Ja niin tekeekin. Lajityypin ilmeisimpiä edustajia lienee Molly Hatchet, 70-luvun alussa Floridassa kasattu southern rockia tavallista kovemmalla ja raskaammalla otteella veivannut jytäpumppu.
Yhtye julkaisi itsensä mukaan nimetyn, ensiluokkaisen ensilevyn vuonna 1978, jolloin Martti Vainio riuhtoi kympin kultapallille Prahan EM-kisoissa. Vainiolle kävi miten kävi Los Angelesissa 1984, jolloin sattumalta myös Molly Hatchetin tähti kääntyi laskuun ukkojen suunnatessa kaupallisemmille linjoille. Tuon vuotinen The Deed Is Done on aika vaivaannuttava tapaus, kun hyvän peruslinjan sekaan ujutettiin karmea yliannostus aikakauden popheviä.
Vaan ei kait tässä valittamassa olla, joten palataan hyvyyden äärelle. Kakkoslätty Flirtin' With Disaster (1979) soi edeltäjäänsä rouheammin. Hard rockia ripoteltiin soppaan vielä runsaammalla kädellä kuin ykkösellä. Tuloksena syntyi tyylilajin klassikko, jonka muhkeita soundeja kuunnellessa voi toivoa, että tehtäisiinpä nykyäänkin useammin näin.
Paketti koostuu kymmenestä enemmän tai vähemmän vauhdikkaasta rallista. Työn jälki on hyvin riffivetoista ja sehän toimii kuin pipo pakkasella, kun kolmella kitaralla paahdetaan. Raskasmetallia on mukana vaihtelevasti. Kuuntelukokemukseensa suvantokohtia tarvitsevien kannattaa miettiä kahdesti onko Flirtin' With Disaster heitä varten.
Keveämmän laidan edustajista käyvät vaikkapa rennot renkutukset Jukin' city, Gunsmoke ja loppuun ankkuroitu Let the good times roll. Viimeksi mainitun nimisiä kappaleita on maailmassa tekaistu useampiakin, mutta tässä on kyseessä täysin orkesterin oma tuotos.
Ainoa lainabiisi on peräisin Womackin veljeskaartilta. Valentinos-yhtyeelle alun perin kynäilty ja sen levyttämä It's all over now tunnetaan luultavasti laajimmin Rolling Stonesin versiona.
Albumin ykköstykkinä mouruaa suurenmoinen Boogie no more hevialkuineen. Ensin painellaan laiskahkosti, mutta vääjäämättömällä voimalla reilun minuutin verran. Sen jälkeen tempoa pikkasen nostetaan. Laulaja Danny Joe Brown tähdentää vielä muutamaa pointtia, kunnes antaa estradin muitten haltuun.
Viimeiset nelisen minuuttia on yhtä kitaramusiikin juhlaa. Dave Hlubek, Steve Holland ja Duane Roland lankkuineen revittävät biisiin sellaisen pitkän finaalin, että oksat pois. Free Birdiä ei voi olla pohtimatta, eikä tuolle Skynyrd-jalokivelle kyllä mielestäni hävitä senttiäkään.
Jo kerrottujen lisäksi kokoonpanossa vaikuttivat rumpali Bruce Crump sekä basisti Banner Thomas. Samalla porukalla oli saatu aikaan myös debyytti-LP, mutta Disasterin jälkeen alkoi miehitys elää. 90-luvun puoliväliin mennessä Molly Hatchetin muodostivat ihan muut heput. Hlubek palasi vielä ja soitti bändissä 2017 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.
Tänä päivänä jengistä ei ole elossa enää muita kuin Holland, joka ehti jättäytyä pois ennen -84 notkahdusta. Brown menehtyi vain 53-vuotiaana diabetes-peräiseen munuaiskomplikaatioon. Rolandin lähdön aika koitti samanikäisenä. Crump oli kuolleessaan 57, Thomas 63 ja Hlubek 66. Keski-ikä ei siis kovin korkeaksi ole päässyt nousemaan. Päihteillä saattanee olla osuutta asiaan.
Todettakoon loppuun, että tulin tapojeni vastaisesti vaahdonneeksi levystä, jota en edes omista. Puolustuksekseni luen, että vinyylinä se minulla aikoinaan oli ja että on se minulla nytkin osana isompaa laatikkoa.
Sony Music paketoi bändin viisi ensimmäistä pitkäsoittoa kevytboksiksi Original Album Classics -sarjan piikkiin. Pakkaus on puolitoista kertaa muovisen jewel casen paksuinen ja sisältää levyt ohuissa pahvikuorissa, joihin on ymmärtääkseni kopsittu alkuperäisten vinyylien kannet sellaisenaan. Seurauksena kansiteksteistä osaa ei kykene erkkikään lukemaan.
Joo, Flirtin' With Disaster on aivan mahtava levy!
Yhtye julkaisi itsensä mukaan nimetyn, ensiluokkaisen ensilevyn vuonna 1978, jolloin Martti Vainio riuhtoi kympin kultapallille Prahan EM-kisoissa. Vainiolle kävi miten kävi Los Angelesissa 1984, jolloin sattumalta myös Molly Hatchetin tähti kääntyi laskuun ukkojen suunnatessa kaupallisemmille linjoille. Tuon vuotinen The Deed Is Done on aika vaivaannuttava tapaus, kun hyvän peruslinjan sekaan ujutettiin karmea yliannostus aikakauden popheviä.
Vaan ei kait tässä valittamassa olla, joten palataan hyvyyden äärelle. Kakkoslätty Flirtin' With Disaster (1979) soi edeltäjäänsä rouheammin. Hard rockia ripoteltiin soppaan vielä runsaammalla kädellä kuin ykkösellä. Tuloksena syntyi tyylilajin klassikko, jonka muhkeita soundeja kuunnellessa voi toivoa, että tehtäisiinpä nykyäänkin useammin näin.
Paketti koostuu kymmenestä enemmän tai vähemmän vauhdikkaasta rallista. Työn jälki on hyvin riffivetoista ja sehän toimii kuin pipo pakkasella, kun kolmella kitaralla paahdetaan. Raskasmetallia on mukana vaihtelevasti. Kuuntelukokemukseensa suvantokohtia tarvitsevien kannattaa miettiä kahdesti onko Flirtin' With Disaster heitä varten.
Keveämmän laidan edustajista käyvät vaikkapa rennot renkutukset Jukin' city, Gunsmoke ja loppuun ankkuroitu Let the good times roll. Viimeksi mainitun nimisiä kappaleita on maailmassa tekaistu useampiakin, mutta tässä on kyseessä täysin orkesterin oma tuotos.
Ainoa lainabiisi on peräisin Womackin veljeskaartilta. Valentinos-yhtyeelle alun perin kynäilty ja sen levyttämä It's all over now tunnetaan luultavasti laajimmin Rolling Stonesin versiona.
Omiin korviini Molly Hatchetin sovitus ei ole viimeisen päälle onnistunut. Niin Valentinosin originaali kuin Stonesin hienokseltaan valkaisema rhythm and blues vipisyttävät punttia huomattavasti ketterämmin. Sujuvampi näkemys aiheesta tallentui myös Johnny Winterin konserttiäänitteelle Captured Live! (1976).
One man's pleasure on kiehtovaa etelän kantrihumppaa, missä koukuttava kitarakuoro pitää tunnelmaa yllä. Rytmitys sopisi ilmeisen siedettävästi rivitanssin taustaksi. Toteutus on hyvä esimerkki muuallakin toistuvasta sangen kekseliäästä kepityksestä. Kuusikielisillä viskatut kuviot ovat leimaa-antavasti southern rockilaisia, vastapainona ns. normaalissa hard rockissa tyypillisimmin käytettyihin.
Räväkimmät rypistykset koetaan vinyylisti ajatellen paraatipuolen keulilla ja hännillä. Whiskey man jyrää täysperävaunurekan lailla ollen silti yllättävän lupsakkarytminen, etten sanoisi jopa rento sävyltään. Eittämättä southern rockin tyyppiesimerkki parhaasta päästä.
One man's pleasure on kiehtovaa etelän kantrihumppaa, missä koukuttava kitarakuoro pitää tunnelmaa yllä. Rytmitys sopisi ilmeisen siedettävästi rivitanssin taustaksi. Toteutus on hyvä esimerkki muuallakin toistuvasta sangen kekseliäästä kepityksestä. Kuusikielisillä viskatut kuviot ovat leimaa-antavasti southern rockilaisia, vastapainona ns. normaalissa hard rockissa tyypillisimmin käytettyihin.
Räväkimmät rypistykset koetaan vinyylisti ajatellen paraatipuolen keulilla ja hännillä. Whiskey man jyrää täysperävaunurekan lailla ollen silti yllättävän lupsakkarytminen, etten sanoisi jopa rento sävyltään. Eittämättä southern rockin tyyppiesimerkki parhaasta päästä.
Albumin ykköstykkinä mouruaa suurenmoinen Boogie no more hevialkuineen. Ensin painellaan laiskahkosti, mutta vääjäämättömällä voimalla reilun minuutin verran. Sen jälkeen tempoa pikkasen nostetaan. Laulaja Danny Joe Brown tähdentää vielä muutamaa pointtia, kunnes antaa estradin muitten haltuun.
Viimeiset nelisen minuuttia on yhtä kitaramusiikin juhlaa. Dave Hlubek, Steve Holland ja Duane Roland lankkuineen revittävät biisiin sellaisen pitkän finaalin, että oksat pois. Free Birdiä ei voi olla pohtimatta, eikä tuolle Skynyrd-jalokivelle kyllä mielestäni hävitä senttiäkään.
Jo kerrottujen lisäksi kokoonpanossa vaikuttivat rumpali Bruce Crump sekä basisti Banner Thomas. Samalla porukalla oli saatu aikaan myös debyytti-LP, mutta Disasterin jälkeen alkoi miehitys elää. 90-luvun puoliväliin mennessä Molly Hatchetin muodostivat ihan muut heput. Hlubek palasi vielä ja soitti bändissä 2017 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.
Tänä päivänä jengistä ei ole elossa enää muita kuin Holland, joka ehti jättäytyä pois ennen -84 notkahdusta. Brown menehtyi vain 53-vuotiaana diabetes-peräiseen munuaiskomplikaatioon. Rolandin lähdön aika koitti samanikäisenä. Crump oli kuolleessaan 57, Thomas 63 ja Hlubek 66. Keski-ikä ei siis kovin korkeaksi ole päässyt nousemaan. Päihteillä saattanee olla osuutta asiaan.
Todettakoon loppuun, että tulin tapojeni vastaisesti vaahdonneeksi levystä, jota en edes omista. Puolustuksekseni luen, että vinyylinä se minulla aikoinaan oli ja että on se minulla nytkin osana isompaa laatikkoa.
Sony Music paketoi bändin viisi ensimmäistä pitkäsoittoa kevytboksiksi Original Album Classics -sarjan piikkiin. Pakkaus on puolitoista kertaa muovisen jewel casen paksuinen ja sisältää levyt ohuissa pahvikuorissa, joihin on ymmärtääkseni kopsittu alkuperäisten vinyylien kannet sellaisenaan. Seurauksena kansiteksteistä osaa ei kykene erkkikään lukemaan.
Joo, Flirtin' With Disaster on aivan mahtava levy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti