WANHA SUOMI-PROGE # 5 - Kalevala: People No Names

Jaahas, mikäs se siellä pohjalla vielä lilluu ellei sokeri. Nimittäin alkuaikojen perusrokin veivaamisen, Remu Aaltosen erottamisen ja Albert Järvisen lähdön jälkeen Kalevalan debyytti People No Names (1972) on pesunkestävää progea. Näin ollen se sopii sarjamme finaaliksi kuin ränni räystäskouruun.

Myöhemmillä albumeillaan yhtye palasi musiikillisesti yksinkertaisemmille linjoille, mikä on lievä sääli. Sen verran pätevää oli soitanta heidän tapauksessaan. Toisaalta, eipä pysynyt tuon aikuisen peruskvartetin kokoonpanokaan samana kovin pitkään.

Nimikappale käynnistyy lempeällä kitaralla, johon basso pian yhtyy. Kuin puskista korviin paiskautuu Harri Saksalan mouruava laulusoundi. Tunnelmat vaihtelevat nousten huippuun vajaan kuuden minuutin paikkeilla starttaavalla Matti Kurkisen ja Lido Salosen kitara-/bassoduetolla. Siltä tuo tosiaan kuulostaa enemmän kuin kitarasoololta.

Kalevala oli Lidon bändi ja sen huomaa tällä levyllä hyvin pintaan miksattuna nelikielisenä. Kiva, että basistin soitto kuuluu kunnolla. Jatkossa Salonen siirtyi kitaraan ja basson häneltä peri Ari Vaahtera.

Where I'm from alkaa myös seesteisin sävyin, mistä huolehtii ilmeisesti melko lailla täysin vierailijakaarti: Olli Ahvenlahti pianolla, Ile Kallio akustisella ja Raimo Wallen huilulla. Sama ilmapiiri toistuu lopussa. Noiden väliin jäävässä osassa - siis väliosassako - mätetään hetki koko orkesterin voimin.

Waves on tahtilajiltaan kolmella jaollinen instrumentaali, jossa Lido toistaa lähes koko matkaltaan samaa hypnoottista kuviota. Ahvenlahti saa isoa roolia koskettimineen. Vinyylin A-puoli päättyy tähän, itsenäisenä CD:nä albumia ei tietääkseni ole koskaan julkaistukaan. Sen sijaan Warnerin 2 Alkuperäistä -sarjasta löytyy laserkiekko, jossa on mukana Kalevalan kakkos-LP Boogie Jungle (1975).

Matka jatkuu ripeätahtisella jytänumerolla In the net. Noin ylipäätään en tunnustaudu huuliharpun ystäväksi kuin ehkä jonkun J. Geils Bandin kohdalla. Tässä Saksala kuitenkin onnistuu käyttämään puhallinta erittäinkin siedettävästi.

Lyhyt, alle kolmeminuuttinen My friend saattaa taas ilmoille Ahvenlahden pianoa. Sävellyksessä aistii etäisesti joitain Pekka Pohjolan töitä mieleen tuovaa henkeä. Sanoja ei tarvittu tälläkään kertaa. Lady with the veil on tunnelmaltaan jännittävä, erikoinen ja yllätyksiä sisältävä, voisi sanoa, että monimutkainenkin.

Escape from the storm -viisun viipyilevä intro on hieman aikaa kuin Jimi Hendrixiä. Kun kaikki sylinterit on viimein saatu käyntiin, rupeavat Markku Luukkasen rummut basson kera kuljettamaan lumoavaa rytmiä. En pääse täyteen varmuuteen onko kompin tilulilulilu-pikkailu kielistä vai koskettimista. Loppua kohti mentäessä Kurkinen kepittää sooloaan taiten. Ellen tietäisi, olisin helposti voinut kuvitella biisin olevan peräisin Jukka Tolosen kynästä ja kitarasta. Miltei kuin seinään loppuvan sanattoman mestariteoksen korotan korkeimmalle pallille koko levyltä.

Tamed indians ei meiningin perusteella vaikuta kesytetyiltä inkkareilta, pikemminkin villiltä sadetanssilta polkan(ko?) tahtiin. Saksala revittelee nyt haitarilla lauluosuuksien jälleen puuttuessa.

Tämän klassikkolevyn sävellykset menivät kokonaan Matti Kurkisen piikkiin. Kalevalan lisäksi hän ennätti soittaa ainakin Pekka Pohjolan ja Eero Koivistoisen kanssa, kunnes kellot soivat ihan liian aikaisin. Kurkinen jäi ainoastaan 23 vuoden iässä kuorma-auton yliajamaksi ja menehtyi vammoihinsa.

Laulaja Harri Saksala tekstitti suomeksi sinne, minne tekstiä kaivattiin eli puolet biiseistä. Syystä tai toisesta päädyttiin lopulliseksi esityskieleksi vaihtamaan englanti. Ulkomaat taisivat siintää mielessä, ja tekihän Kalevala toki keikkaa Suomen ulkopuolellakin. Sanoitusten käännöstyö annettiin samoja hommia muillekin tehneen Mats Huldénin vastuulle.

Ei siitä mihinkään pääse, People No Names on aivan mahtava levy!

Wanha Suomi-proge oli siinä

Puoleen kuukauteen tehokuunneltiin siis viisi kotimaista "edistyksellisen" rockin teosta genren kaikkein tunnetuimpien ja ilmeisimpien edustajien takaa. Juuri nyt tuntuu sille, että nämä osaisi normaalista poiketen jopa laittaa paremmuusjärjestykseen, paitsi ykkösen osalta. Alla Apulaissheriffin subjektiivinen rankkaus, joka pätee tällä hetkellä, muttei välttämättä myöhemmin kysyttäessä:

1) Kalevala: People No Names / Kaamos: Deeds And Talks

3) Scapa Flow: Uuteen Aikaan

4) Vesku Loiri & Rag Paananen: Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus

5) Hamlet: Linnanherra

Käsittelyttä sarjassa jäivät ainakin Fantasia, Haikara ja Moonlight, jotka eivät automaattisesti olisi listalla sijoille 6-8 asettuneet. Esimerkiksi Pietarsaarelaisen Fantasian ainut pitkäsoitto ansaitsisi tässä sakissa kiistatta jonkin värisen mitalin.

WANHA SUOMI-PROGE #4 - Vesku Loiri & Rag Paananen: Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus

Leino, Merikanto, Jean Pierre Kusela, Varpunen jouluaamuna ja huilu. Semmoisia tullee ensimmäisinä mieleen Vesa-Matti Loirin lavea-alaisesta panoksesta musiikin saralla. Monenlaista siis löytyy miehen diskografiasta. Siellä kummittelee myös ainakin yksi käynnissä olevaan sarjaamme istuva tuotos, joka näin valikoitui neljännen jakson aiheeksi.

Loirin ja Matti "Rag" Paanasen nimissä tuli ensin mainitun Turun kaupunginteatterin pestin aikaan ulos hulppeasti nimetty Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus (1974).

Tähän mennessä on käyty läpi Kaamoksen pop-, Scapa Flown folk- ja Hamletin heavy-vaikutteista progea. Nyt on vuorossa jazzilla höystettyjä progressiivisia lastenlauluja. Aivan salonkikelpoisimmassa päässä - mitä ikinä se tarkoittaakaan - lastenmusiikkigenreä ei kuljeta.

Albumin läpi kantava teema Ynjevi-pojan karkaamisesta kotoaan ei aivan vertaudu H.C.Andersenin klassikoihin. Yhtä kaikki, satuna sitä on pidettävä. Poikanen ramppaa Odysseuksen tavoin läpi harharetkensä, kohdaten muitten koettelemusten joukossa sinappikäärmeitä ja jättiläishyttysen. Loppu näyttäytyy onnellisena ja jotain opitaan, kuten tapana on.

Vaikea sanoa paljonko tarinaan on leivottu parodiaa, joksi teos olisi yksinkertaisinta luokitella. Aikuisesta näkökulmasta huumoria tuntuu mukaan sirotellun, lapsen mielipidettä Apulaissheriffi ei osaa kertoa kuultuaan levyn ensimmäistä kertaa reilusti yli nelikymppisenä. Itse asiassa jää epäselväksi mikä ajatellun kohdeyleisön ikähaarukka aikoinaan mahtoi olla.

Tekstitystyylistä kertonee ote aivan sadun alusta, laulusta Kotoa lähtö. Loppusoinnuilla leikittely saa tarkkaavaisemmankin kuulijan ymmärtämään muuta kuin mitä tosiasiassa on nauhalle lausuttu.

Ynjevi reppunsa pakkasi

ja karkasi yöhön mustaan

torpan nurkalla kakkasi

ja lirutteli usvaan

Nokkelaa riimittelyä on viljelty enemmänkin. Suklaamanner-kappaleessa, siis melko aikaisessa vaiheessa tarinan sankarin pakomatkaa, on jo havaittavissa koti-ikävän ensimmäisiä aaltoja.

Ynjevi suklaata airolla löi

oi kun perunan sais

olis makkarailta

ja äiti plättyjä paistais

Musiikillisesti aineisto on kunnianhimoista ja vaativaa. Nyt ollaan paikoitellen varsin syvällä häröosastolla. Koko projekti oli jazz-taustaisen Paanasen ideoima, säveltämä ja sanoittama. Loiri suostui solistiksi tämän pyynnöstä.

Myöhemmistä Ragin saavutuksista voi esimerkeiksi nostaa "tavanomaisempien" sävellystöiden rinnalle useita sinfonioita sekä suuren joukon runo- ja aforismiteoksia. Taidemaalarinakin hän on kunnostautunut.

Musiikkinäytteeksi napataan Jättiläishyttynen, joka starttaa vetävästi marssirummuin ja torvin epävireisen surinan säestämänä. Meininki muuttuu kulkevaksi jazz/funk-laulannaksi. Kuullaan eri instrumenteilla vedettyjä sooloja, tyylilajien rajoja venytellään ja lopuksi hyttynen röhkii, vainajat ähkii.

Kyllähän Ynjevi mainio levy on, kunhan siihen pääsee sisälle. Siinä mielessä se täyttää paremmin proge- kuin lastenlaulukokoelman tunnusmerkistön. Orkesterissa mukana:

• Matti "Rag" Paananen, piano + hammond
• Seppo "Paroni" Paakkunainen, huilu + saksofonit + klarinetti
• Ilpo "Ilja" Saastamoinen, sähkökitara
• Antti Kujanpää, basso
• Upi Sorvali, rummut
• Vesa-Matti Loiri, laulu

Lisäksi soitinvalikoimaan kuuluu suuri joukko kaiken maailman vimpaimia kolmella ensin listatulla pelimannilla. Erikseen kansipaperi kertoo Paronin, Ragin sekä Pekka Sirenin huolehtineen elektronimusiikkiosuuksista. Vesku taiteili kannet.

WANHA SUOMI-PROGE #3 - Hamlet: Linnanherra

Olisitko valmis maksamaan otsikon levyn alkuperäisestä vinyyliversiosta 999 euroa ja 80 senttiä? Sellainen on päivän pyynti Discogs-sivustolla ja kohteena siis Hamletin Linnanherra (1977).

LP:tä on liikkeellä koko lailla pieni määrä, koska julkaisija Fonovox päätyi vetämään sen pois markkinoilta heti kohta markkinoille saattamisen jälkeen. Ratkaisuun johtivat jonkinlaiset erimielisyydet levy-yhtiön ja bändin välillä.

Kaiketi riidan siemen tuli kylvettyä jo silloin, kun yhtiö "ehdotti" nimenvaihdosta Survivalista Hamletiksi ja sai tahtonsa läpi. Arvailla voi tuliko idea nykysilmin rahtusen koomiseen kansikuvapukeutumiseenkin ylhäältä käsin.

Kaamoksen ja Scapa Flown albumien lailla (ks. Apulaissheriffin progesarjan aiemmat jaksot) myös Linnanherrasta saatiin Rocket Recordsin ansiosta CD-painos kuluvalla vuosikymmenellä. Hukkuneitten master-nauhojen takia päädyttiin tarkoitukseen hyödyntämään hyväkuntoista vinyyliä. Hifille harjaantumaton korvani ei kummajaisuutta noteeraa.

Musiikki on heavy-vivahteista progea ja puoltaa siten eräänlaisena kuriositeettina paikkaansa sarjassamme. Usean raidan kohdalla tulee väliin vahvemmin, toisinaan etäisemmin mieleen Black Sabbath. Jotain sinne päin kallellaan löytyy biisien rakenteissa sekä kitara- ja rumpusoundeissa, mielestäni.

Oman mielipiteensä voi kukin muodostaa vaikkapa tarkistamalla omaperäisellä sanoituksellaan hyväntuulisia virnistyksiä kirvoittavan Korpireiska-rallin.

Reiska lähtee pankkia ryöstämään

suuret rahat sil on mielessään

pankin oven avaa innoissaan

kassaneiti valkeeksi valahtaa

Kaikkinensa levy on ihan hyvää keskitasoa, sellaista 3/5-osastoa, jolle on sijansa itseään parempienkin joukossa. Noustakseen korkeammalle tasolle kappaleisiin olisi ollut syytä lisätä aavistuksen enempi vaihtelua, kun ei juuri tämän äänitteen kaltainen tyylien yhdistely ja toteutus jaksanut minua lujemmin hetkauttaa.

Suurin osa (etenkin nykyisin tehtävästä) musiikista on kuitenkin niin paljon vaivalloisempaa kuunneltavaa, että pakkasen puolelle ei sentään vajota. CD:n asema ei ole vaarannettuna levyhyllyni lähitulevaisuuden harvennustalkoissa.

Hamlet oli Linnanherralla pitkälti Nykterin veljesten yhtye:

• Jouko Nykter, laulu
• Hannu Nykter, kitara + laulu
• Jouni Limingoja, basso + laulu
• Harri Kannela, kitara
• Kalle Kähkönen, rummut
• Markku Suominen (vierailija), syntetisaattori
• Juki Halttunen (vierailija), akustinen kitara

Niin kävikin, että bändin hajottua Nykterit yhdessä Kähkösen kanssa perustivat 50-lukua keskimääräistä tyylikkäämmin vetäneen Jam Rock Bandin.

Pekka Streng muuten antoi tekstitysapua lauluun Nuorena pakoon. Muuten tekijän krediitit menevät eri variaatioina Nykter-Nykter-Limingoja-piikkiin, Kannelan osallistuessa yhteen sävellykseen.

WANHA SUOMI-PROGE #2 - Scapa Flow: Uuteen Aikaan

Highland Park on kaikista kymmenistä skottiviskitislaamoista pohjoisin. Vain vajaan kilometrin etelämpänä sijaitsee Scapa, joka on rakennettu suojaisen Scapa Flown rannalle.

Arvattavasti nyt tarkasteltava yhtye ei silti ole nimeään tätä kautta keksinyt. Varmaankin tuo vesialue oli reilut 40 vuotta sitten Suomessa tunnetumpi entisenä brittien laivastotukikohdan sijoituspaikkana.

Apulaissheriffin kotimaista progea läpikäyvän sarjan kakkososassa on syynissä tekijänsä ainoa tuotos Uuteen Aikaan (1980).



Juha Rantala kuvailee CD-painoksen kansivihkosessa Scapa Flown kulkeneen "folkin ja progressiivisen rockin polkuja", mikä tulkintana ei yskähtele. Verrattuna sarjan avauksessa esiteltyyn Kaamokseen, ei vieläkään sukelleta kovin syvälle tyylilajin syövereihin. Meininki on - jos mahdollista - sitäkin kevyempää. Eli ei siinä siivet käryä, jos tämän pariin uskaltautuu.

Uuteen Aikaan tehtiin kokoonpanossa:

• Ismo Järvinen, laulu + huilu + saksofoni
• Pia-Maria Noponen, laulu + huilu + polymoog + flyygeli
• Eero-Pekka Kolehmainen, kaiken maailman koskettimet
• Timo Seppänen, kitarat
• Asko Ahonen, bassot
• Leevi Leppänen, rummut ja muut lyömäsoittimet

Siis huomatkaa: kaksi laulavaa huilistia. Tykkään siitä miten soitin istuu kokonaisuuteen ja värittää biisejä. Järvinen ja Noponen selvästikin tuntuvat hallitsevan instrumenttinsa.

Poikittaisen pillin tunnetuimmalla edustajalla rock-piireissä, Jethro Tullin Ian Andersonilla huiluaminen vaikuttaa joskus hieman itsetarkoitukselliselta. Kaikki kunnia hänelle siitä huolimatta.

Piipareitten lisäksi voi kyllä huoletta kehua koko orkesteria. Hunajana teessä koko lätty on erinomaisesti sovitettu ja tuotettu.

Pitää vielä aivan erityisesti nostaa esille Timo Seppäsen kitarointi. Mies todistaa taitavansa monenlaista soittotyyliä ja voi pitää vääryytenä, että hän on jäänyt aika täydellisesti pimentoon suuremman yleisön keskuudessa. Myöhempien aikojen ansioluettelosta löytyy jazzia Antti Sarpila Swing Bandin riveissä sekä studiotyötä ainakin Mari Rantasilan ja Kojon taustalla. 

Valmiina heräämään käynnistyy Noposen verkkaisella laululla. Melko pian koko ryhmä alkaa rumpujen johdolla kerkeämmän kuljetuksen. Kitarasoolo loistaa sävykkään huilun säestyksellä. Kuoro kajauttaa ja urut raikaa. Kuten usein kunnianhimoisemman musiikin kohdalla, saattaa kappaleen avautuminen vaatia useita kuuntelukertoja. Tämä pätee koko levyyn.

Ukkosen jyrähdyksistä huolimatta Salaisuuksien satiiniverhot on maltillisempaa menoa, jossa vokalistina toimii vuorostaan Järvinen. Kitarasta irtoaa ensin helkkyvä lyhyt ja sittemmin nautittava pitempi soolo (vai tuleeko toinen koskettimista?), välissä yksi huilulla liruteltu.

Ehkäpä parhaalla raidalla Mikä aamu koetaan yllättävä déjà vu. Ajassa 2:21 tunnelma muuttuu parin minuutin ajaksi, jolloin kuulostetaan 15 vuotta jälkeenpäin täysin suvereenisti musisoineelta Kingston Wallilta. Väkisinkin ajattelee Petri Wallin omiaan tehdessään olleen Scapa Flowsta perillä. Soolotilaa saa jakson kuluessa myös saksofoni.

Yllä kuvailtu kolmikko mahtui LP:n ykköspuolelle ja kestää vertailun mihin vaan. Kääntöpuolen alkuun Apulaissheriffi joutuu myöntämään tason laskevan. Uuteen aikaan pysyy pinnalla urkujen avulla, Tuuleen kaiverretut portaat on selkeästi välipala, mutta vain muuhun materiaaliin nähden.

Onneksi Koi nousee taas liitoon. Kyseessä on vetävällä ja erikoisella rytmiikalla varustettu kansanlaulumainen hölköttely, jos nyt näin voi instrumentaalikappaleesta sanoa. Leppäsen rummut ovat tässä parhaimmillaan. Sen verran osaavasta rumpalista muuten on kyse, että jopa Pekka Pohjola kelpuutti hänet ryhmäänsä hiukan myöhemmin.

Askel ylöspäin loppukaneettina on huippua ja oiva päätös levylle.

Viikko sitten en vielä ymmärtänyt, mutta tätä juttua kirjoittaessa paljastui lopulta, että Uuteen Aikaan on aivan mahtava levy!

WANHA SUOMI-PROGE #1 - Kaamos: Deeds And Talks

Voiko suuria saavutuksia progressiivisen musiikin saralla odottaa orkesterilta, joka levyttää Matin ja Tepon yhtiölle? Tuntuuko uskottavalta progejätkältä, jos sittemmin tekee yhteistyötä Joel Hallikaisen tai Anna Hanskin kanssa? Tahi liittyy rumpaliksi niinkin jämäkkään ryhmään kuin Bogart Co.?

No minkäpä tähden ei voisi odottaa ja miksei tuntuisi. Kaikki tämä on tapahtunutta.

Turkulainen Kaamos perustettiin vuonna 1973 ja pääsi levytystudioon vasta neljä vuotta myöhemmin täysin alkuperäisestä vaihtuneella kokoonpanolla. Yhtään perustajajäsentä ei enää mukana roikkunut. Ensimmäisen ja samalla viimeiseksi jääneen albumin Deeds And Talks (1977) julkaisi M&T Production ja sillä musisoivat:

• Johnny Gustafsson, rummut ja perkussiot + laulu
• Kyösti Laihi, koskettimet ja syntetisaattori + taustalaulu
• Jakke Leivo, basso
• Ilpo Murtojärvi, kitara + taustalaulu

Sävellykset ovat kauttaaltaan peräisin Murtojärven kynästä, tekstit Jocke Sumeliukselta ja sovitukset on merkitty koko bändin nimiin. LP:n avattavan kannen maalauksen pensselöi taiteilija Tapio Kinnunen.

Levyn tyyliä ei sieltä progeasteikon häröimmästä päästä kannata etsiä. Itse asiassa voisi puhua mieluummin progressiivisesta popista kuin rockista.

Ajoittain Kaamos kuulostaa deep pop -kauden Wigwamilta, jolla tarkoitetaan aikaa jälkeen vuoden 1974 ja jonka tunnetuin aikaansaannos lienee seuraavan kesän Nuclear Nightclub.

Etenkin avausparivaljakolla Strife ja Are you turning sekä toiseksi viimeisellä When shall we know:lla yhtäläisyys korostuu. Gustafssonin ääni muistuttaa Jim Pembroken laulua niin paljon kuin on mahdollista olematta itse Pembroke. Yhtyeen keikkasetissä tiedetään Wigwam-lainojakin esitetyn.

Instrumentaali Barokki hakee nimensäkin mukaan vaikutteita 1600-1700-luvuilta. Alkuun pääosassa on Laihin kosketinsoitanta. Syntikallaan hän luo hyvinkin vanhanaikaisen tunnelman tuoden mieleen Antonio Vivaldin. Teoksen puoleen väliin saavuttaessa vastuu on siirtynyt enemmän Murtojärvelle, jonka kitara on ihan 1970-lukua ja soi sopusoinnussa alun klassisen kanssa.

Ehkä biisi yrittää kertoa, että lähtökohtaisesti kovinkin erilaiset musiikkityylit kuitenkin suuressa kuvassa ovat "samaa" musiikkia ja yhteen naitettavissa. Asianhan on suurelle yleisölle todistanut muiden muassa Ritchie Blackmore.

Klasarimielleyhtymät eivät ole kaukana myöskään Isabelle Dandelionissa. Hidastempoista laulua säestetään pianon ja akustisen kitaran voimin. Taustakuoron roolin hoitaa joukko minulle tunnistamattomia vesilintuja sekä juoksevan veden solina.

Linkin päähän tuon saataville päätöskappaleen Suit-case, joka rullaa kepeästi varsinkin sähköurkujen viedessä sävellystä eteen päin. Tässä, samoin kuin levyllä ylipäätään on tuotanto ja miksaus nasakasti kohdillaan. Soittimet erottuvat toisistaan eikä kokonaisuus puuroudu mitään sanomattomaksi mössöksi. Tämä koskee nyt ainakin CD-versiota.

Matkalaukku vaikuttaa kuuden minuutin liepeillä jo sulkeutuvan, mutta biisi jatkuukin vielä entistä ehompana. Parin minuutin maalilaukka muistuttaa hyvässä hollantilaisen Focus-orkesterin tekosia.

Kaiken kaikkiaan Deeds And Talks on hyvin helposti lähestyttävä tapaus. Jos jo mainittu Nuclear Nightclub on ollut ensimmäinen etappi tutustumisessa kotimaiseen progeen ja se on uponnut, voi huoletta jatkaa tällä Kaamoksen ainokaisella. Mikäli polku on vielä avaamatta, Apulaissheriffi suosittelee varauksetta Kaamosta ensikosketukseksi.

Yhteenvedoksi riittänee, että Deeds And Talks on aivan mahtava levy!

Mitäpä muut kirjoittaa?

Tässä on hyvä paikka tuoda julki pari laadukasta pitkän linjan musiikkiblogia, joitten seuraaminen on Apulaissheriffillä alkutekijöissään. Laadun todisteena en tässä kohtaa pidä sitä, että toisistamme riippumatta on näköjään eri aikoina päädytty samanlaisiin havaintoihin (vertailun kohteina Focus, Wigwam, Pembroke).

Retrokkiblog käsittelee aihetta useammassakin kirjoituksessa.

Musasto haastatteli Ilpo Murtojärveä levyarvostelun ohessa vuonna 2010.

WANHA SUOMI-PROGE - Tulossa...

Suurimmalle osalle otsikon tyylilaji tuo mieleen pelkästään Wigwamin ja Tasavallan Presidentin, jos niitäkään. Mahdollisesti jonkun noissa järkäleissä vaikuttaneen muusikon soolotuotantokin voi olla tuttua hieman pidemmälle edenneille. Tällöin puhutaan lähinnä Pekka Pohjolasta ja Jukka Tolosesta. Tabula Rasaan on satunnainen kuuntelija törmännyt Heikki Silvennoisen kautta tai muuten vaan.

Yhteistä koko sakille oli kuuluminen Love Recordsin talliin niin kauan kuin yhtiö hengissä säilyi.

Sanon minä hohtimet ja haarapersevasara! Kyllähän Suomessa ennen vanhaan kelpo progressiivista rockia tehtiin muuallakin.

2000-luvulla on kiitettävästi julkaistu uudelleen ei-niin-eturivin vanhaa kotimaista progea pääasiassa Rocket Recordsin, mutta myös muiden toimesta. Enkä itse asiassa nosta yllä mainittuja lovelaisia yhtään tämän niin sanotun kakkosketjun yläpuolelle.

Apulaissheriffi tulee seuraavan parin viikon aikana esittelemään puolenkymmentä suhteellisesti vähemmälle huomiolle jäänyttä kotimaista progelevyä. Mitä ne ovat? Ainut tapa päästä jyvälle on pysyä kanavalla.