Jutut ajassa

Näytetään tekstit, joissa on tunniste >> Albert Collins. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste >> Albert Collins. Näytä kaikki tekstit

07 tammikuuta 2023

LEVYT - Albert Collins: Love Can Be Found Anywhere (Even In A Guitar)

Otetaan pohjaksi kohtalainen annos The Metersiä. Lisätään jonkin verran James Brownia ja sopivasti Booker T. & The M.G.'siä. Ripotellaan päälle hiukkasen sähköistä bluesia. Sekoitus tarjoillaan 90-prosenttisesti instrumentaaleina ja puetaan 60-luvun lopun psykedeelisiin kansiin.

Mitä saadaan?


Saadaan Albert Collinsin Love Can Be Found Anywhere (Even In A Guitar) (1968).

Se on katsantokannasta riippuen miehen toinen tai ensimmäinen LP. The Cool Sound Of Albert Collins (1965) on siinä rajoilla. Jotkut lähteet määrittelevät sen singlekokoelmaksi, toiset eivät. Kuulunen jälkimmäiseen koulukuntaan, koska en ole löytänyt diskografiaa, joka todistaisi koko ison mustan sisällön tulleen ennestään julkaistuksi pikkumustina.

Tosiaan, nyt käsillä olevan kiekon 12 kappaleesta vain yhdellä on lauletut sanat. Joillain muilla Albert ja kumppanit heittävät soiton sekaan lyhkäisiä vuorosanoja, hihkaisuja ja ähkäisyjä. Esimerkiksi avausraita Do the sissy istuu rytmikkäässä vetävyydessään ja vähävokaalisuudessaan tähän sarjaan.

Se toimii mainiona funk-alustajana koko kattaukselle. Groove syntyy - asetan soittimet tarkoituksella tähän järjestykseen - rumpujen, komppikitaran, urkujen ja basson yhteistyönä. Albert kuorruttaa pohjat maukkaasti omalla kepityksellään.

Minusta kappaleen Godfather of Soul -ähkäisyt tekevät siitä peräti hauskan. Kaiken kaikkiaan tämän voi ilman vaikeuksia kuvitella jonkin 60-luvun puolivälin James Brown -albumin sanattomaksi täytepalaksi. Tai voisi ilman Collinsin kitarointia.

Miehen tyylissä on jotain sellaista mikä erottaa lopputuloksen mistään mitä itse tiedän. Kuunnellessa tulee tunne, että hän riuhtoo kieliä varsin voimallisesti, mutta sittenkin jollain tapaa herkästi. Siinä on jotain samaa kuin kaima Kingin tavassa, mutta kuitenkin jotain muuta. Collins muuten ei käyttänyt plektraa, vaan napsutteli menemään omin sormin.

Levyn instrumentaatioon kuuluu jo kertomani lisäksi vielä pieni torvisektio. En pysty tarkentamaan, koska kansi tahi nettiselailuni eivät paljasta bändistä mitään tai ketään. Liekö sitten ollut jonkinmoinen työkseen taustoja takonut studiojoukkue, joka komennettiin maestroa avustamaan.

LP:n syntyyn liittyy samankaltainen valkoisen miehen myötävaikutus kuin aika monen muunkin mustan blues-muusikon historiaan. Canned Heatin Bob Hite nimittäin bongasi kyvykkään ja kiintoisan kitaristin Houstonissa, Texasissa käydessään ja takaisin Kaliforniaan palattuaan käytti suositusvoimaansa saadakseen Collinsille levytyssopimuksen.

Imperial nieli syötin ja papereita allekirjoitettiin. Yhteistyö kesti kolmen pitkän verran, joista tämä on ensimmäinen.

Minulla levy soi BGO Recordsin vuonna -97 markkinoille tuomalta CD:ltä, jonka täyttää 2in1-tyyppiseksi toinen Imperial-lätty Trash Talkin' (1969). Sitä kolmatta en omista missään muodossa. Valitettavasti.


Täytyy sanoa, että näistä kahdesta nyt käsiteltävä on mielestäni luokkaa parempi. Trash Talkin' maistuu hieman pikaruokaketjun siistille, mutta pliisulle perushampurilaiselle. Love Can Be Found Anywhere taas on kuin "paten rillin" muhkea ja rasvaisehko annos, jossa on luonnetta ja persoonallisuutta ihan eri malliin.

Got a good thing goin' on se ainut laulettu biisi kakstoistikossa. Se on myös ainut puhtaasti bluesista rakennettu numero, johon toki urut ja etenkin torvet tuovat sielua ihan kivasti.

Doin' my thing muistuttaa urkukompiltaan siinä määrin paljon Green onionsia, että vertailu Booker T. & The M.G.'siin ei tunnu lainkaan katteettomalta. Joku voisi jopa lohkaista että etpäs tee omaa juttuasi.

Let's get it together saakoon kolmantena näytteenä mahdollisuuden toimia johdattelijana koko tusinan pariin. Uskallan arvella, että mikäli tästä tykkäät, tykkäät albumistakin.

Vähäeleinen koskettimien ja puhaltimien vuoropuhelu toimii perusrytmiryhmän kanssa viekottelevana taustana. Albertin Telecaster miksauksen etualalla terävöittää äänikuvan ainakin minua miellyttäväksi. On se niin letkeää meininkiä.


Collins ylipäätään ja tämä pläjäys eritoten osuu meikäläisen makuhermoon mitä mojovimmin. Blues, soul ja funk samassa paketissa ei ole paskempi resepti lainkaan.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



06 lokakuuta 2021

LEVYT - Albert Collins: Ice Pickin'

Ennen nyt tapetilla olevaa äänitettä Albert Collins oli pysynyt luvattoman pitkään pois studioista. Käsittääkseni keikkatoiminta oli sentään jatkunut koko lailla katkeamattomasti.

Kiekkorintamalla The Ice Manin saavutuksiin kuuluu ensin pääasiassa 60-luvun singleistä kasattu The Cool Sound Of Albert Collins (1965), jota on myöhemmin julkaistu eri nimillä eri yhtiöitten toimesta. Vuosina 1968-70 ilmestyi kolme LP:tä Imperial-merkillä ja -71 vielä yksi pienen, lyhytikäiseksi jääneen Tumbleweed Recordsin kautta.

Sitten tuli tauko. Kului 75 kuukautta ennen kuin miehen pelinavaus Alligator Recordsilla näki päivänvalon. Muusikon ja yhtiön yhteinen taival tuli kestämään pitkään.

Tuo mainio paluulevy oli Ice Pickin' (1978).


Huomasin jälleen yhden konkreettisen todisteen sille, ettei kansitaide ole allekirjoittaneelle kovin tärkeässä asemassa. Tuli nimittäin nyt aivan puskista tuo tämän julkisivulla näkyvä, teemaan sopiva jäämöykky. Liekö olin sitä ennemmin huomannutkaan?

Puolet raidoista on Albertin tai hänen vaimonsa Gwen Collinsin kirjoittamia. Loput ovat versioita Texas bluesin ja West Coast bluesin taitajien aiemmin levyttämistä numeroista. T-Bone Walkeria, Johnny Guitar Watsonia, Freddie Kingiä ja Lowell Fulsonia.

Jos kohta Ice Pickin' muodollisesti onkin kitaristilaulajan soolotyö, kuulostaa se mitä suurimmassa määrin bändilevyltä. Ilmeisen kyvykkäät studiomuusikot hoitavat tonttinsa paremmin kuin hyvin.

Erityisen nautittavana pidän tälläkin Collinsin LP:llä bassolinjoja. Ne ovat jälleen kerran luomassa Jäämiehen musiikkiin paikoin souliin, paikoin funkiin kallistuvaa groovea.

Alapohjasta vastaa pitkän linjan basisti Aron Burton. Tämä tuli musakuvioihin jo 50-luvun puolivälissä liityttyään Freddie Kingin yhtyeeseen. Muita yhteistyökumppaneita hänen uralleen mahtuu tukuittain, kuten harpistit Junior Wells ja James Cotton. Omalla nimelläkin tuli jotain julkaistua.

Burtonin yksinkertaista, mutta svengaavaa tumputusta voi kuunnella vaikkapa instrumentaalilla Ice Pick, jota myös Allen Battsin vähäeleinen urkutyöskentely somistaa. Vaivihkaisesti mausteensa soppaan heittävät fonistit A.C. Reed ja Chuck Smith sekä kakkoskitaristi Larry Burton, Aronin veli. Casey Jones rummuissa pitää huolen siitä, että mopo pysyy käsissä.

Kappale esittelee oivasti Telecasterin mestarin soittotyyliä. Nuotit soivat kirkkaina ja selväpiirteisinä. Soundi on valoisa ja iloinen, meininki reipas. Collinsin blues tuppasi olemaan duurivoittoista. Enkä nyt välttämättä tarkoita eksakteja sävellajeja, vaan hänen musiikistaan aistimiani tunnelmia. Ehkä nuo kaksi asiaa ovat yhteneväiset.

Bluesia pidetään usein keihästäjien temmellyskenttänä. Toki tyylilajissa on sijansa sooloileville pianisteille ja huuliharpisteille, mutta kitara on se perusjuttu. Kuitenkin - ja nyt kirjoitan vahvasti henkilökohtaisista mielipiteistäni - ihan kaikki parhaat alan äijät ja muijat ovat lisäksi ja ennen kaikkea kovan luokan vokalisteja. Kaima King, Lightnin', Muddy, Mississippi John Hurt, Erja ja niin pois päin.

Myös Albert Collins osasi laulaa niin, että jotain värähtelyjä syntyy äänen osuessa Apulaissheriffiin. Hänen tuotannossaan on varsin paljon pelkän soiton varassa eläviä biisejä. Mutta silloin kun ukko suunsa avaa, tapahtuu yleensä hyviä asioita.

Tavattomia eivät miehelle ole rääkäisyt ja kiekaisut. Väliin mennään jopa naista imitoiden, esimerkkinä Master charge. Se on vaimoväen rahankäyttöä humoristisesti käsittelevästä aiheestaan huolimatta muuten merkitty Gwenin nimiin.

Conversation with Collins pianoineen on hidasta puheen keinoin esitettyä tarinointia, uskallanko väittää, tyypillistä blues-tekstiä. Kertoja jää lasten kanssa kotiin, kun siippa lähtee tyttökaverin kanssa ratalle. Siellähän kestää, epäluulo ja mustasukkaisuus nostavat päätään. Loppuratkaisu on sittenkin onnellinen, jos nyt yhtään englantia osaan. Vai mitä tarkoitetaan viimeisen rivin verbillä to get it on?

Vielä tekee mieli nimeltä mainita letkeä Too tired. Sillä sitä ollaan niin Jäämiestä, niin Jäämiestä. Tekijälleen hyvin tunnusomainen tulkinta Johnny Guitar Watsonin kappaleesta.


Se on muuten sillä lailla, että vaikka tässäkin maassa on paljon mälsää, niin kaiken sen keskellä Ice Pickin' on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



19 helmikuuta 2021

KIMPPALEVYJÄ #5 - Albert Collins / Johnny Copeland / Robert Cray: Showdown!

Albert Collins, oikealta sukunimeltään Drewery syntyi 1932 Leonassa, Texasissa. Ryhtyi muusikon uralle 1940 ja -50-lukujen taitteessa ja levyttämään 60-luvun alussa, saldona kymmenisen studio-LP:tä ja lukuisia konserttitallenteita. Texas bluesin legendan, Lightnin' Hopkinsin serkku. "The Ice Man", "The Master of the Telecaster". Kuoli 1993.

Johnny Copeland syntyi 1937 Haynesvillessä, Louisianassa. Aloitti 50-luvulla ja levytti ensimmäisen kerran vuosikymmenen puolivälin kieppeillä, diskografiassaan jotakuinkin saman verran pitkäsoittoja kuin Albertilla. Laulajatar Shemekia Copelandin isä. "Clyde", "Texas Twister". Kuoli 1997.

Robert Cray syntyi 1953 Columbusissa, Georgiassa. Käynnisti uransa 70-luvun puolivälissä ja julkaisi debyyttinsä 1980, kokonaisuudessaan noin parikymmentä albumia ja livet päälle. Roberthan elää vielä.

Collinsin ensimmäinen yhtye, The Rhythm Rockers oli nähnyt jo monta Texasin kesää, kun 17-vuotias Copeland 1954 liittyi joksikin aikaa remmiin. Kitaristit ystävystyivät. Nuorempi oppi vanhemmalta.

Vuonna 1971 Collins esiintyi Crayn lukion päättäjäisjuhlassa. Nuori mies näki jo alalla meritoituneen sankarinsa toistamiseen ja viimeistään tämä kerta jätti pysyvän jäljen. Hän alkoi vakavissaan suuntautua blues-artistiksi.

Jokaisella oli polkunsa ja ne leikkasivat Reaganin toisen kauden aikana. Syntyi kimppalevy Showdown! (1985).


Se on kaikesta päätellen porukan nestorin ympärille rakennettu paketti. Collinsilta oli tuolloin takanaan jo viisi soolokiekkoa Alligator Recordsilla, joka toimi julkaisukanavana kaverusten yhteistyölle. Jäämies on myös ainut seppä, joka takoo joka ainoalla raidalla, muitten osallistumisprosentin jäädessä 66,7:ään. Yhdeksän mälliä, joilla kullakin mukana kolmikosta joko A+J, A+R tai A+J+R.

Collinsin vuoksi minulla tämäkin CD on, kuten valtaosa studiotuotannostaan. Kaksi muuta heppua on yhä hyllyssä vain tämän myötä.

Kansilehti julkituo soittovastuut soolon ja intron, yksityiskohtaisimmillaan jopa kanavan (vasen / oikea) tarkkuudella, komppia unohtamatta. Apulaissheriffi kiittää, kivaa nippelitietoa. Samaten paljastetaan vokalistit per biisi, vaikka nämä jätkät kyllä erottaa toisistaan ilmankin. Varmaan tarkkakorvaisempi tunnistaa jokaisen myös kitarointinsa perusteella.

Rummuista vastaa Casey Jones, bassosta Johnny B. Gayden ja uruista Allen Batts, kaikki Albertia aiemminkin säestäneitä. Alligator-pomo Bruce Iglauer ja Dick Shurman saivat tuottajan krediitit. Iglauer muuten mainitsee vuoden 2011 CD-painoksen lehdykässä albumin olevan yhtiönsä eniten myynyt. Grammya sille pukkasi -86, jos jotakuta moinen kiinnostaa.

Blues-nimikkeen alla on vuosikymmenten saatossa väsätty järjettömän suuri määrä levyjä, jotka tähtiarvostelussa yltäisivät kolmeen viidestä. Neljän tähden taltioita on niin ikään julmetusti, mutta täydet 5/5 ansaitsee lopulta melko pieni joukko.

Showdown! on hyvä esimerkki keskimmäisistä. Juuri tänään sen arvo on Apulaissheriffin yhden hengen raadin mielestä 4+.

Kekkerit käynnistetään kaikkien kolmen esikuvan sävellyksellä. T-Bone Walkerin vuosikertaa -55 alun perin edustava perusjuntta T-Bone shuffle vedetään tasa-arvoisesti. Kukin vuorollaan luikauttaa säkeistön ja tykittää perään kitaraosuuden järjestyksessä J+A+R. Viime minuutin aikana kuulijan pasmat sekoitetaan, kun loppusoolon heittää ilmeisesti joku muu kuin jonon kolmas. Siitäpä asiantuntijoille selvitettävää.

Juhlien loppuun on jätetty Ray Charles -cover, joka päättää albumin, aivan kuten minisarjan edellisen osan (Cash & Carter) tapauksessa. Ukkelit ovat taas kaikki lauteilla Jäämiehen hoitaessa enimmät. Muut saavat soolon verran eturivin aikaa ja Battsin urku on auki. Blackjack tulee samalta vuodelta kuin T-Bone-laina.

Koska olen Collinsin musiikin kuuntelija pitkältä ajalta, laitan loppuun vielä linkin hänelle hyvin tunnusomaisesta kappaleesta The moon is full. Ai että tykkään tuosta tutusta, funkysta rytmiikasta. Gaydenin ponteva basso vie.

Copelandista voisi mainita, että äijällä on kenties porukan kovin lauluääni. Se rohisee sopivan karheasti eikä Johnnyn soitantakaan hullummalta tunnu.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: