LEVYT - Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae

Näkemieni haastattelujen perusteella minulle on muodostunut Pedrosta kuva hyväntahtoinena, välittömänä ja lupsakkana tyyppinä. Lukemani on antanut ymmärtää hänen olevan omalla, epäautoritäärisellä tyylillään aikaansaapa ja taiteilijoista hyvän esiin kaivava taustavaikuttaja. Kuuloaisti on monissa ympyröissä vääjäämättä todistanut erityisestä musikaalisesta lahjakkuudesta.

Osa vaikutelmista välittyy Pedro's Heavy Gentlemenin yhdeksännen albumin takakannesta. Näen siinä työkalunsa ääressä istuvan, ohjelmanumeroitten ja solistien takana lymyilevän, ehkä sisäisesti hymyilevän miehen.

Reggae (1997) on vain yksi, joskin tuntemistani hohdokkain näyte maestron venyvyydestä eri tyylilajien maailmoihin.

Genren surkea tuntemukseni ei anna riittäviä edellytyksiä arvioida kuinka aitoa on Heavy Gentlemenin jamaikalaisrytmien hallinta. Luulen, että ollaan aika syvällä, mutta toisaalta toisenlaista kuorrutustakin annostellaan kakkuun taiten.

Kärkeen saa Oskar Merikannon ja Larin-Kyöstin Reppurin laulu tuta miltä tuntuu tulla puetuksi karibialaisviittaan. Ismo Alanko tulkitsee hienon ilmeettömästi ja matalalta. Puhallintuki on viiltävää ja Pedron haitari kuin Suomi-lippis rastan päässä. Myös Tolosen soolo on soveliaasti eri maailmasta kuin biisin perusvire.

Kuubalaisen Ernesto Lecuonan Siboney on kiekon ensimmäinen kohokohta. Otto Donnerin ja trumpetin yhden kappaleen mittainen vierailu on tässä. Kaikkein korkeimmalle kohoaa Harri Marstion kerrassaan värisyttävä suoritus. Hattu päästä.

Toinen huippu koetaan heti perään. Ruotsalaisen Peps Perssonin artikulointi suomeksi paiskaa kaikkien ikäisteni tunteman uuden aallon peruskiven seuraavalle tasolle. Kyseessä on Ari Taskisen kynäilemä, Pelle Miljoona & 1980:n originaali Tahdon rakastella sinua. Tolonen loistaa jälleen soolossaan.

Kojon laulama Mitä rankempaa saan sykkii nopeammassa tempossa. Siinäpä kolmas näyte, valoisa ralli ja oiva osoitus Kojon kyvyistä. Harva suomalainen vetää yhtä komeasti. Alun perin tämä on Jimmy Cliffin The harder they come.

Jim Pembroken One little boat kuulostaa korviini eniten siltä itseltään mitä tulee Hannu Lemolan rumputyöskentelyyn ja Harri Merilahden bassotteluun. Kyllä pistää jalan vippasemaan.

Levyn toinen kotimainen ikivihreä on Topi Kärjen Liljankukka, jonka Pembroke käänsi äidinkielelleen nimellä Lily blossom. Persson ei artikuloi englantia ihan yhtä eksoottisesti kuin suomea, mutta persoonallisesti toki. Täytyy todeta hänellä olevan mielenkiintoinen tapa laulaa ruotsiksikin, mikä ilmenee hänen itse kirjoittamallaan raidalla Nu och då.

Billy Braggin Goalhangerin reggae-sovituksen pääsee vetämään Tuomari Nurmio, joka vääntää engelskaa myös klassikolla In the summertime.

Loppuun Pembroke muistelee Kurt Cobainia, jonka kuolemasta tuli tällä viikolla kuluneeksi 27 vuotta. Pekka Rechardt käväisee kitaran varressa.

Pedro's Heavy Gentlemen oli eräänlainen all stars -kokoonpano vaihtelevalla miehityksellä. Orkesterin nimestä huolimatta studiossa kävi matkan varrella myös leidejä. Tällä kertaa asialla ovat Irina Milan ja Pirjo Bergström, jotka kera Pave Maijasen muodostavat taustakuoron.

Kahdessakymmenessä vuodessa (1980-2000) bändi levytti kaikkiaan kymmenen albumia. Merkille voi panna, että niistä kolme toteutettiin tango-teemalla. 6/10 julkaistiin 1984:ään mennessä, jonka jälkeen tahti hiljeni huomattavasti.

Reggaen ilmestyminen osui sellaiseen historialliseen saumaan, ettei siitä tietääkseni ole olemassa muuta kuin CD-painos. Vinyyliä huutaa, huutavat vinyyli-ihmiset. Apulaissheriffille riittää sisältö näin miten se on ollut saatavilla.

Sen sijaan pätkähti juuri mieleen vallan kiinnostava ajatus toivetapahtumasta, kunhan tästä koronahässäkästä päästään. Nimittäin, olisihan melko mellevää nähdä Pedro's Heavy Gentlemen suurella joukolla kiertueella maamme konserttisaleilla. Rundille pitäisi tietysti koota vielä keskuudessamme vaikuttavia muusikoita koko ryhmän elinajalta ja miksei muutama debytanttikin. Tällainen konserttitoive saattaa hyvinkin olla mitä huuruisinta toiveajattelua.

Sitä odotellessa päätän jutun mainitsemalla Hietasen sovittaneen ja tuottaneen paketin. Esittämisvastuut selviävät alta.

Jestapa jepulis, Reggae on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho
  

KIMPPALEVYJÄ #3 - Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123

Muusikko, säveltäjä (myös elokuviin ja mainoksiin), sovittaja, levytuottaja. Sivuosarooli Spede-elokuvassa X-Paroni.

Yksi Love Recordsin perustajista, sen toimitusjohtaja 1966-69, Yleisradion viihdepäällikkö 1970-74, yksi ELMUn perustajista 1978, Suomen kapellimestari Euroviisuissa 1981 (Riki Sorsa: Reggae OK), Teoston puheenjohtaja 1994-2006. DER-studion johtaja.

Muun muassa noissa ehti elämänsä (1939-2013) aikana olla mukana Otto Donner. Hänen taipaleensa musiikin maailmassa ei leikkaa kovin monessa kohtaa Apulaissheriffin polkuja. Vajaa kymmenen hänen tuottamaansa albumia sentään omistan. Niistä kolme on yhteistöitä Dave Lindholmin kanssa.

Aino (1982) muistetaan klassikkolaulusta Pieni & hento ote. Sen jatko-osa Sisar (1991) ei kannessaan paljasta tuottajaa, mutta rohkenen arvella toimen kuuluneen Donnerille. Kolmas kaksikon yhdessä junailema kimppalevy on More Than 123 (2010).

Donner hoiteli sovitukset ja orkesterin johtamisen, Lindholm lyriikat. Sävellyksiä syntyi sekä yhdessä että molempien taholla yksin. Jälki on mitä maittavinta, lähinnä jazzia ja bluesia. Puhallinsoittimia otettiin kattaukseen riittävästi, pianoa ja hammondia löytyy, alaääniä tuottamaan valittiin pystybasso ja rummutkin on. Laulusta ja kitarasta vastaa Dave.

Kiekon alkupään soidessa voisi vaivatta kuvitella itsensä istumaan hämärään, savuiseen kapakkaan. On niin jaskaa, niin jaskaa. Torvet ottavat isoa roolia, pianokin pääsee etualalle. Tällä reseptillä ohi lipuvat kappaleet Why I smile again, Oh, Don ja I'm right.

Kamalasti ei ilmapiiri muutu tultaessa numeroon 4 Where you're walking now. Sen loppuun kitaravirtuoosi sormeilee hienoista kontrastia taustaan luovan soolon.

Näitä seuraava True life on ainoa Donnerin itsekseen säveltämä teos, ja upea onkin. Sanoja sillä on säästeliäästi, mutta timanttista soittoa senkin edestä. Ehdottomasti autiolle saarelle völjyyn otettavaa taidetta. Harmittaa vietävästi, etten pysty linkkaamaan sitä tähän esimerkiksi.

Tähän mennessä on kuultu melko maltillisesti ihmisääntä. Sen vähän mitä sitä on ollut, on Lindholm laulanut matalalta, osin sanaillut miltei ilman melodiaa. Taitekohta on tässä.

Käsittääkseni west coast bluesina etenevä, reipas I know my boulevard on lähimpänä sellaista äänimaailmaa, jonka kanssa olen tottunut aikaani viettämään. Se myös toimii surumielisen True lifen jälkeen atmosfäärin muuttajana kohti iloisempia sävyjä.

Loppuhuipennukseksi säästetty Lucky Johnny's gone tarjoilee sitten molempia tunneskaalan laitoja. Alun ja lopun rempseän rilluttelun lomaan mahtuu liki kaksiminuuttinen hautajaistunnelmaa henkivä urkuosuus. Tässä, kuten selkeästi vähemmässä määrin nelosraidallakin, on läsnä muhkeaa tuubaa. Tuota vaskipuhallinta, joka tuppaa puoliväkisin viemään ajatuksiani sirkusareenalle.

Hieno päätös hienolle biisinipulle, joka on enemmän kuin yy-kaa-koo. "Nee", toteaisi rumpali Velipuolikuusta.

Lienee paikallaan esitellä bändi, koska kyseessä on niin vahvasti koko revohkan yhteistyönä loistava kokonaisuus:

• Manuel Dunkel, tenori- ja sopraanosaksofoni
• Pepa Päivinen, baritonisaksofoni + huilu
• Tero Saarti, trumpetti + flyygelitorvi
• Markku Veijonsuo, pasuuna
• Riitta Paakki, piano
• Ulf Krokfors, kontrabasso
• Mika Kallio, rummut
• Tom Bildo, alttotorvi (kpleet 4 & 7)
• Miska Miettinen, alttotorvi (4 & 7)
• Petri Keskitalo, tuuba (4 & 7)
• Mikko Helevä, Hammond B3 (4 & 7)

Daven ristimänimi muuten on Ralf-Henrik ja Donner oli Henrik Otto.

Daven tuotanto vie CD-muodossa pikkuista vaille vaatekaapin hyllyleveyden verran tilaa meikäläisellä ja tuosta vielä uupuu muutamia. Laadukkaasta massasta en lopulta aivan helpolla voi osoittaa niitä kaikkein parhaisiin laskemiani. Tämä on yksi niistä.

Minisarjan juttu on mukava päättää toteamalla, että More Than 123 on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...
• KIMPPALEVYJÄ #2 - Ali Farka Touré With Ry Cooder: Talking Timbuktu

LEVYT - Jukka Tolonen: Hysterica

Elettiin 70-luvun puoliväliä. Isä oli ostanut Saloran Ortoperspekta-viritinvahvistimen yhdellä isolla ja kahdella pikkupöntöllä, Philipsin dekin ja 10 - vai oliko peräti 20 - tyhjää kasettia. Sen ajan radio-ohjelmista hän nauhoitti kasetit ilmeisesti pikavauhtia ja aika lailla valikoimatta täyteen sekalaista tavaraa, mitä tuli kossina jonkin verran kuunneltua.

Myöhemmin musiikin kuuntelusta kehkeytyi iso harrastus. Törmäsin pikku hiljaa lukuisiin esityksiin, joihin ensikosketuksen sain tuolloin, ajalla ennen parempaa tietoa näistä. Oli Sladea, Sweetiä, Mudia, Wigwamia, Beatlesia, Sleepy Sleepersiä, Rock'n'Roll Bandia, Ronski Gangia, Abbaa ja ties mitä.

Muuan outolintu oli eräs jännittävällä tavalla kuplinut ja polveillut instrumentaali, jonka esittäjästä en noin 30 vuoteen päässyt perille.

Rapiat kymmenen vuotta sitten se sitten napsahti. Proge oli alkanut kiinnostaa ja yhden alan puolipakollisen hankinnan kappale numero 2 oli minut täydellisesti yllättäen juuri tuo ihmeellisesti svengaava lurittelu. Kyseinen ostos oli Jukka Tolosen neljäs soolopitkä Hysterica (1975).

Apulaissheriffin mittapuulla Hysterican edeltäjä The Hook (1974) oli selkeästi Tolosen siihen mennessä paras aikaansaannos. Tasavallan Presidentti oli pistänyt pillit pussiin ja kitaravelho muuttanut Lontooseen. Ensimmäinen lapsi syntyi, minkä vuoksi Tolonen kieltäytyi tarjotusta pestistä Abbassa. Vissiin hyvä niin.

Jossain vaiheessa tätä rumbaa matkattiin tutuksi tulleille Marcus Musicin studioille Tukholmaan kyhäämään jatkoa Hookille, joka ymmärtääkseni oli muodostunut lieväksi kaupalliseksi pettymykseksi. Paikalla oli Jukan luottomies Pekka Pöyrystä lähtien julma nippu ajan huippumuusikoita. Jälki oli mitä loisteliainta jazz rockia, painotus makuuni riittävästi rockin puolella. Tämä siis henkilökohtaisena mielipiteenäni.

Nimittäin maestro itse tuo vuoden 2004 CD-painoksen kansilehdellä esille aavistuksen toista kantaa. Viiden päivän nauhoitukset vedettiin läpi ilman harjoituksia. Ilmapiiri oli kuulemma stressaava ja albumista ei mukamas saatu "as solid as its predecessors".

Hyväksyn tietenkin mielipiteen, mutta en kuuna päivänä osta sitä omakseni. The Hook oli kyllä rahtusen monipuolisempi kokonaisuus, mutta Hysterica kapeammalla sektorillakin liikkuessaan omiin korviini vielä sitäkin miellyttävämpi.

Django ei välttämättä ole levyn kaikkein parasta antia. Kuuntelulinkin arvoiseksi sen nostaa jutun alussa kerrottu nostalgialisä. Toisaalta Tolonen samassa Petri Silaksen toimittamassa kansitekstissä kehuu juuri tätä biisiä. Sävellys syntyi Valamon luostarivierailun aikana ja on kunnianosoitus Django Reinhardtille, nuorena vuonna 1953 kuolleelle jazz-kitaristille, jonka tuotantoa en tunne.

Tunnetumpi tribuutin kohde on vielä nuorempana keskuudestamme poistuneelle, rock-kepityksen useaan otteeseen kruunatulle kuninkaalle omistettu pelinavaus Jimi. Mitä pitemmälle hieno kitaraveto etenee, sitä ilmeisemmiksi käyvät Hendrix-vaikutteet. Heikki "Häkä" Virtasen bassottelu tukee menoa erityisen nautittavasti. Ei tunnu kymmenminuttinen tämän parissa lainkaan liioitellun pitkältä.

Merkille pantavaa Hystericassa on se, että Tolonen malttoi ensi kertaa soolotuotannossaan pitäytyä pelkästään kuusikielisen varressa ja jättää koskettimet Esa Kotilaisen hoitoon. Totta kai sävellykset tulivat yksin häneltä.

Sovitusten osalta on vaikea uskoa, etteikö muulla orkesterilla olisi lainkaan näppejään pelissä. Sen verran kovaa ryhmää tässä taustalla hääräsi. Samaan hengenvetoon pitää nämä muusikot tunnustaa niin ammattitaitoisiksi, ettei valmiiksi sovitettukaan materiaali ongelmaa ole voinut tuottaa. Tiedä häntä kuinka meni.

Jos se paras otos kiekolta pitäisi nimetä, taitaisi palkinnon saada Tiger. Se alkaa muikeasti Pekka Pohjolan basson kuljettamana. Tolosen kitara, Rosnellin rummut ja Kotilaisen vehkeet yhtyvät pikku hiljaa soittoon mukaan. Sakari Kukkokin antaa osansa kokonaisuuteen saksofonin ja huilun voimin.

Mainitsin jo aiemmin adjektiivin jännittävä. Tigerista syntyi teos, jota luonnehdinta kuvaa poikkeuksellisen hyvin. Toimisi uskoakseni jos jonkinlaisen elokuvakohtauksen tai jopa kokonaisen lyhytfilmin taustalla. Lopun lähestyessä Jukka repii esiin ensin hienovaraisia Kuningaskobra-viittauksia, kunnes finaalissa päräyttää lyhyehkön, suoran lainan, joka kulkee lumoavasti eri tahdissa muuhun soitantaan nähden.

Turhan yksiulotteisesti tuossa sijoitin levyn jazz rock -laariin. Onhan Hysterica muutakin. Windermere avenue viimeisenä edustaa varsin kevyttä popahtavaa tunnelmointia, jossa Pöyryn puhaltelu on avainasemassa.

Edeltävä Silva the cat on ehkä eniten jazzia. Samalla kappale pomppii niin mukavan rytmisesti, että kuvittelisin tanssista pitävien viihtyvän lattialla sen tahtiin disco-henkisesti nytkytellen.

Nimiraita hölkyttää rumpulähtöisesti ja tässäkin Pöyry ottaa isoa roolia saksofonilla. Tolonen tyytyy pääasiassa taustoittamaan, mutta sooloilee puolivälin krouvista eteen päin maukkaasti. Kotilainen saa perään oman vuoronsa parrasvaloissa.

Olen jyrkästi sitä mieltä, ettei mikään kuunteluhyvyys synny puhdasoppisesta, teknisesti virheettömästä ja musiikin teorian mukaisesta suorittamisesta. Yksinkertaisillakin elementeillä ja/tai vähäisemmällä soitto- tai laulutaidolla voi syntyä maksimipisteisiin oikeuttavaa tuotantoa.

Mutta yhtä lailla huippua voi tehdä taitavastikin ja tämä toteutuu melko täydellisesti nyt hehkutettavalla levyllä. Kuusi esitystä, kuusi erinomaista biisiä. Kaikinpuolinen huonous ja heikkous missä lie.

Kansi on monitaituri Mats Huldénin käsialaa. Tuotannosta vastasi Otto Donner.

Nämähän on ollut tapana lopettaa siten, että Hysterica on aivan mahtava levy!