15 huhtikuuta 2020

LEVYT - Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita

Perunateatterin kolmannen albumin tuottajana temmelsi Riku Mattila. Ja kuinkas sattuikaan, tuli hyvä kakku. Yhtä onnistuneeseen lopputulokseen ei bändi yltänyt ennen eikä jälkeen tämän.

Olin tottunut edeltävän noin 15 vuoden aikana luottamaan siihen, että Mattilan ollessa puikoissa syntyy laatua. Käsitys perustui oikeastaan vain Kauko Röyhkän & Nartun ja Kolmannen Naisen alkutaipaleisiin. Jälkimmäisen Paha Minut Iski on Apulaissheriffin toimesta ruodittu jo blogin alkumetreillä. Paljon Nartun jälkeen tehty Röyhkän Rock'n'Roll-Klisee pääsi niin ikään käsittelyyni viime vuoden puolella.

Huomaan nyt, että Mattila oli ehtinyt tuottaa muitakin sittemmin hyllyyni päätyneitä, lähinnä Juliet Jonesin Sydäntä ja Sielun Veljiä. Mainittuun Röyhkän kiekkoon nähden edellisen vuoden satoa edustaa Pauli Hanhiniemen Perunateatterin erinomainen Kaupunkitarinoita (1998).


Riku Mattila antoi tarinoille panoksensa myös pelimannin roolissa. Kitarat (sähkis, akkari, slide) saivat kyytiä muutamalla kappaleella, koskettimia kuullaan parilla. Lisäksi hän iski joihinkin rytmiä milloin tamburiinilla, milloin marakasseilla, milloin lehmänkellolla.

Avausraita Perso elämälle sisältää tuon lehmänkellon, joka oikeanlaisessa ympäristössä sopivasti annosteltuna maistuu aina mojovalta. Juuri tämän kappaleen pirtaan se passaa kuin musta muovilippa oranssikankaiseen Hankkijan lippalakkiin. Levyn alkuun nimittäin tarjoillaan letkeän reipasta ränttätänttää ja simppeliä riffittelyä. Jostain syystä yhtyeen kitaristi Pasi Hiidenniemi ei tässä soita, vaan kuusikieliset hoitaa Mattila yksin.

Teksti maalaa kuvaa elämästään nauttivasta, hieman sivuraiteilla kulkevasta tyypistä. Kylähullu, joka tietää olevansa sellainen? Aito asenne joka tapauksessa.

must' tuntuu, et' oon
hiukan liian tyhmä sikaareihin
ja näyttää, että
liian köyhäksi jään konjakeihin
oon liian villi
virastoon ja pöhkö päivätöihin
liian pehmee
palkkasoturiksi rettelöihin

Kun nyt sanomapuoleen päästiin, otetaan tällä kertaa sanoitukset poikkeuksellisesti suurennuslasin alle. Kävi näet niin, että 22 vuotta hankinnan jälkeen kuunnellessani ja lyriikoita silmäillessäni olin havaitsevinani Kaupunkitarinoissa tiettyä teemallisuutta. Korostan kyseessä olevan puhtaasti henkilökohtainen tulkintani, joka voi mennä rivakastikin päin honkia.

Kylästä kaupungiksi näyttäytyy minulle teeman avaimena. Väkisellä pakkaa mieleen ajatus, että Hanhiniemi purkaa tähän ja muihinkin biiseihin kokemuksensa läpikäymästään muuttumisesta. Hän rinnastanee yhden alavutelaisen jätkän kylään ja raittiin, koko kansan tunteman rokkihemmon kaupunkiin ja pikatiehen. Laulun mukaan hän olisi muutosta alun perin halunnut ja tähdeksi tähdännyt.

halusin raitista pikatieksi
mä halusin viivaksi kartalle

Kun tavoite oli saavutettu, ei elo ollutkaan yhtä auvoista kuin kuvitelmissa.

ikävä aina
aina ikävä jonnekin
keittiön pöytään
äidin helmoihin

Se vaan kävi harmittamaan, että reitti taisi olla yksisuuntainen.

ei enää oo asiaa takaisin
ei enää oo, vaikka tahtoisinkin
...
liian kauas kaasutin

Vanhojen muistelu ja kaipaus menneisyyteen toistuu albumilla useaan otteeseen. Äitikulta, Määränpää ja Seikkailuun nyt ainakin käsittelevät aihetta monelta kantilta.

Toisen takin taskuun kuvailee käsittääkseni "kaupunkiaikoihin" kuulunutta ulkopuolisuutta. Samalla se antaa ymmärtää vauhtia olleen enemmän kuin riittävästi, mikä tietenkin on johtanut vaurioihin. Näitten korjaamiseen liittyvä kertosäe on komeimmasta päästä rock-tekstejä mitä tiedän.

kun riekaleista istuu
miestä parsimaan
se on pisto piston jälkeen
helpompaa
eihän puhki perstunutta
ennallensa saa
mut' pisto piston jälkeen
helpottaa

Ai sentään kuinka hienosti pistetty. Pelkästään termi "perstunut" on itsessään niin epätodennäköisellä tavalla mainio, että ei aivan joka jampalta irtoa. Tämäntyyliset ratkaisut ovat niitä, joita vaikkapa Olli Lindholm osasi parhaissa sanoittajissa arvostaa.

Pahuus loistaa poissaolollaan ilmoittautuu toiseksi esimerkiksi siitä miten asiat pystyy sanomaan persoonallisesti. Jos osaa. Tai Nukkavierun rivi "tolaltaan kampeutunut pois".

Kokonaisuutena Hanhiniemi sai Kaupunkitarinoille kirjoitettua teksteiltään ehkä vahvinta tavaraa tähän mennessä. Jännää on se, että omakohtaisesti tosiaan havahduin tähän niin myöhään. Tapahtuneesta syytän vain ja ainoastaan julkaisun korkeaa musiikillista tasoa.


Kaipaan alkaa maailman yksinkertaisimmalla kitarakomppauksella ja hillityillä rummuilla + bassolla, jotka antavat tilan Hanhiniemen äänelle. Esityksen jännite nousee säkeistöjen valuessa tajuntaan. Mattila luo koskettimilla erikoista tunnelmaa. Kertosäe lisää voltteja entisestään aina mahtipontisuuteen saakka.

Teos paisuu lopulta jylhäksi kaipuun todisteluksi, mikä ei varmasti jätä ketään epätietoisuuteen onko nyt ikävä vaiko ei. Tämä saattaa olla Perunateatterin reilun kymmenvuotisen historian kovin veto.

Siellä täällä Hanhiniemi harrastaa koukuttavaa sanojen rytmitystä suhteessa laulumelodiaan. Mennään ikään kuin siellä päin, mutta harkitusti pikkasen ohi. Pieniä, ehkä tarkoituksellisia kikkoja, jotka lisäävät mielenkiintoa. Tällaista havaitsen ainakin kertosäkeissä Äitikulta ja Seikkailuun.

Dave Lindholmia muistuttavasti Pauli lurittelee Ohimennen. Folkahtavan biisin säestys hoituu akustisen (Hanhiniemi), pianon (Hanhiniemi ja J-P Virtanen) ja rumpujen voimin.

Lopetus Ullakolla on kaunis kuin heinäkuinen lakeus aamukasteessa, aurinkoisen päivän aluksi. Siinä missä Tapsa kaivoi ullakolta olkihatun ja Juice hinttipussin, on Paulin saaliina muisto entisestä heilasta, joka on menossa uusiin naimisiin. Jouset on sovitettu sinne minne ja siten miten pitääkin.

Ennen loppusanoja pitää kevennyksenä ihmetellä miksi basistin nimi oli Samuli Happo, kun muut potunkuorijat olivat Mika Hiironniemi (rummut), Pasi Hiidenniemi (kitara) ja Hanhiniemi. Eikö tästä maasta yhtä sukunimellä H-jotain-niemi siunattua basson soittajaa löytynyt?

Kaupunkitarinoita on aivan mahtava levy!

6 kommenttia:

  1. Olisivat ees kokonaiskuvan vuoksi sommitelleet Samulille taiteilijanimeksi Happoniemi.

    VastaaPoista
  2. Perunateatteri oli hieno bändi ja sen soitanto tiukkaa mutta svengaavaakin. Kielimiehet, varsinkin Pasi, näyttivät keikalla hiukan kuin virkamiehiltä toimistossa, mutta homma toimi. Samuli soitti osan biiseistä jollain 5-kielisellä aktiivibassolla, joka etenkin jymisi C:stä kulkevassa biisissä, jossa säikytään järvellä Jeesusta.

    Tältä levyltä jäi sieluun juuri tämä puhki perstunut biisi. Muuten kovin on mielestäni Alaspäin.

    Pauli sitävastoin on sanoittajana toivottavasti vielä tulossa ylöspäin suurimpien rinnalle. Vielä on rakoa kirittävänä, vaikka näytöt ovat jo kovat.

    Kiitos hienosta levynperkaushommasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommenteista.

      Kyllä Perunateatteri jäi suotta Kolmannen Naisen varjoon. Laatumusaa tekivät alusta melkein loppuun asti (viimeisestä levystä en kovin pidä).

      Poista
  3. Siksi perusteellisen analyysin ovat lyriikat saaneet bloggarilta että kiinnitänkin huomiota toiseen juttuun. Koska Hanhiniemen tuotannosta ennen nyt käsillä olevan albumin kuuntelua on tuttu lähinnä vain hitti "Tästä asti aikaa", korvaan osui useammasta biisistä Alavuden suuren pojan (googlasin) r-äänteen artikulointi. Persoonallista ja ainakin minun korvaani mukavasti pärähtävää. Mahtaako se olla eteläpohjalaisen murteen piirre vai tarttuma puheenparteen, kun on asunut tarpeeksi kauan Tampereella? Eikö Eppujen Martti Syrjän ärrä ole vähän samanlainen?

    Kyllä, tiedän ettei hieno blogisi ole mikään FAQ-palsta. Kunhan nyt mietin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt pistit vaikean. Minusta hänen artikuloinnissaan on aina ollut pohjalainen vire. Ei ehkä kaikkein sakeinta laatua, mutta tunnistettavasti.

      Poista