LEVYT - Robert Gordon: Bad Boy

Uhkailin edellisessä jutussa palaavani Gordonin Robertin pariin "2 LPs on 1 CD"-köntän toisen puolikkaan merkeissä. Jottei asia unohtuisi, teen sen heti, mutta lyhyesti.

Bad Boy (1980) ei ole kaikilta osin yhtä puhdasoppista billyä kuin miehen edelliset albumit. Noin vuosi Rock Billy Boogien jälkeen nauhoitettiin saman perusryhmän (Rob Stoner, Howie Wyeth, Chris Spedding) ja monien pienemmän panoksen antaneitten kera makean maistuvaa musiikkia.

Positiivisella - esimerkiksi puolen päivän leppoisan tunturipatikoinnin jälkeisellä - tavalla uupuneen oloinen Torture on eräs irtiotoista. Speddingin simppeli kitaraosuus lopussa alleviivaa uinailevaa tunnelmaa.

Kuten listalta näkyy, pääsi klassista tavaraa uusiokäyttöön myös laulajan nelosälppärillä. Isoimpina niminä kierrätyskohteitten takaa voi noukkia Bill Haleyn ja Roy Orbisonin.

Kitaristirintamalla tapahtui muutos kohta tämän jälkeen. Speddingin ja Gordonin ensimmäinen yhteistyöjakso päättyi ja kuusikielisen otti seuraavaksi haltuun Danny Gatton.

Paha ei ole huono, sillä Bad Boy on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Robert Gordon: Rock Billy Boogie

LEVYT - Robert Gordon: Rock Billy Boogie

Muinoin pikkupitäjässä omisti naapurin poika Robert Gordonin kasetin Rock Billy Boogie (1979).

Muka tietäväisessä, noin 12-vuotiaitten wannabe-diinarien porukassamme nimen kirjoitusmuoto tuomittiin kirjoitusvirheeksi, jäi huomaamatta tai sitten aivot muuttivat sen automaattisesti muotoon Rockabilly Boogie. Oikein se kuitenkin on kanteen printattu.

Albumilla on samanniminen, alkujaan Johnny Burnetten ja kumppanien kappale, jota kirjoitettaessa ilmeisesti ajateltiin Burnetten veljesten pieniä poikia. Johnnylla oli Rocky, Dorseylla Billy.

Varhaisen rockabillyn mestariteoksiin lukeutuvalta LP:ltä Johnny Burnette And The Rock 'N Roll Trio (1956) Gordon kelpuutti mukaan kaksi muutakin numeroa. I just found out oli niin ikään trion originaali. Fats Domino levytti 1955 All by myselfin, mutta se perustuu aika tavalla Big Bill Broonzyn vuoden 1941 singleen.

Sekoitus pitää muutenkin sisällään pääasiassa uusversioita vanhoista. Aineksiksi valikoitui muiden muassa Eddie Cochranin ja Conway Twittyn vinyylille pistämiä ralleja. Vain kaksi kappaletta kahdestatoista on varta vasten Gordonille tehtyjä.

Niistä The Catman on varsin vinkeää kuultavaa musiikillisesti. Entisestä vapaa ei ole sekään, sillä teksti toimii kunnianosoituksena vielä yhdelle mestarille.

gonna back up babe

bluejean bop

be-bop-a-lula

you couldn't stop

racing with the Devil

you were born to do

Gene Gene Vincent

I sure miss you

Meille 80-luvun alun teddy-pojanrääpäleille "aidoista" 50's rokkareista kovimpia olivat Cochran, Vincent ja tietenkin Elvis, kuka kellekin se suurin. Robert Ira Gordonia voi hyvällä syyllä pitää kaikkien noiden tuojana Apulaissheriffin ajan nuorison tietoisuuteen. Toki meillä oli tietyt brittibändit ja jokunen kotimainenkin, mutta etenkin nyt katsottuna hän oli autenttisin tuntemamme alan mies niistä, jotka aloittelivat uraansa 70-luvulla.

Solistin takana merkittävää roolia painavat levyllä basisti Rob Stoner ja rumpali Howie Wyeth. Ennen tätä pestiä molemmilla oli taustaa toisen Robertin, nimittäin Zimmermanin - tunnetaan hiukan paremmin Bob Dylanina - taustalla. Kumpikin istahtaa vuorollaan myös pianojakkaralle.

Rytmikitarat kielittelee Scotty Turner, joka oli tuolloin melkein viisikymppinen veteraani. Hänen menneisyydestään pistää terävimmin silmään yhteistyö Buddy Hollyn kanssa.

Jostain syystä tämän herran kohdalla soolokitaristit noteerataan usein tavallista herkemmin. Rock Billy Boogiella vastuu painoi Chris Speddingin harteita. Omasta mielestäni Gordonin parhaat tuotokset ajoittuvat siihen lyhkäiseen ensimmäiseen pätkään, jolloin Spedding kepitti. Hänen selkeä, soundeiltaan kirkas soitantansa sopii tyylilajiin kuin koivuvihta juhannussaunaan.

Kai tässä täytyy vielä hehkuttaa laulajan ääntä, vaikka olen siitä joskus blogissa jo maininnut. Nimittäin, Apulaissheriffin erityisesti rollin huomioivassa rock-äänirankkauksessa RG sijoittuu keulille tai sen välittömimpään läheisyyteen. Aivan mahtava.

Hämmästyttävästi älppärin viimeiseksi sujautettiin joululaulu Blue Christmas. Vaikea kuvitella tänä päivänä tehtävän tuollaista ratkaisua. Eipä tuo meikäläistä rassaa, mutta tarjoilen silti sen sijaan toiseksi näytteeksi jotain muuta, joka todistaa herran taipuvan hitaampiinkiin: toinen oma biisi I just met a memory.

Loppukuva antanee osviittaa siitä, että en ole onnistunut löytämään tätä yhtä parhaista rockabilly-kiekoista CD:nä muuta kuin osana 2in1-julkaisua. Paketti on sellaisten joukossa ihan eliittiä. Niin huippu, että palannen toiseen osaan piakkoin.

Muuten, Discogsin mukaan jutun albumista olisi Euroopassa ilmestynyt jokunen painos jo -78, mutta veikkaan noissa tapauksissa julkaisu- ja äänitysajankohtien sekoittuneen.

Viis julkaisuvuosista, viis kirjoitusasuista, viis mistään, Rock Billy Boogie on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Robert Gordon: Rockabilly For Life

UUTUUSLEVYT - Robert Gordon: Rockabilly For Life

Tämä sankari ehti puuhailla musiikin parissa toistakymmentä vuotta ennen ensimmäistä "oikeaa" soolo-LP:tään Robert Gordon With Link Wray (1977), joka asettui 50-luvun rock and rollin uuden tulemisen aaltoon. Äijä oli kolmikymppinen.

Tiukkaa julkaisutahtia kesti viitisen vuotta, mutta vauhti hyytyi yhdessä rockabilly revivalin hiipumisen kanssa. Sen jälkeen on menty tyyliin albumi silloin toinen tällöin. Makuuni taso on pysynyt keskimäärin korkeana, joskin edellinen I'm Coming Home (2014) sitä hieman notkahdutti.

Siksipä onkin nyt mukava todeta, että ajatukset Gordonin merkittävästä laantumisesta voi kuitata ennenaikaisiksi. Rockabilly For Life (2020) on nimittäin hyvä tuotos, vaikkei klassikoksi ylenekään.

Suuren kiitoksen ansaitsee taustayhtye, jossa vääntävät Danny B. Harvey kitarassa, Pierre Pelegrin bassossa ja Paul Vezelis rummuissa. Aiempia meriittejä onnistuin kaivamaan esiin Harveyltä, jonka studio-CV:stä löytyy mm. Wanda Jacksonin ja Johnny Ramonen päänahat. Hän on myös soitellut Stray Catsin Slim Jim Phantomin kanssa bändissä nimeltä The Head Cat, alkuperäisenä basistinaan Lemmy Kilmister

Gordonin laulu tuntuu olevan riittävän hyvin tikissä ottaen huomioon vokalistin yli 70 vuoden iän. Muutamaan otteeseen olen havaitsevinani, että digitaalitekniikkaa olisi saatettu ehkä mahdollisesti käyttää äänen muokkaamiseen. Myöskään kanteen ei ole tuoretta kuvaa miehestä laitettu.

Tässä kohtaa on pakko pestä kädet. Minulla ei ole konkreettista näyttöä mistään, vain etäinen tuntuma. Syyttömyysolettama on voimassa. Todistustaakka on periaatteessa harteillani. En siis käy parjaamaan, solvaamaan, syyttämään tahi enempää epäilemään. Kunhan kerroin miltä kuulosti.

Korostan myös, että Gordonin baritoni on Apulaissheriffin rankingissa tyylilajinsa huippua. Se on jo kauan seissyt mielessäni tasaveroisena Eddie Cochranin ja Sleepy LaBeefin rinnalla, kovimpien joukossa.

Erityispiirteenä levyn joka raidalle on värvätty vieraileva muusikko. 1 laulaja, 10 kitaristia (joista 3 myös laulaa), 2 pianistia (1 laulaa), 1 rumpali ja 1 harpisti. Näitten tuoma lisäarvo on monessa tapauksessa kyseenalainen. Onkin mainio juttu, että CD:lle on ahdettu myös alkuperäiset miksaukset, joilla Robert niittaa biisit perusbändin kanssa kyllin vakuuttavasti.

Pistäytyjistä parasta lisämaustetta tuo Jimmy Hall huuliharppuineen If you want it enoughissa. Emanuela Hutterin naisääni parantaa laatua kappaleessa Would ja'. Ilahduttavasti Let's go babylle on saatu kitaristiksi Chris Spedding, joka kepitti Gordonin mielestäni parhailla, 40 vuoden takaisilla levytyksillä. Miltei legendaarinen Steve Cropper on myös läsnä.

2 x 15 biisin kuuntelu kerralla ei saa lujasti kannatusta minulta. Näinpä voin sitten valita kummat versiot pyöräytän läpi aina kun asetan CD:n soittimeen. Luulen päätyväni useammin noihin original reference mix -bonuksiin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #1 - Graham Fenton's Matchbox: Rockabilly Rebel