LEVYT - Juha Vainio: Albatrossi Ja Sorsa

Sanoittaja.

Kyllä. Mitä suurimmassa määrin, mutta mutta...

Juha Vainion siihenastisen uran pituus huomioiden hämmästyttävästi vasta viides varsinainen LP Albatrossi Ja Sorsa (1981) kasattiin 12 raidasta, joilla päähenkilön panos näkyy seuraavasti:

• 12 kertaa laulu
• 12 kertaa sävellys
• 10½ kertaa sanoitus

No niin, tämähän on oikeastaan melko yllättävä jakauma. Osan siitä mitä siihen liittyen seuraavassa kerron, tulin hieman toisin sanoin kertoneeksi Juice Leskisestä, kun lokakuussa 2019 höyrysin Grand Slamin Pyromaanista.

Apulaissheriffin maailmassa, jossa - kuten on tullut ennenkin todettua - ei äänen puhtaus saati tekniset ansiot paljoa merkitse, on Vainio tulkitsijana kovaa tasoa. Tietynlaiseen musiikkiin sopii tietynlainen tulkinta. Aika usein Junnu mielestäni teki homman kuten se hänen musiikissaan piti tehdä.

Korjaan saman tien lausuntoani. En näet usko, että hän olisi kovin isosti tekemällä tehnyt. Kunhan lauloi laulut omalla, tunnistettavalla tyylillään. Luojalta saamaansa ääntä käyttäen, sellaisena kuin sen sai.

Albatrossi Ja Sorsa poikkeaa siinä mielessä täysin Vainion laajasta aiemmasta tuotannosta, että hän tosiaankin sävelsi kaiken levylle tallennetun. Liki kaksi vuosikymmentä hän oli tottunut esittämään muitten sävelmiä. Toki omiaankin, mutta suhteellisen vähäisessä määrin.

Kiekon tusinaa kappaletta kuunnellessa on hyvin helppo myöntää miehellä olleen kosolti melodian tajua. Apteekin ovikelloa pidän tästä parhaana esimerkkinä. Nyökkään biisin kohdalla myös merkitsevästi jo pureskellun lauluosaston suuntaan. Vielä sitäkin pontevammin kumarran lyriikalle. Kyseessä on eräs Junnun liikuttavimmista teksteistä. Että osasi reilu nelikymppinen äijä pukea hienoon asuun mielen ongelmien kanssa kamppailevan tuskan.

miksi kirkko on kiinni yöllä

ja on apteekki auki vaan

eikö papitkin vuorotyöllä

voisi hoidella hommiaan

Noista riveistä on myös aistittavissa pienoista kritiikkiä institutionalisoitunutta kirkkoa kohtaan.

Sanoittaja siis ei sanoittanut albumia kokonaan. Siitä on jo aikaa syntyi yhdessä Veikko Lavin kanssa. Jaska ja Eetu ja Eikka taas on täysin Raul Reimanin kynästä. Jälkimmäisen tiedon oppiessani olin melkein kuin halolla päähän lyöty. Tarina esiintyvistä muusikoista kävisi sataprosenttisesti Kotkan pojan työstä, niin tarinana kuin toteutukseltaankin.

Vainion omista loistavista teksteistä nostan toisena kertosäkeen rallista Kun mä rupesin ryyppäämään. Se nimittäin kuulosti kauan sitten heti kertarykäisyllä oikein oivallusten oivallukselta.

kun mä rupesin ryyppäämään

niin lestissä luki että alko

minä lopetin tykkänään

kun pullossa luki että lakkaa

Biisi on turhankin herkästi tuomittavissa huumorilauluksi, mitä se muun ohessa toki onkin. Sanoman omakohtaisuus on käsinkosketeltavaa. Piikki, joskin varsin hyväntahtoinen sellainen, singahtaa tällä kertaa terveydenhuollon suuntaan. Eivät juuri juopolle vuosia lupailleet, vaan silti niitä kertyi.

Materiaalista puolet oli julkaistu singleinä jo ennen pitkäsoittoa, vuodesta -79 alkaen. Vielä viisi numeroa päätyi pikkumustille ison ilmestyttyä. Viimeinen lättähattu ei.

Sovittaja-kapellimestarina toimi pääasiassa Jaakko Salo. Vain sinkulla Vain sorsa lentää pohjoiseen / Panaman konsuli (1980) nämä tärkeät roolit veti Markku Johansson.

Sovitusten moni-ilmeisyys tulee mainiosti kirjattua, kun lainaan Pekka Nissilää muutaman luonnehdinnan verran. 10 CD:n boksin Legendan Laulut - Kaikki Levytykset 1963-1990 (2008) kirjassa häneltä irtoaa mm. seuraavat kuvaukset: "kevyesti jazz-vaikutteinen hitaahko foxtrot" (A1), "hyvin svengaava beat-humppa" (A5) sekä "lennokas samba-toteutus" (A6).

Toisena näytteenä toimikoon joukon varmaan vähiten tunnettu Perunalaulu. Siinä Nissilä lohkoo olevan oudohko reggae-tunnelma säkeistössä ja nopeaa jazzia kertosäkeessä. Hyvää musaa.

Muuten, tuo boksi on ainut nimike Junnulta, mikä hyllytilaani kuluttaa. Ja sehän riittää, koska siinä on kaikki.

Soittajia ja taustalaulajia albumilla vilisee kuin Vilkkilässä kissoja. Mainitsen vain toisaalla blogissa jo esiintulleina kuorolaiset Maaritin ja Irina Milanin sekä Häkä Virtasen (basso), Heikki Laurilan (kitara), Nappi Ikosen (rummut) ja Juhani Aallon (pasuuna). Kukaan ei paina joka raidalla.

Voi että, kun Albatrossi Ja Sorsa on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Vanhempaa Vainiosta, Somerjoesta, Leskisestä
• LEVYT - Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle
• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #1 - Vesa-Matti Loiri: Vesku Helismaasta

SOITTOLISTAT - Itsenäisyyspäivän matkakonsertti

Mitä perutuista Linnan juhlista, kun voi sen tilalla reissata musiikin avulla siksakaten läpi Suomen, Lapin tuntureilta Helsinkiin. Matka taittuu noin kolmessa vartissa, mikä tarkoittaa huomattavaa ajan säästöä verrattuna perinteiseen itsenäisyyspäiväohjelmaan.

Ennen kyytiin hyppäämistä muutama varoituksen sana. Lukemalla nämä sitoudut olemaan valittamatta mahdollisista taiteellisista pettymyksistä, joita kotimaan kiertue saattaa jotain muuta odottavalle tarjota.

• Apulaissheriffin normilinjaan nähden retki on iskelmällisempi
• Alueellinen epätasapaino on silmiinpistävää
• Tikanmäkipitoisuus kohoaa hälyttäviin lukemiin

Ja nyt, jos yllä listatut ominaisuudet eivät haittaa, omalla vastuulla ja Spotify-tunnusten kera: Itsenäisyyspäivän matkakonsertti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• SOITTOLISTAT - Suomeksi
• SOITTOLISTAT - Kotimaista juurevaa

KIRJAT - Vanhempaa Vainiosta, Somerjoesta, Leskisestä

Innostuin keväällä hankkimaan muutaman kotimaisen muusikkokirjan sieltä ei aivan tuoreimmasta päästä. Parista kohteesta oli ennestään luettuna uudempi näkemys, kolmannesta pieni pino sellaisia. Kevyen ja osaltaan huonoon muistiin pohjaavan vertailun perusteella yhdessä tapauksessa vanha on selkeästi parempi, yhdessä en osaa sanoa ja yhdessä ei.

Oikea rivi on siis: 1x2.

Reijo Ikävalko: Täyttä elämää - Junnu - Kotkan poikii ilman siipii (Gummerus, 1998)

Luulen aika usean ajattelevan, että viina vei Juha Vainion hautaan. Ei vienyt, ainakaan akuutissa mielessä. Totaalikieltäytyminen alkoholin suhteen alkoi jo 1976, jonka jälkeisiä raittiita vuosia ehti kertyä 14.

Juha syntyi sydänvian kanssa ja kuoli 52-vuotiaana sydämen loppumiseen. Siinä välissä hän sai elää pitkän pätkän pumpultaan kait kohtalaisen tervettä elämää käytyään poikasena läpi avosydänleikkauksen, jollaisia ei ennen häntä ollut Suomessa muutamia enempää tehty. Tästä alkaa Junnun tarina kirjassa.

Reijo Ikävalkolla oli toimittajatausta Hymyssä ja Nykypostissa, joitten nykyvastine lehtimaailmassa lienee Seiska. Voisi siis kuvitella, että noilla ansioilla olisi sorvattu skandaalinhakuinen teos legendaarisesta hahmosta, joka rilluvuosinaan kyllä imi viinan mokomaa omiksi tarpeikseen ja ylikin.

Ei. Sellaisen sijaan saatiin lämminhenkinen, Vainiota kunnioittava elämäkerta. Ajoittaisesta tautologiasta huolimatta pidän sitä kovasti miellyttävämpänä luettavana kuin Petri Pietiläisen kirjaa vuodelta 2018.

Tiesittekö muuten, että Juhan isä ja tämän kaksi veljeä ovat kukin pelanneet vähintään yhden pesäpallon Itä-Länsi-ottelun. Suvussa oli muutakin urheilutaustaa, mutta tämä poika suuntautui toisaalle. Tuloksena valtava joukko laulutekstejä itselle ja muille, unohtamatta pienempiä määriä sävellyksiä.

Kirja muistuttaa monin esimerkein Vainion raapustaneen työkseen myös pakinoita lehtiin, muiden muassa Ikävalkon päätoimittamaan Nykypostiin. Pitänee seuraavaksi haalia käsiin niistä rakennettu kokoelma Täten on tähkät.

Heikki Metsämäki, Juha Miettinen: Badding (Sputnik, 1996)

Kun Valot oli julkaistu englanniksi nimellä Lights, yritti M.A. Numminen tuloksetta saattaa sen rapakon taakse itsensä Elviksen levytettäväksi. Teoksen syntyaikaan hän ennusti:

Se on sellainen kappale, että jollei nyt niin 2000-luvulla sen levyttää joku kansainvälinen tähti.

Profetian toteutuminen antaa odottaa itseään.

Tekijät haastattelivat kirjaansa varten ison nipun tavalla tai toisella Somerjoen lähellä olleita henkilöitä. Ja tähden ympärillähän pyöri porukkaa. Esimerkiksi 70-luvulla taustabändinä toimineen Moneyn kitaristina kävivät vuorollaan A.Järvinen, I.Kallio ja J.Orma. Esipuheen suolsi julkaisijan puolesta Aki Kaurismäki.

Baddingin kohdalla tuntuu toteutuneen laajasti kuvio, jossa kaiken maailman managerit ja muut huijaavat hyväuskoista sankaria ja vievät tätä kuin litran mittaa. Näistä kun lukee monen kertomaa, tulee usein ajatelleeksi ketä ne huijarit sitten olivat. Varmasti joku tietää, mutta ei kerro.

Vaan oli Raulillakin elkeensä. Esa Pulliaisen mukaan hänen oli turha yrittää hillitä laulajan huikkakättä keikkatilanteen alla:

Jos minä sanoin, niin ei mitään vaikutusta. Rauli vaan totes, että haist' sinä vittu Pulliainen, takarivin jätkä, solisti ottaa nyt!

Suorien haastattelulainausten runsas käyttö tekee kirjasta eläväisen. Sama pätee myöhempään, jo käsittelemääni Jukka Rajalan elämäkertaan. Rajala vaikuttaisi hyödyntäneen enemmän myös muita lähteitä. Tämä ehkä lisää perusteellisuutta, mutta vähentää tiettyä intiimiyden tuntua, joka hohkaa Metsämäen ja Miettisen tuotoksesta. Lisäksi uskottavuutta lisää haastattelujen teko lähempänä tapahtunutta.

Molempia voi suositella. Ehkä kallistuisin pakkovalintatilanteessa hienoisesti vanhan kannalle. Ässänä hihassa sen loppuliitteissä on näihin aivan liian harvoin läimäisty kappale- siis biisihakemisto.

Reijo Korpeinen: Ekkös sää Juice oo - Dokumentti Juice Leskisestä (WSOY, 1987)

Omistan 17 hyllysenttimetriä luettavaa Juicesta. Korpeisen dokumentti on vanhin ja kaikki sen jälkeen hänestä kynäilleet ovat käyttäneet sitä yhtenä lähteenä, tunnustaen tai ei. Sen vuoksi suuri osa asioista oli entuudestaan tuttua.

Takaperoinen lukujärjestys voi hieman vääristää näkemystäni. Tähän olisi tietysti ollut syytä tutustua 30 vuotta sitten. Nyt nimittäin en innostunut juuri mistään. Pienin varauksin.

En tiedä oliko Korpeinen ensimmäinen, jolle Leskinen jaotteli laulujensa aiheet neljään pääryhmään: ihminen ja toinen ihminen, ihminen ja yhteiskunta, ihminen ja usko sekä ihminen. Kirja on joka tapauksessa jaettu osiin tuolla perusteella. Pienet varaukset innottomuudessani toteutuivat kahden jälkimmäisen teeman kohdalla; järkeviä ja kiinnostavia mielipiteitä taiteilijalta.

Sen sijaan yhteiskunnasta puhuessaan Leskinen on ärsyttävimmillään. Kaikki vähänkään auktoriteetteihin vivahtava vaikuttaa herraa pännivän niin, että minua alkoi tuo pänniminen pänniä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Sinällään sujuvasti kirjoitetun teoksen tekevät raskaaksi lukuisat laulutekstit. Voisihan ne hypätä yli, mutta kun ei voi. Pakko lukea kaikki.

Minussa on se kummallinen ominaisuus, että runojen ja biisien sanoitusten lukeminen on pääsääntöisesti yhtä helppoa kuin tervan juonti ohuella pillillä, silmät kiinni, yhdellä jalalla neljän tuuman lankulla seisten samalla, kun vihainen koira näykkii persuuksia. En tiedä miksi noin, kun korvien kautta aivoihin tungettuna homma kuitenkin onnistuu.

Lähes parasta on takakannen rehellinen toteama:

Korpeinen on mainiosti loihtinut kuvan äärimmäisen rikkinäisestä ja ristiriitaisesta ihmisestä. Sellainen minä olen.

Juice Leskinen

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Jukka Rajala: Kaita polku - Rauli Badding Somerjoen tarina