapauksessa kakkonen todellakin on ykkönen. Bändi operoi sen verran psykedeelisessä musiikkimaastossa, että matematiikan peruslait joutuvat joustamaan ja pisteet 6/5 tulevat mahdolliseksi II:n kohdalla.

Paras arvosana todistukseen kirjoitetaan tiiviin kokonaisuuden kolmannelle esitykselle. Could it be so? jatkuu saumattomasti edeltävän raidan perään. Aikaan 1:45 saakka suitset pidetään kireällä atmosfäärin ollessa yhtyeelle tunnusomaisen happoinen.

Mutta sitten räjähtää. Laulu taukoaa, polle lähtee laukalle, ilotulitus käynnistyy. Kuuntelija saa tuhansia mikro-organismeja kuten joku, en nyt muista kuka legendaarisesti on lohkaissut. Vielä nykyäänkin miltei joka kerta meinaa ihokarvat käsivarsissa jäykistyä tälle kohtaa päästyä.

Wallin ja Kuoppamäen virtuoosimainen yhteispeli saa haukkomaan henkeä. Etenkin Kuoppamäki hämmästyttää. Unohtakaa Bonham, unohtakaa Baker. Unohtakaa kaikki muut takojat hetkeksi, sillä näin rumpuja soitetaan. Jyllin ilmeetön bassottelu on aika lailla sitä mitä pitääkin tuollaisen hurjastelun ohessa olla. Kappaleen teksti enteilee tulevan kolmoslevyn mystistä maailmaa.

could it be so that

we have been here before

could it be so that

this all happened before

Jälkimmäinen huipennus koetaan rapiat kymppiminuutisessa eepoksessa You. Sen rakenne vaihtelevine tempoineen ja sävyineen on lähimpänä klassista progea. Puolivälin krouvin tietämillä Walli vokalisoi ikään kuin ohimennen muutaman rivin.

Ja sitten taas mennään. Jälleen on mahdoton puhua soolo-osuudesta. Koko porukka revittelee tasa-arvoisesti Jyllinkin nyt pistäessä parastaan. Loppukaneettina vielä hidastus ja viimeiset sanat.

nothing has messed up my head

that much as it does

now when I got you

Muusta sisällöstä itämaisesti svengaava Istwan, käytännössä kuusiminuuttinen kitarasoolo And it's all happening sekä jylhä Palékastro ovat ensiluokkaisia instrumentaalivetoja. Musiikilliset sukulaiset We cannot move ja Love tonight etenevät tiekarhun voimalla.

Koko paketin seesteisin tuokio on häkellyttävän kaunis Shine on me, jolle Sakari Kukon saksofoni tuo korvaamatonta lisäarvoa. Istwanissa vierailijana vingutteli viuluaan Hearthillin Ufo Mustonen.

I feel love sai aikoinaan ehkä suurimman huomion II:n materiaalista. Tuolloin pidettiin epätavallisena, että psykedeelistä progea veivaava pumppu versioi 70-luvun discokuningattaren, Donna Summerin hittiä. Kingston Wallin näkemys on kuitenkin onnistunut. Two of a kind on syntikkoineen musiikillisesti yhtä lähellä discoa, vaikkei oikeastaan ole siellä päinkään.

66,7 % Kingston Wallista teki viime kesänä lyhyehkön kiertueen vahvistettuna Von Hertzenin veljessarjalla. Sanomalehti Kalevan Oulun keikkaraportin mukaan Petri Wallin paikka lavan keskellä oli valaistu, mutta pidettiin tyhjänä koko konsertin ajan.

Ylipäätään arviot rundilta olivat niin positiivisia, että Apulaissheriffikin on joutunut jälkikäteen harmittelemaan pois jäämistään. Enemmän tai vähemmän hyvän tekosyyn taisin kehitellä tyyliin "ei se oo sama asia, en mee". Olisi päässyt vähällä vaivalla, ilman aikakonetta kokemaan ainakin osan yhtyeen taiasta.

Yksi jännä juttu Kingston Walliin liittyen on se, etten rajoittuneella musiikkitietämykselläni tiedä yhtään vastaavanlaista musiikkia yhtä hienosti mestaroivaa kokoonpanoa. Onkohan lähimainkaan sellaista (ollut) olemassakaan, Suomessa tai muualla?

Itsestäänselvyytenä vielä: on eittämättä totta, jotta Kingston Wall II on aivan mahtava levy!