Ottaisiko sittenkin jonkin muun kuin sen arvattavimman? Seuraavana vuonna ilmestynyt Lucky Golden Stripes And Starpose (1976) pitää sisällään yhtä lailla vakuuttavaa ja vaikuttavaa musisointia. Samanhenkistä deep poppia, mikä terminä 70-luvun puolivälin jälkeiselle, uudelle Wigwamille aikoinaan lanseerattiin.
Oiva vaihtoehto olisi myös progealtaan syvän pään tuntumassa polskinut Fairyport (1971), joka on tyyliltään kuin eri planeetalta edellä mainittuun nähden. Niin ikään ilman ongelmaa kävisi kehujutun aiheeksi näitten välimaastossa kahlannut Tombstone Valentine (1970).
Arvelin kuunnella noita levyjä pitkästä aikaa ja valita sen mikä nyt parhaiten iskisi. Niin kävi, etten ennättänyt kaikkia käydä läpi, kun tuo tunnetuin vuoroon päästyään tuntui yhä vaan niin kovin kiehtovalta. Ylimääräisen, ehkä samalla tarpeellisen soutamisen ja huopaamisen jälkeen hatunnoston kohteeksi pääsee sittenkin Nuclear Nightclub (1975).
Yllä olevaan kuvaan pääsi lipsahtamaan tuollainen alkuun ikävältä tuntunut heijastus. Laiskana korjaamaan ajattelin Måns Groundstroemin siinä vain häikäistyvän Ronnie Österbergin hymyilevästä katseesta.
Vanha tuttu basisti oli näet tehnyt paluun rumpalin kanssa samaan orkesteriin; kuin myös laulu-, piano- ja lauluntekijävelho Jim Pembroken kanssa. Kaikki kolme vaikuttivat 1960-luvulla Blues Sectionissa, jonka jälkeen Groundstroemin osoite bändikartalla oli Tasavallan Presidentti.
Uutena täysjäsenenä telttaan oli asettunut kitaristi Pekka Rechardt. Pitemmän aikaa oli totuttu siihen, että Jukka Tolonen kävi hoitamassa tarvittavia kitaraosuuksia, vaikkei ryhmään kuulunutkaan.
Nuclear Nightclubilla vierailijana hääri Pembroken ikätoveri, kosketinsoittaja Esa Kotilainen. Tämä oli ennen hyppäämistään "vakavammin otettavan" ilmaisun pariin säestänyt mm. Kirkaa, Tamara Lundia ja Dannyä.
Hallussani olevan CD-painoksen konserttitilanteessa nauhoitetuilla bonusraidoilla häntä ei kuulla. Koskettimiston takana Töölönrannan kesäteatterilla istuu Heikki Hietanen, joka tunnetaan paremmin Pedrona. Äänen perusteella olen tunnistavinani juuri hänen lausuvan keikan omistussanat hiljattain menehtyneelle Kalevalan Matti Kurkiselle. En takaa tuon paikkansapitävyyttä, mutta soiton Pedro kyllä klaarasi.
Nuclear Nightclub oli ensimmäisiä portaita, kun aikoinaan aloin kavuta kukkulalle nimeltään progressiivinen rock. Yhdessä Kingston Wallin kahden ensimmäisen kanssa se oli sopivan pehmeä siirtymä monimutkaisemman musiikin maailmaan. Tämä tapahtui vuosituhannen vaihteen tienoilla, todennäköisemmin sen jälkeen.
Yksi kappale oli kuitenkin tuttu jo penska-ajoilta. Yhden kappaleen kohdalla pätee sama tarina kuin Tolosen Hystericalle taltioidulla Djangolla.
Uutena täysjäsenenä telttaan oli asettunut kitaristi Pekka Rechardt. Pitemmän aikaa oli totuttu siihen, että Jukka Tolonen kävi hoitamassa tarvittavia kitaraosuuksia, vaikkei ryhmään kuulunutkaan.
Nuclear Nightclubilla vierailijana hääri Pembroken ikätoveri, kosketinsoittaja Esa Kotilainen. Tämä oli ennen hyppäämistään "vakavammin otettavan" ilmaisun pariin säestänyt mm. Kirkaa, Tamara Lundia ja Dannyä.
Hallussani olevan CD-painoksen konserttitilanteessa nauhoitetuilla bonusraidoilla häntä ei kuulla. Koskettimiston takana Töölönrannan kesäteatterilla istuu Heikki Hietanen, joka tunnetaan paremmin Pedrona. Äänen perusteella olen tunnistavinani juuri hänen lausuvan keikan omistussanat hiljattain menehtyneelle Kalevalan Matti Kurkiselle. En takaa tuon paikkansapitävyyttä, mutta soiton Pedro kyllä klaarasi.
Nuclear Nightclub oli ensimmäisiä portaita, kun aikoinaan aloin kavuta kukkulalle nimeltään progressiivinen rock. Yhdessä Kingston Wallin kahden ensimmäisen kanssa se oli sopivan pehmeä siirtymä monimutkaisemman musiikin maailmaan. Tämä tapahtui vuosituhannen vaihteen tienoilla, todennäköisemmin sen jälkeen.
Yksi kappale oli kuitenkin tuttu jo penska-ajoilta. Yhden kappaleen kohdalla pätee sama tarina kuin Tolosen Hystericalle taltioidulla Djangolla.
Isän kaseteilta olin oppinut tuntemaan Freddie are you readyn, tietämättä mikä tai kuka sen esitti. Ei se vähän alle ja yli kymppivuotiaalle mitään merkinnyt. Se oli vain laulu, joka iskostui syvälle mielen sopukoihin tullakseen uudelleen tutuksi sitten, kun aika oli kypsä. Kotilainen raapaisee keskelle varsin makoisan soolon.
Kaikkinensa levy on täynnä hienoja sävellyksiä, joista yllättäen 5/8 on Rechardtin käsialaa, loput 3 Pembrokelta. Tämä yksin ei riittäisi huippuuteen. Tarvittiin lisäksi viimeisen päälle rakennetut sovitukset ja joka kantilta virtuoottista instrumenttien hallintaa, jossa on aistivinaan ruohoista hämyisyyttä. Pave Maijanen tuotti ja lauloi mukaan muutamat taustat.
Järin vahvaan yksittäisten biisien puntarointiin en rupea. Sanottakoon, että mystisesti ja kuin vaivihkaa käynnistyvä Bless your lucky stars pitää sisällään pätkiä, jotka voisi kuvitella Commodore 64 -tietokonepelin taustaksi. Ja että Kite tuo kitarasoolon osalta ajatuksiini Pink Floydin, vaikkei yhtye suosikkeihini tai edes kovin hyvin tuntemiini tapauksiin lukeudukaan.
Do or die voisi olla ykkösvalintani teille suositeltavaksi. Österbergin rummutus on erityisen nautittavaa. Samoin Rechardt pistää parastaan aina, kun puheenvuoroa kitaralleen saa. Ylipäätään jänskä ja groovaava viisi minuuttia on tämä.
Mats Huldéniin törmään usein näitä juttuja kirjoittaessani. Tällä kertaa tuo monipuolisuuslahjakkuus ja Wigwamin alkuperäinen basisti osallistui projektiin kansitaiteilijana. Epäilemättä etukannen kuvassa olisi ainesta taideopiskelijoiden tulkintaharjoitukseksi. Itse en ala.
Ei tarvinne arvata kahdesti onko Nuclear Nightclub aivan mahtava levy!
Kaikkinensa levy on täynnä hienoja sävellyksiä, joista yllättäen 5/8 on Rechardtin käsialaa, loput 3 Pembrokelta. Tämä yksin ei riittäisi huippuuteen. Tarvittiin lisäksi viimeisen päälle rakennetut sovitukset ja joka kantilta virtuoottista instrumenttien hallintaa, jossa on aistivinaan ruohoista hämyisyyttä. Pave Maijanen tuotti ja lauloi mukaan muutamat taustat.
Järin vahvaan yksittäisten biisien puntarointiin en rupea. Sanottakoon, että mystisesti ja kuin vaivihkaa käynnistyvä Bless your lucky stars pitää sisällään pätkiä, jotka voisi kuvitella Commodore 64 -tietokonepelin taustaksi. Ja että Kite tuo kitarasoolon osalta ajatuksiini Pink Floydin, vaikkei yhtye suosikkeihini tai edes kovin hyvin tuntemiini tapauksiin lukeudukaan.
Do or die voisi olla ykkösvalintani teille suositeltavaksi. Österbergin rummutus on erityisen nautittavaa. Samoin Rechardt pistää parastaan aina, kun puheenvuoroa kitaralleen saa. Ylipäätään jänskä ja groovaava viisi minuuttia on tämä.
Mats Huldéniin törmään usein näitä juttuja kirjoittaessani. Tällä kertaa tuo monipuolisuuslahjakkuus ja Wigwamin alkuperäinen basisti osallistui projektiin kansitaiteilijana. Epäilemättä etukannen kuvassa olisi ainesta taideopiskelijoiden tulkintaharjoitukseksi. Itse en ala.
Ei tarvinne arvata kahdesti onko Nuclear Nightclub aivan mahtava levy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti