LEVYT - Micke Björklöf & Blue Strip: Three Times Seven Is...

Viime marraskuussa uhkailin tai lupailin palaavani orkesterin tuotantoon jonkun vanhemman julkaisun myötä. Rivien välistä saattoi ehkä päätellä tämän tapahtuvan suhtellisen pian. Niin myös tunnustan ajatelleeni.

Hommat eivät läheskään aina mene suunnitellusti. Eräitäkin kuukausia on kulunut ja Oulujoessa vettä valunut aika lailla sitten vihjailuni. Musiikki on sentään muhinut päässäni mielipiteitäni muokaten. LEVYT-sarjan käsittelyn ansaitsee Three Times Seven Is... (2002).

CD:n kansi näyttää minun silmiini luonnossa yhtä epäselvältä kuin yllä, ellei jopa sumeammalta. On mahdollista, että "yksilöllisellä" värinäölläni on osuutta asiaan. Discogsin kuvasta  sentään hahmotan oikealla olevan astian, jossa nestettä. 

Vaan musiikki ratkaisee. Aloitin tutkimusmatkani Micke Björklöf & Blue Stripin tuotantoon vasta viitisen vuotta sitten. Jo näillä kilometreillä uskallan kuitenkin pitää heidän kolmattaan koko seitsemän studioalbumin pinkan parhaimpana. Kovinta vastusta antaa After The Flood (2013).

Kappas, siihenhän tupsahtivat taas jutun aiheen otsikon numerot 3 ja 7 eri merkityksessä. Antaako tämä ajattelemisen aihetta taikauskoisille tai numerologeille? Kyseisiin ryhmiin kuuluvat voivat itse päättää. Apulaissheriffi keskittyy sisältöön.

Nokkamies Björklöf hanskaa vokaalien lisäksi levyn huuliharppuosuudet ja paimentaa siellä täällä myös akustista kitaraa. Blue Strip oli jo saavuttanut yhä aktiivisena olevan kokoonpanonsa:

• Ville Leppänen, sähkökitara + akustinen kitara + National steel-kitara + mandoliini + taustalaulu
• Seppo Nuolikoski, basso + taustalaulu
• Timo Roiko-Jokela, perkussiot + vibrafoni
• Teemu Vuorela, rummut

Vierailijoita on henkilömääräisesti mukana enemmän kuin omia. Heistä kaksi tekee levylle kertarykäisyn. Teijo Tikkanen käy pianoimassa hienolla americana-balladilla Morning train ja Mustissa Laseissa 80-luvulla kannuksensa hankkinut Pekka Lehti pumppaa pystybassoa jazzahtavalla päätösnumerolla Wheel of fortune.

Persoonallista kulmaa soundiin tuova Roikiksen vibrafoni elävöittää jälkimmäistä kivasti. Oivemman esimerkin hänen "good vibes"-soitannastaan tarjoilee riemukkaana jump bluesina sinkoileva Miss Bluecap, eräs kakun kirsikoista

Biisissä soivat myös vasket, joista vastaa UB-horns eli Ultra Bran puhallinsektio:

• Kari Pelttari, trumpetti
• Ilmari Pohjola, pasuuna
• Marko Portin, tenori- ja baritonisaksofoni

Vieläkin makoisammin torviosasto toimii New Orleansiin aatokset vievällä funkilla Mapman, joka tänä päivänä osuu lähimmäs allekirjoittaneen makuhermojen keskustaa. Kappale tuo hyvin esiin sen, että Micke Björklöf & Blue Strip on bändi isolla Beellä, eikä sarjaa solisti ynnä muut. Rytmiryhmä Vuorela & Nuolikoski ansaitsee erityishuomion.

Lowland girl on lätyn toinen Orleans-henkinen siivu, eikä sekään sitä vähiten puhaltimien vuoksi. Micken harppu on tässä kuin kala vedessä.

Kahden viimeksi mainitun kappaleen väliin sijoitettu hieman countrynkin suuntaan kallistuva hidas blues Let my love shine on you esittelee Björklöfin lauluskaalan herkempää puolta. Lisää ihmisäänen suloa tuo enkelikuoro, joka päästelee siellä täällä läpi kattauksen. Nimet Veera Railio ja Lena Lindroos ovat luettavissa aika monen Blue Strip -kiekon kansista. Taustalaulut sovittaneen Säde Rissasen osalta Three Times Seven Is.. taitaa olla ainut vierailu tässä porukassa.

Kuten yllä kirjoitetusta käy ilmi, on albumin tyylilajipaletti varsin kirjava. Lisäksi löytyy mm. leppoisan bluesahtavaa musaa (Ray needs a mojo hand), jännittävine perkussiokolinoineen ja pihinöineen jotain hyvin omanlaistaan swamp rock bluesia (Good light) sekä svengaavan rollaavaa rhythm and bluesia (Love no more).

Lopulta toki yhtyesovitukset tekevät biisin, mutta uskoisin Lefty Leppäsen pääasiallisena lauluntekijänä olevan isossa roolissa siinä, että paketti sisältää amerikkalaista juurimeininkiä niin rikkaasti. Hänet on kreditoitu kahdeksan esityksen kirjoittajaksi, niistä neljään yksin.

Kitaristina Leftyn voi huoletta laskea maamme parhaimmistoon. Ymmärtävää, taidokasta ja monipuolista kielisoitinten käsittelyään on saanut ihastella muissakin yhteyksissä kuin Blue Stripin riveissä.

Leppäsen osalta on hankala kohottaa yksittäistä raitaa muitten yläpuolelle. Tyydynkin nostamaan hänen Nationalin stilikalla (vai resonaattorikitarako se nyt on?) vetämänsä kokonaisuutenakin loistavan Red lightning maman.

En pysty linkkaamaan esimerkkejä kuultavaksenne. Jos siis kiinnostaa, eikä CD:tä ole tullut hankittua, suunnatkaa metsästysvaistonne käytettyjen markkinoille.

Pakkauksen kuorista vielä, että en ole koskaan ollut MB & BS:n kansitaiteen ylimpiä ystäviä. Kumma kyllä, sama henkilökohtainen näkemys pätee toiseenkin eteläpohjalaislähtöiseen yhtyeeseen, Kolmanteen Naiseen. Ehkä sattumaa, ehkä ei.

Vaan kun en judgaa bookia by its cover, voin todeta tutuksi lopuksi, jotta...

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Micke Bjorklof & Blue Strip: Outtakes
• UUTUUSLEVYT - Micke & Lefty Featuring Chef: Live On Air
• LEVYT - Los Lobos: How Will The Wolf Survive?

UUTUUSLEVYT - Micke & Lefty Featuring Chef: Live On Air

Lauantai 28.1.2023. Ylläs Jazz Blues. Pub Selvä Pyy, Äkäslompolo, Kolari. Micke & Lefty Featuring Chef esiintyvät vallan vimmatusti. Aivan mahtava keikka.

Oltiin onnekkaita, kun opittiin edellisenä iltana kantapään kautta, että liput melko maltillisesti porukkaa vetävään pubiin pitää kylän perinteisten pippaloitten aikaan ostaa etukäteen. Muistaakseni Emilia Sisco jäi näkemättä, nämä ei.

Soiton tauottua ostan suoraan lavalta trion minulta tuolloin puuttuneen levyn Let The Fire Lead (2020). Ensisavut siitä tulee otettua seuraavan päivän kotimatkalla autossa, jossain Tornion pohjoispuolella.

Perjantai 27.6.2025. Kalottjazz & Blues. City Park, Haaparanta. Micke Björklöf & Blue Strip esiintyy illalla. Olen palaamassa kotiin viiden päivän kierrokselta Lapista ja kuunnellut kaikki mukaan kahmimani CD:t. Monipäiväinen tapahtuma tarjoaisi paljonkin koettavaa (Emilia Sisco muuten täälläkin), mutta olen nyt vain läpikulkumatkalla.

Bändi tulee soundcheckiin ja saavun paikalle juuri ennen heitä. Olen saanut sovittua tärskyt ostaakseni Mickeltä pienen kokoonpanon tuoreen 2CD:n, jonka pistän soimaan Tornion eteläpuolella. Tupla ehtii Ouluun ajellessa pyörähtää läpi.

Viime vuoden puolella alkanutta erityisen hyvien kotimaisten keikkatallenteiden sarjaa jatkaa Live On Air (2025).

Tosiaan, suomalaisen juurimusiikin ystävät ovat saaneet viime aikoina nauttia erinomaisista konserttiäänitteistä. Parhaasta päästä niitä tuli ennen tätä lätty ensin Wentus Blues Bandilta ja sitten Jo' Buddy & Down Home King III:lta. Aika jäätävä kolmen suora, jos minulta kysytään.

Kun koitan usemmasta kuin yhdestä syystä liehuttaa musahommissa roots-lippua, niin on paikallaan kysyä mitä se juurimusiikki on. Mitä on roots? En aio parempaa vastausta antaa kuin että kuunnelkaa näitten kolmen miehen tuotoksia. Nämä osaavat olla monipuolisesti amerikkalaisen juurevia.

Micke rummuissa ynnä muissa kolistimissa, huuliharpussa ja paikoin kitarassakin, Ville "Lefty" Leppänen kitaroissa ja yhdesti huuliharpussa sekä Miikka "Chef" Kivimäki bassossa muodostavat paitsi teknisesti kyvykkään myös taiteellisesti tasokkaan ryhmän. Mielestäni.

Ja kuten Lefty sen yleisölle toteaa: "We all sing."

Albumi on puoliksi ihmisten edessä esitettyä ja puoliksi studioliveä. Ykköskiekko nauhoitettiin studio-olosuhteissa Kauhavalla, kakkonen BluesBaltica-festareilla Eutinissa, Saksassa. Samoilta kekkereiltä muuten on peräisin Björklöfin ison yhtyeen Blue Stripin live muutaman vuoden takaa.

Levyn voi sanoa olevan Euroopan/Saksan kiertelyn hedelmiä. Aloite nimittäin tuli Deutschlandfunk Radiolta korona-aikana. He ehdottivat käyttöönsä äänitystä, joka tehtäisiin kotioloissa. Näin tehtiin toukokuussa -20 ja tulos lähetettiin radion kautta saksalaisten kuultavaksi.

Sama asema oli kalustoineen paikalla vuoden -23 BluesBalticassa, nauhoitti keikan ja pisti senkin ulos On Stage -ohjelmassaan. Live On Air sisältää koosteen siitä.

Nyt molemmat aiemmin vain Deutschlandfunkin kuulijoita ilahduttaneet tapaukset ovat kaikkien saatavilla, samassa paketissa. Henkilökohtaisena mielipiteenäni Kauhava-sessiot tuottivat parasta levyille pistettyä MLFC:tä.

En muista jääneeni yhteenkään poppoon studiorieskaan akuutisti koukkuun, vaikka kaikki hyviä ovatkin. Studiolive sen sijaan jaksaa pitää otteessaan joka kerta. Ehkä siinä on noihin muihin nähden tiettyä viimeistelemättömyyttä ja rentoutta, joka lähes aina vetoaa minuun sileäksi hiottua tuotetta enemmän.

Liveosuus taas on, no se on vallan mainio. Se ei tietenkään tavoita tunnetta, jonka paikan päällä kokee, mutta näinhän se melkein aina menee.

Tarkemmin sisällöstä voisi todeta sen verran, että ykköslätkän biisit ovat kaikki studioalbumeilta tuttuja, painottuen kahteen viimeiseen. Vastaavasti kakkosella on seassa myös covereita, joita bändi ei ole vetänyt muutoin kuin keikoillaan. Kaksi kappaletta löytyy paketista kaksin kappalein, siis kerran molemmilta CD:iltä.

Liven päättävä Do the right thing taitaa toimia aina setin päättäjänä. Ylläksellä ainakin, ja sielläkin lietsoivat Eutinin tapaan juhlakansan taputtamaan tahtia, mitä ilolla muistelen.

Loppukuva olkoon jo siksikin Selvästä Pyystä:

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Jo' Buddy & Down Home King III: 20 Years Live Volume I
• UUTUUSLEVYT - Wentus Blues Band: Live
• LEVYT - Jimmie Vaughan: Plays Blues, Ballads & Favorites

UUTUUSLEVYT - Micke Bjorklof & Blue Strip: Outtakes

Micke Bjorklof & Blue Stripin Outtakes (2024) sisältää yhtyeen viimeiseltä viideltä studiolevyltä ylitse jäänyttä materiaalia. Kokoelmalla kuultavan musiikin äänitysten aikaikkuna ulottuu toissa vuodesta vuoteen 2002 saakka.

Björklöfin mukaan biisit tehtiin valmiiksi, mutta jäivät eri syistä aikanaan julkaisematta. Joskushan tällaiset myöhemmin maailmalle pukattavat ylijäämänumerot voivat olla vähemmän hiottuja ja tuotettuja kuin levyille päässeet, tai jopa biiseinä tekijöittensä mielestä "huonompia".

Mutta Outtakes on oiva paketti ja maistuu itse asiassa bändin edellistä albumia paremmin. Jo kesällä saatu ensinäyte On vacation lupasi hyvää. Ensimmäisen pyörittelyn perusteella se kiekon keulilla ja kaikki puolivälin jälkeinen osuivat varsin tarkasti makuhermooni.

Otin asiakseni vertailla yhdeksikköä teoksiin, joilta kappaleet jätettiin ulos.

Colors Of Jealousy (2023). Yllätyin ja toisaalta en yllättynyt, miten tuo viimeisin osoittautui vuosituhannen vähiten itseäni riemastuttavaksi, vaan ei toki heikoksi Blue Strip -levyksi. Runnin' shoes tuotannoltaan linjan mukaisena olisi sillä ehkä keskitasoa parempi raita.

Ain't Bad Yet (2015). En muistanutkaan kuinka kova tämä on. Mainittu On vacation olisi herkullisesti renkuttavassa juurevuudessaan sopinut mainiosti mukaan. Sen sijaan Way to go on lupaavasta alkukitaroinnistaan huolimatta minusta juuri sellainen raita, jonka julkaisu oli syytäkin säästää myöhempään.

After The Flood (2013). Enkä muistanut kuinka kova tämäkin on. Heal you olisi ollut heikoimmasta päästä kattausta ja oli mielestäni oikein jättää se pois. Dontcha know taas passaisi mihin tahansa kuin mustikat vaniljajogurttiin, eli täydellisesti. Numerolla 5 se käynnistää Outtakesin loistavan loppurypistyksen.

Whole 'Nutha Thang (2007). Tämä alkujaan Bluelight Recordsin kautta tullut ihan ok albumi ilmestyi 2021 yllättäen uudestaan saksalaisen Ruf Recordsin toimesta. Bedtime bomber rullaavana menopalana olisi nostanut tasoa. Minulle menee aina jakeluun, kun sekoitetaan funkysti potkivaa soppaa näin toimivalla tavalla.

Three Times Seven Is... (2002). Kuten parin uudemman kohdalla, en muistanut miten kova... Lienee aika ottaa joku kolmesta tarkempaan käsittelyyn.

Vanhimmat rallit sijoittuvat CD:n loppuun. Silver moon on aivan mahtavaa (siitä nauhoitettiin täysin toisenlainen, hitaampi versio Whole 'Nutha Thangille), Keep in mind oikein hyvää ja miltei instrumentaali Spooky ride erinomaista "ylijäämää". Ja kyllähän nämä, kuten kaikki muutkin kuulostavat valmiiksi asti tehdyiltä. Että sikäli Micken lausunto piti minkä lupasi.

Kannattiko tuupata markkinoille?

Totta ihmeessä kannatti. Pistettäessä viivalle viiden viimeisimmän studiopitkän kanssa se asettuu tämän hetken tuntumani mukaan sijalle 4. Ylipäätään tervehdin vastaavia julkaisuja aina ilolla.

Loppukevennyksenä tunnustan toisen pilkunviilaustaipumustani kuvaavan jutun. Yhden kerroin Jake Nymanin kirjan repostelun yhteydessä.

Yritän käyttää Björklöfin sukunimessä ö-kirjaimia, kun kirjoitan henkilöstä. Levyjen kohdalla pyrin valitsemaan joko o:n tai ö:n sen mukaan miten nimi on kulloinkin kansiin painettu. Näköjään pisteet tiputettiin öitten päältä ennen After The Floodia.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Micke Bjorklof & Blue Strip: Colors Of Jealousy
• UUTUUSLEVYT - Wentus Blues Band: From The Barrell
• KIRJAT - Jake Nyman: Monen vuoden jälkeen - Radiomiehen muistelmat

UUTUUSLEVYT - Micke Bjorklof & Blue Strip: Colors Of Jealousy

Micke Björklöf ja Lefty Leppänen vierailivat tänään, heinäkuun toisena MTV3:n Huomenta Suomessa. Lyhyeen juttutuokioon tiivistyi aika oivasti se mikä erottaa heidät ja monet muut omaehtoista musiikkia tekevät tyypit hittilähtöisistä kollegoistaan.

Väliin tuntui kuin ohjelma, sen aikataulu ja tapa tehdä sitä olisivat pyrkineet jyräämään vierailijat. Aivan kuin ohjelman toteutus olisi edustanut kiihkeää nykymeininkiä ja hektistä viihdeteollisuutta, kaverien ollessa omia rentoja itsejään.

Tuotannolla tuntui olevan kiire, kenties käydä lyhyessä ajassa läpi asiat, jotka oli etukäteen suunniteltu käytävän. Näin juontaja tuli - anteeksi, jos olen väärässä, mutta ainakin minä sain sellaisen vaikutelman - muutamaan otteeseen keskeyttäneeksi vieraansa. Hoppu hoppu. Pitää tehdä näin. Aikataulu. Formaatti.

Korostan kirjoittavani siltä pohjalta miten itse koen väittämättä juuri sen olevan oikein. Ehkä kuitenkin voisi ajatella taiteen yhdeksi määritelmäksi sen, jotta tehdään niin kuin oikeaksi nähdään sen sijaan, että pyritään johonkin tiettyyn muottiin. TV-ohjelmassa toki ymmärrän ja hyväksyn muotin olemassaolon.

Micke Bjorklof & Blue Stripin Colors Of Jealousy (2023) on yhtyeen toistaiseksi sliipatuin, tuotetuin ja materiaaliltaan ehkä vähiten vaihteleva. Se on silti omaehtoista. On tehty niin kuin on oikeaksi nähty.

Kahdella sanalla: hienoa musiikkia.

Kyseessä on orkesterin seitsemäs studioalbumi neljännesvuosisataan. Debyytti From Four Until Late (1997) sisälsi vielä pelkästään blues covereita. Sen jälkeen nokkamies Björklöfin, basisti Seppo Nuolikosken ja rumpali Teemu Vuorelan soittokavereiksi vaihtuivat uusina jäseninä kitaristi Leppänen ja kosketinsoittaja-perkussionisti Timo Roiko-Jokela.

Sama kokoonpano vaikuttaa yhä ja sen huomaa. Yhteispeli on saumatonta. Tekisi mieleni verrata entisaikaiseen junan vessaan, mutta jääköön se luomiensa epäpuhtaitten mielikuvien vuoksi. Sanotaan mieluummin, että Andyn tavoin ML&BS räjäyttää lian pois. Kuunnellessa tulee hyvä olo. Asiat tuntuvat luistavan.

Täytyy hieman pehmentää alun karrikoidun negatiivissävyistä tarinaani Huomenta Suomen studioilta. Toimittaja näet tunnisti varsin tarkkanäköisesti homman ytimen Micken & Leftyn lurautettua lyhyen pätkän huuliharpuin ja vm. 1930 teräsrunkoisin kitaroin. Siinä ei jäänyt epäselväksi kuinka taitavista, tyylitajuisista sekä toisiaan lukevista ja tukevista muusikoista on kyse.

Tuo Leppäsen National-stilikan soundi sykähdyttää aina korviin kantautuessaan. Siinä on jotain olennaista, mitä musan tarkoitukseen tulee. Se puhdistaa ja virkistää. Sen myötä tuntuu sisäisesti mukavalta.

Leppänen hoitelee levyllä myös monenmoisia muita kuusikielisiä sekä mandoliinit. Lisäksi hän on ollut liittymisestään lähtien bändin pääasiallinen biisintekijä. Tällä kertaa kappaleista 10/11 on yksin hänen kynästään ja se viimeinenkin, Feel it in my bones yhdessä Nuolikosken kanssa kirjoitettu.

Uusimmalla monitaituri Micke soittaa laulun ohella huuliharppua ja kitaraa. Levyttäessään tai esiintyessään pikkukokoonpanolla Leftyn ja basisti Miikka Chef Kivimäen kanssa, hän istuu rumpupatteriston takana.

Colors Of Jealousy on tyylikästä blues rockia, josta on särmikkyyttä hiottu sen verran pois, että sen voisi kuvitella saavan kannatusta myös roots-piirien ulkopuolella. Jos kelle, niin tälle porukalle kyllä soisi myös tuollaista laajempaakin menestystä.

Bändin somen kautta kantautuneiden tietojen perusteella levy on saanut varsin hyvin huomiota "piireissä" aina ulkomaita myöten. Jään mielenkiinnolla odottamaan mihin asti levyn suosio yltää.

Näytettä valitessani mietin taas kerran, että mitäpä minä itselleni ja maulleni voin. Eniten kun Apulaissheriffiä hetkauttaa tässäkin tapauksessa kiekon omaleimaisin, muista erottuvin biisi Good times somehow.

Jäin miettimään, läpsyvätkö alkua ja loppua hallinneet kädet yhteen koko kolmeminuuttisen ajan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Shining Pearls