28 toukokuuta 2022

LEVYT - The Doors: L.A. Woman

Bändi ilman basistia on The Doors.

Mutta kuinkas ollakaan, opin juuri äsken, että yhtyeen alkuhämärissä sillä itse asiassa oli hetken aikaa kielisoittimella alaääniä tuottava jäsen, ja vieläpä naispuolinen. Syksyllä 1965 nauhoitetulla demolla bassoa paukutti Patty Sullivan (Patricia Hansen). Näiden demojen makuun on mahdollista päästä ainakin kokoelmalla The Doors Box Set (1997).

Kuudella Morrisonillisella studioalbumilla kuullaan lähemmäs kymmentä eri vierailevaa basistia. Tarttuipa kitaristi Robby Kriegerkin nelikieliseen ainakin yhdellä niistä. Tämä ei tarkoita sitä, että basso olisi mukana joka ikisellä purkitetulla Doors-raidalla.

Nyt tarkasteltavalla LP:llä L.A. Woman (1971) se kuitenkin sitä tarkoittaa. Jerry Scheff lienee kuuluisin tehtävää hoitanut avustaja. Kuuluisin, koska vaikutti itse Elviksen taustaryhmässä vuodesta -69 aina tämän kuolemaan saakka. Hänellä oli takanaan jo lukuisia studiosessioita eri artistien kanssa, edessään vielä huimasti enemmän.

L.A. Woman jäi Jim Morrisonin viimeiseksi levytykseksi. Kaksi ja puoli kuukautta sen ilmestymisen jälkeen tuli hänen vuoronsa poistua kuvioista.


Pärjäsin elämässäni ilman ainuttakaan tämän aikansa suurimpiin kuuluneen ryhmän äänitettä jonnekin vuosituhannen vaihteen tienoille. Silloin hankin kahden CD:n Best Ofin, jonka kanssa jaksoin taas toistakymmentä kesää ja talvea. Huippukokoelma muuten, jos ei halua perehtyä orkesterin oudompaan tarjontaan.

Kun sitten viimein annoin periksi sille, että bändin legendaarisin tuotanto "pitää" saada hyllyyn, kävi vahinko. Tulin hommanneeksi jokusen levyn 40th Anniversary -versioina, joille on harrastettu materiaalin uudelleen miksausta. Näitä minulla on nyt viisi kuudesta.

Koitin joskus etsiskellä tarkempaa tietoa eroista alkuperäisten ja remixien välillä. Tuloksetta. Asia kiinnostaisi hieman, muttei ole saanut vielä kuuntelemaan samoja kappaleita perätysten. Ymmärtääkseni eroavuudet ovat melko vähäisiä.

Kosketinsoittaja Ray Manzarekin todistuksen mukaan uusmikseille lisättiin Morrisonin taustavokaaleja, piano-osioita häneltä itseltään sekä joitain Kriegerin kitarajuttuja, sooloista lähtien. Itse asiassa kitarasoolo on jo aika iso lisäys.

Sovitaan, jotta määrittelemättömän ajan kuluttua testaan määrittelemättömän määrän biisejä Best Ofin versioita vasten. Blogin kommenttikenttä odottaa tietävämpien panosta asiaan. Olkaa hyvät.

Yllä kerrotusta johtuen vältän jutussa tarkkoja kuvauksia siitä mitä ja kuka. Isossa kuvassa L.A. Womanin voi nähdä kypsän, härömusaakin kokeilleen kvartetin paluuksi perusasioitten ääreen.

Aivan hilipatipippaata albumi ei sentään ole. Siltä löytyy jossain mitassa myös psykedeliaosastoa. L'America esimerkiksi haiskahtaa kovinkin happoiselta. Lievä poikkeavuus yleisestä linjasta selittyy sillä, että biisi oli äänitetty jo ennen LAW-sessioita, joissa siihen tehtiin enää hyvin maltillisia lisäyksiä.

Hyacinth housen seesteinen tunnelmointi on jotain, joka toimii allekirjoittaneelle joskus paremmin kuin juuri mikään, mutta saa toisilla kerroilla kevyesti haukottelemaan. Manzarekin Hammond ilahduttaa aina.

John Lee Hookerin Crawling king snaken tulkintaan pätee sama mielialalle ja päivän kunnolle alttius. Doorsit päivittivät perinteisen bluesin silloiseen aikaan tavalla, jonka arvelen jakaneen mielipiteitä. Apulaissheriffillä ei ole mitään sitä vastaan, jos jokin vanha tehdään uudella lailla. Eikähän tässä mistään ylen vallankumouksellisesta ole kyse, saati pyhäinhäväistyksestä.

The WASP (Texas radio and the big beat) on L'American ohella toinen kiekon erikoisempia uria tallaava numero. Morrison puolittain laulaa, puolittain puhuu runonsa vuodelta -68.

Kun mainitsen uhkaavaakin ilmapiiriä henkivän päätösraidan Riders on the storm, on vinyyliversion kääntöpuoli kasassa. On se hienoista hienoin tapa lopettaa hieno levy. Nyt on kuitenkin niin, että pidän lätyn A-sivua B:tä parempana. Sen osalta ei tarvi ladella yhtään väheksyvänsävyistä kommenttia.

The changeling rullaa kepeästi kuin vasta rasvatuin laakerein varustettu kottikärry kovalla alustalla. Funkahtava rytmitys iskee aina positiivisesti johonkin hermoon, niin tässäkin tapauksessa.

Merkitään pöytäkirjaan, etten oikeasti tiedä kottikärryn renkaitten mahdollisesta laakeroinnista yhtään enempää kuin sääskien sielunelämästä.

Love her madlyn valoisa poppis sai toimia ensimmäisenä singlelohkaisuna L.A. Womanilta (Riders oli toinen). Tämäkin olisi useita mittayksiköitä vaatimattomampi esitys ilman Manzarekin urkutyöskentelyä. Tekisi mieli puhua koko yhtyeen soundin määrittelevästä komponentista. Voxilla vääntää tällä kertaa.

Scheffin junttaava basismi muodostaa kompin rungon bluesilla Been down so long. John Densmoren rummut täydentävät sitä tavallaan. Tällä, kuten niin ikään kappaleilla 4, 5 ja 8 vierailee rytmikitarassa Marc Benno. Kun myös Manzarek nappasi saman instrumentin hyppysiinsä, sai Krieger mahdollisuuden maalailla normaalia enemmän tehden sen sliden voimin.

Eniten vanhaa bluesia kunnioittavaa luentaa kuullaan linkkivalinnalla Cars hiss by my window. Ei lisättävää.


En kykene lopettamaan juttua tarjoamatta mahdollisuutta nauttia sen välityksellä myös yhdenlaista (sitä kun on muunkinlaista) maailman hienointa rockia. Ellei Morrisonin kyvystä ladata lauluihin tunnetta monella tavalla ole muuten tullut vakuuttuneeksi, kannattaa todeta asia tästä: L.A. woman. Ihan roskaa ei ole soittokaan. Päinvastoin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti