18 kesäkuuta 2020

LEVYT - Sweet: Sweet Fanny Adams

Sweetin basisti Steve Priest kuoli pari viikkoa sitten. Yhtyeen klassisessa, voisi kai sanoa ainoassa oikeassa kokoonpanossa vaikuttivat 70-luvulla hänen lisäkseen alusta pitäen (1968) mukana olleet laulaja Brian Connolly ja rumpali Mick Tucker sekä myöhemmin (1970) mukaan tullut kitaristi Andy Scott.

Priest osasi myös käyttää ääntään, mistä vakuuttavana todisteena tässä kuunneltavissa oleva varsin raskas rutistus No you don't.


Vähän ennen nyt retosteltavaa tuotosta päävokalisti Connolly sai
 kunnolla turpaan sillä seurauksella, että ääni meni rikki. Tästä syystä kolmasosan levystä laulavat muut. Edellä mainitsemani ja toivottavasti kuuntelemanne numeron lisäksi Restless tuli Priestin kontolle. Scott hoitelee oman luomuksensa In to the night.

Itse asiassa kaikki neljä olivat erityisen kyvykkäitä mikrofonin takana. Myös korkeissa äänissä löytyy. Bändi käyttää vahvuutta reippaasti hyväkseen tämänkin levyn kuoro- ja stemmasovituksissa.

Kyseessä on ryhmän toinen LP Sweet Fanny Adams (1974). Jossain mielessä voisi sanoa, että se oli heidän ensimmäinen oikea albuminsa. Nimittäin, Funny How Sweet Co-co Can Be (1971) sisälsi alkuaikojen sinkkujen tapaan myös sellaisia biisejä, joilla soitti ihan muuta porukkaa.

Noina jälkeen päin ajatellen surullisina alkuaikoinaan Sweet leimautui purkkapop-genreen. Tämä ei-niin-mairitteleva leima taisi monen 70-luvulla musiikillisen herätyksensä saaneen kuulijan mieliin jäädä pysyvästi. Se jos mikä on sääli.

Yhtye teki näkökulmasta riippuen 4 tai 5 erinomaista pitkäsoittoa, joiden musiikillinen skaala ulottui popahtavasta perusrytkeestä hard rockin ja heavyn kautta progahtavampaan menoon, lopulta niin sanottuun adult oriented rockiin. Yksittäisistä kappaleista havaitaan vielä balladeja ja jopa funkia. Eräs viitekehys Sweetille on glam rock, josta en osaa satavarmasti sanoa, onko se sittenkin enemmän pukeutumis- kuin musiikkityyli.

Fanny Adams tarjoilee ilahduttavan monipuolisen kattauksen, vaikka yleisilme pysyykin melko vakiona. Kevyttä linjaa edustavat rullaavat Rebel rouser ja AC/DC sekä etenkin ainut lainabiisi Peppermint twist. Loppu on kovaa ja raskasta materiaalia. Tämä on hyvä ymmärtää niittenkin, jotka tuohon purkkamaineeseen edelleen uskovat.

Eikä kukaan varmaan pahastu, jos glam mainitaan. Kyllähän jätkien ulkoasu oli mitä suurimmassa määrin sitä itseään, kun aikakauden valokuvia heistä katselee. Etukannessa ei silti kaikkein räiskyvimpiä asusteita tai massiivisimpia möhkälekenkiä näy.


Kotitantereella Briteissä albumin menestys ei yltänyt samalle tasolle kuin manner-Euroopassa. Yhdysvalloissa sitä ei edes myyty. Kävi niin, että Saksasta muodostui Sweetille paikka, jossa he olivat kaupallisesti vahvimmillaan.

Olut-, jalkapallo- ja nahkahousumaan listoilla kamppailu kävi kiihkeänä samoihin aikoihin ilmestyneen Deep Purplen Burnin kanssa. Voi tuntua yllättävältä, mutta jonkin saksalaisen lehden äänestyksessä Andy Scott peittosi Ritchie Blackmoren parhaana soolokitaristina. En osaa sanoa oliko kyseinen aviisi sakujen Suosikki vai Soundi.

Mennään vielä hetkeksi takaisin pääasiaan. Tasokkaasta kokonaisuudesta haluan vielä nostaa esille kiekon avausraidan. Voimallinen kitara- ja rumpuintro, kulkevaa hard rockia, karheaa laulua, falsettiin kohoavia taustoja, kitarasoolo ja kaikinpuolista tykitystä kaikilla instrumenteilla. Hyvät naiset ja miehet, on heviä: Set me free.

Muistan, kun halusin Fanny Adamsin itselleni, ei sitä uutena älppärinä oikein mistään löytynyt. Internet ei ollut lyönyt läpi niin, että nettikauppoja olisi vielä ollut. Ensimmäinen versioni oli täten divarista haalittu, kansiltaan surkean huonokuntoinen vinyyli.

CD-aikana saataville tupsahteli vähän väliä aina uusin bonuksin kuorrutettuja painoksia, joista jonkun ostin seuraavaksi. Bonuksille oli perustetta, sillä pelkästään singleinä julkaistua tavaraa oli kylliksi.

Viimein vuoden 2017 rahastuskierroksella pukattiin markkinoille loistava boksi Sensational Sweet Chapter One: The Wild Bunch. Tämä kattaa aika täydellisesti klassisen kokoonpanon tekoset. Jos mitä kuriositeetteja yhä puuttuu, niitä ei ainakaan Apulaissheriffi tarvitse. Tai sanotaanko, että ilmankin pärjää. Suosittelen lämpimästi.


Uskoakseni asia tuli tällä selväksi, Sweet Fanny Adams on aivan mahtava levy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti