Kuten minisarjan johdannossa kerroin, on Vesa-Matti Loiri tullut julkaisseeksi ylen runsaasti sarjaan käypää materiaalia. Kymmenen tapausta keksin helposti enkä vanno, etteikö niitä voisi olla enemmänkin.
Pääasiassa hänen teematyönsä ovat olleet tekstilähtöisiä. Eino Leinon runoja on hänen esitettäväkseen sävelletty peräti neljä albumia, Uuno Kailasta ja Herman Hesseä yksi kumpaakin.
Säveltäjistä Loiri on kokonaisen pitkäsoiton verran levyttänyt Oskar Merikantoa.
Edellä mainittujen voi suurelta osin ajatella sijoittuvan monitaiturin taidespektrin yhteen ääripäähän, kun hän toisessa laidassa vehtaa huumori-Veskuna. Välimaastostakin löytyy aiheeseen sopivaa. 2000-luvun alussa yleisöä ilahdutettiin kahdella oivalla Juha Vainion lauluja sisältäneellä CD:llä.
Juttuun sopivista kiekoista valitsin tietenkin mielestäni parhaan. Välimaastosta. Pitkästä aikaa kuunneltuna Vesku Helismaasta (1977) jopa hieman yllätti. Hyväksi sen tiesin, mutta että näin hyvä. Oli kasvanut hyllyssä korkoa.
Puntaroidaan sitä hyvyyttä alkaen sanoituksista.
Reino Helismaa oli yksi tuotteliaimmista suomalaisista laululyriikoiden kirjoittajista ja ensimmäinen todella suuri sellainen, kun määrää ja laatua käytetään kriteereinä. Hänen perintöään ylläpitivät sittemmin mm. Junnu ja Vexi, myöhemmin ja osittain välikäsien kautta, omaksumiaan vaikutteita häivyttäen Juice, Nurmio, Hanhiniemi, Heikki Salo, ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Levyn kaikki 11 kappaletta on peräisin Repen kynästä, ja ovat sieltä tunnetuimmasta päästä. Toisaalta en pitäisi ihmeenä, jos joku toinen samankokoinen nippu kirvoittaisi minulta vastaavan kommentin.
Sävellykset ovat - luonnollisesti - enimmäkseen Toivo Kärjen käsialaa. Jakaumaksi saadaan seitsemän Topilta, kolme Repeltä itseltään ja yksi Trad. Jymy-yllätykseksi en luokittele sitäkään, että Tapio Rautavaara levytti aikoinaan biiseistä seitsemän.
Pohjat olivat tuollaiset. Tukeva perustus, jonka päälle olisi voinut väsätä kytyisen röttelön. Onneksi ei menty helpoimman kautta, jos kohta ei pahimmastakaan paikasta. Näin rakentui vankka ja komea pytinki.
Sovitusten kunnianhimon taso pidettiin kyllin korkealla sortumatta liikaa taiteellisuuteen tai teennäiseen monimutkaisuuteen. Olli Ahvenlahti oli tasan oikea henkilö tehtävään. Hänellä oli taito tässä tapauksessa ja myöhemminkin hakea juuri Loirille sopivia rakennusmateriaaleja ja -tekniikoita.
Musiikillisesti liikutaan iskelmän, laulelman ja kupletin seutuvilla. Poljennot ovat paikoin latinalaisamerikkalaisia (esimerkiksi Koivu ja sydän, Rakovalkealla). En valitettavasti edelleenkään osaa tunnistaa sen suunnan tyylilajeja tarkemmin.
Tekijäjoukko tietäen ei hämmästytä, kun väliin pelataan maukkaasti jatsahtaen (ainakin Reppu ja reissumies). Se tekijäjoukko koostui näistä muusikoista:
- Esko Rosnell, rummut + lyömäsoittimet
- Heikki Virtanen, basso
- Hasse Walli (sähkö) ja Nono Söderberg (akustinen), kitarat
- Pekka Pöyry, huilu + saksofoni
- Markku Johansson ja Simo Salminen, trumpetit
- Juhani Aalto ja Mircea Stan, pasuunat
- Jorma Ylösen jousiryhmä, jouset
Aika nimekästä sakkia. Kun kapellimestari Ahvenlahti vielä bravuroi muiden mukana koskettiminensa, on kasassa laadukas ryhmä.
Solistin tulkinnat kaiken muun päälle tekevät kokonaisuudesta lopullisesti hienon.
Pitkän linjan taiteilija on omaksunut aikain saatossa tiettyjä maneereja, joskus jopa kiusallisuuteen saakka. Helismaa-tulkinnoissa nämä pysyvät riittävästi taustalla. Pientä väläystä revittelystä saadaan raidoilla Laivat puuta, miehet rautaa ja Balladi villistä lännestä, ehkä muuallakin. Pahasti ei onneksi läisky yli noillakaan. Itse asiassa Loiri viljelee tehokeinojaan juuri sopivasti.
Laulajan laulutaidoista antavat erinomaisen kuvan vaikkapa Päivänsäde ja menninkäinen sekä Kaksi ystävää. Mitä suotta paisuttelemaan, kun normaali riittää.
Kattauksen viimeistelee upea Peltoniemen Hintriikan surumarssi. Mikä hartaus ja murheinen kauneus. Mikä komeista komein alakulo. Mikä vähäeleinen paatos. Toteutuksen hidastempoisuus alleviivaa kaustilaisen perinnemelodian surumielisyyttä. Jousisäestys korostaa sitä edelleen. Veskun ääni on lopullinen niitti. Vaikuttavaa.
Syrjän Martti tuskaili Murheellisten laulujen maan aikaan iskelmätekstien kurjuuden kanssa. Minä sanon, että ihan suotta. Hintriikan tapauksessa äärimmilleen viety surun kuvaus tuntuu ennemmin kohottavan kuin laskevan mielialaa.
Taisin hieman yllättyä, kun huomasin voivani päättää tämän jutun toteamalla, että Vesku Helismaasta on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- YKSI TOISTA VERSIOIMASSA - Tulossa...
- KIRJAT - Jari Tervo: LOIRI.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti