KIRJAT - Janne Flinkkilä: Pedro

Julkisuuden henkilöiden poistumiset maallisilta areenoilta eivät yleensä isommin ole minua liikuttaneet. Tarkoitan jonkinlaista henkilökohtaista koskettamista. Sitä, että hiukan ikävältä tuntumisen päälle tuntuu vielä enemän.

On poikkeuksiakin ja yksi sellainen oli Pedro Heikki Kalevi Hietasen lähtö 6.12.2023. Se jostain syystä kosketti.

On oikeastaan jännä miksi se kosketti. En keksi kovastikaan muistellessani yhtään ainutta hänen tekemistään, josta olisin innostunut reaaliajassa. Ja kuitenkin olen niin monista hänen jutuistaan innostunut. Tehnyt sen jälkijunassa.

Tutustumisen Wigwamiin ja sitä kautta Hessun aikaan bändissä aloin 2000-luvulla. Sorsakoski Hietasen tuottamana alkoi iskeä kipinää vuosia Topin kulta-ajan jälkeen ja roihautti kunnolla vieläkin myöhemmin. Peteliuksen kanssa tehdyt Yömyöhät omaksuin vasta tällä vuosituhannella, kun ne julkaistiin CD:inä. Velipuolikuun ensimmäisellä esityskierroksellakaan en vielä tajunnut arvostaa viiksiniekan haitaritaidetta. Jne.

Yritin nyt muistelmia lukiessani nimenomaan bongata Hietasen projekteja, joiden tuotoksia olisin ottanut innolla haltuun ajallaan, vaan sellaisia ei yksinkertaisesti ole.

Ehkä yksi lukemisen tiedostamaton tarkoitus olikin selvittää miksi tuollaisen hahmon kuolema tuntui kuten tuntui. Ehkä juuri sen takia kirja joutui odottamaan hyllyssä puoli vuotta ennen kuin kävin sen kimppuun. Kukaties viivytin aloitusta tietämättä syytä viivytykseen. En tiedä.

Joka tapauksessa Janne Flinkkilän Pedro (Like, 2024) on nyt ahmittu ja luulen ymmärtäväni.

Sen lisäksi että Hietasesta kasvoi ajan kanssa arvostustani nauttiva monitaituri, osoittautui hän teoksen perusteella juuri sellaiseksi ihmiseksi kuin olin erinäisistä langanpätkistä vuosia nykimällä tullut arvelemaan hänen olevan. Flinkkilä tai joku tämän haastattelemista totesi, ettei kukaan sanonut Pedrosta pahaa sanaa hänen eläessään.

Voitte pitää hörhönä, mutta jos jostakusta heitetään tuollainen luonnehdinta uskottavasti, on sillä taipumus liikauttaa allekirjoittanutta. Eikä minulla ole syytä kuvausta epäillä. Olin itse median kautta sivusta seuranneena jo aikoja sitten muodostanut mielipiteen eräästä sivistyssana-adjektiivista.

Jos olisin joutunut selittämään millainen on joviaali henkilö, olisin vastannut, että Pedro Hietanen. Näkemykseni sai kirjan sivuilta vahvistusta useilta tahoilta.

Tämähän on elämäkerta tai muistelmat tai molempia. Onpa mitä tahansa, niin osoittautui aivan erinomaiseksi lukupaketiksi.

Hyvin kirjoitettu. Perustuu suurelta osin päähenkilön kanssa käytyihin juttutuokioihin. Ei sorru maireuteen, tai ei siltä ainakaan tuntunut. Tunnustaa heti kättelyssä muistiperäisen faktan totuusarvon epävarmuuden.

Ainut huono puoli on sama kuin Jim Pembroken muistelmissa, päähenkilön aika koitti kesken prosessin. Flinkkilä listaa loppuun kysymyksiä ja aihepiirejä, jotka jäivät käsittelyltään vajaaksi. Joitain niistä oli jo sivuttu ja päätetty palata astialle myöhemmin, vaan kun ei sitten ehditty.

Ehkäpä tuon "huonon" puolenkin voi kääntää voitoksi, tai paremminkin ottaa opiksi. Ei kannata, jos mahdollista jättää asioita tulevaisuuteen, jota välttämättä ei ole olemassakaan. Toisaalta Pedro varmaan ei harmittelisi koko hommaa, niin kuin ei teoksen mukaan harmitellut juuri mitään, ainakaan näkyvästi. Hieno asenne.

Vielä ylimääräinen plussa kirjan nimestä. Yksi sana, pelkkä etunimi ilman minkäänlaista tarkentavaa lisämäärettä. Sellaiselle ei ollut tilausta. Kaikki tietävät kenestä on kyse. No kaikki ja kaikki, mutta ymmärrätte mitä haen.

Otetaan pari lainausta tähän loppuun.

Ensiksi totuus, ja tarkoitan todellakin totuutta politiikasta. En sitä, mikä on oikea poliittinen kanta, koska eihän sellaista ole. Tarkoitan sitä miten suhtautua toisen kannan omaaviin. Näin sen paalutti maestro Hietanen:

Jos aletaan linjoja vetää, onhan mun myönnettävä, että vasemmistolainen mä olen. Kunnioitan kuitenkin politiikassa sitä, että pystyttäisiin näkemään vastapuoli ilman, että se on sitä ainaista toistensa huutamista suohon, mikä ei johda ikinä mihinkään.

Soisin näkeväni sen päivän, kun tuo utopia olisi todellisuutta niin poliitikkojen kuin seuraajienkin keskuudessa.

Toiseksi esimerkki loppuajoilta, jolloin tekemisen puutetta saattoi olla enemmän kuin tekemistä. Tämä on vain yksi osoitus monien joukossa siitä, miten Petro (joksi aloin häntä Yömyöhien myötä kutsumaan) säilytti läpi koko reissun tietynlaisen kiinnostuksen uusiin, ensituntumalta outoihinkin asioihin:

Kun nyt on sattuneesta syystä aikaa katsoa tv:tä, niin mä tykkään katsoa mitä mielikuvituksellisimpia lajeja. Nyt se on mennyt niin pitkälle, että mä katson jo pesäpalloakin!

Pesäpallon katsominen kannattaa aina.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #8 - M.A. Numminen Goes Tech-No - Yes Sir, Ich Kann Boogie
• KIRJAT - Jim Pembroke, Rick Chafen: Just my situation - Muistelmat
• KIRJAT - Janne Rönkkö: Lynyrd Skynyrd - Etelän vapaat linnut

BIISIT - Pedro's Heavy Gentlemen: Palvova varjosi

Musiikki on paitsi albumeita, myös - ja ehkä jopa enemmän - yksittäisiä kappaleita. Loppukesän iloksi tulkoon tarjoilluksi kertakaikkisen mainio Palvova varjosi, jonka työstämisen pääosissa esiintyi seuraavia tyyppejä:

• Pinto do Acordeon (Brasilia), sävel + sanat
• Maritta Kuula, suomennos
• Pedro Hietanen, sovitus + tuotanto + laulu + haitari
• Janne Louhivuori, kitarat
• Hannu Rantanen, basso
• Olavi Louhivuori, rummut + perkussiot
• Maria Hänninen, taustalaulut
• Pirjo Bergström, taustalaulut

Alkuperäisen rallin kirjoittanut muusikko kunnostautui eläessään lähinnä forró-genren taiturina, kertoo internet. En tunne tuota koillisbrasilialaista tyylilajia lainkaan, enkä osaa sanoa onko tällä vuoden 2009 sinkulla pienellä kokoonpanolla operoineen Pedro's Heavy Gentlemenin tulkinta sen mukainen.

Biisi on Mika Kaurismäen hulvattoman loistavasta elokuvasta Haarautuvan rakkauden talo. Muistaakseni tuo soi sillä ainoastaan lopputekstien aikana. Koska juonikin on taas unohtunut, voisin filmin taas katsoa.

Jos on kyseinen elokuva 5/5, niin niin on myös sen tunnussävelmä. Kuuntele tuosta, ellet usko: Palvova varjosi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae
• UUTUUSLEVYT - Tuomari Nurmio: Maailman Onnellisin Kansa
• BIISIT - Kari Peitsamo: Jankku boogie

UUTUUSLEVYT - Wigwam: Live At Provinssirock 1991

Live At Provinssirock 1991 (2022) dokumentoi legendan paluun.

Wigwam pisti pillit pussiin Ronnie Österbergin poistuttua maallisilta soittolavoilta joulukuussa 1980. Kymmenen ja puoli vuotta myöhemmin, tarkemmin sanottuna kesäkuun 9. päivänä -91 jäljelle jääneet täräyttivät festareilla Seinäjoella.

Måns bassossa, Rekku kitarassa ja tietysti Jim laulavana pianistina ovat remmissä. Muutaman vuoden Wigu-kokemuksen 70-luvulta omaava Pedro miehittää toisia koskettimia. Ronnien korvaa muiden muassa Daven, Paven, Kojon ja Mauri Anteron taustalla - täydellinen lista olisi tuhottoman pitkä - rummuttanut Jan Noponen.

Onhan hyvin nauhoitettu ja miksattu live. Musiikki on enimmäkseen kultaa ja soittajat rautaisia. En ihmettelisi, jos arvottaisin tämän muutaman vuoden päästä parhaaksi julkaistuksi Wigwam-keikkataltioinniksi.

Yli puolet sisällöstä on peräisin Nuclear Nightclubilta (1975). Emme kuule vanhempaa wigmateriaalia, mutta Pembroken varhaisilta sooloilta ovat, sanoisinko luonnollisesti mukana No new games to play sekä Grass for blades. Uusi Talking brought me here pistettiin sittemmin purkkiin studioalbumille Light Ages (1993).

Hyvin atomiyökerhopainottunut (ei ongelma) ja yllätyksetön, mutta laadukas setti siis on tarjolla. Onneksi musiikki kantaa. Huippukohdan koen puolivälissä, kun vauhdikkaan Eddie and the boysin perään laskeudutaan Kiten rauhaan.

Sitä tässä mietin, esittikö yhtye juurikaan minusta aivan mahtavan Tombstone Valentinen (1970) biisejä konserteissaan. Natsalla -71 äänitettynä on olemassa yksi raita kokoelmalla Fresh Garbage - Rarities 1969-1977 (2000), eikä tuleva koko tapahtuman dokumentoiva julkaisu tuo tähän lisäystä.

Siitä puheen ollen, Provinssirock-lätty taitaa jäädä ainoaksi bändin tämän vuoden kolmesta livestä, jonka hankin. Töölönrannan ja Natsan keikat ovat riittävässä määrin hyllyssä jo nyt. Tällä taktiikalla jäisin Töölönrannalta paitsi vain esittelyä ja haastattelua, Natsalta yhtä Fairyport-versiota.

Ehkä tuo kertoo sen, että keräilen sittenkin mieluummin kappaleita kuin levyjä. Töölönrannan esitykset kun ovat hajallaan kahdella eri CD:llä, mainitulla Fresh Garbagella ja Nuclear Nightclubin bonuksina.

Live At Provinssirock 1991 oli kuitenkin pakkohankinta. Ei turha sellainen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Wigwam: Nuclear Nightclub
• LEVYT - Wigwam: Tombstone Valentine

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #8 - M.A. Numminen: Goes Tech-No - Yes Sir, Ich Kann Boogie

Mauri Antero Nummiselta on voinut kaikilla taide- ja miksei muillakin rintamilla odottaa käytännössä miltei mitä vain. Näin ollen ei ollut syytä yllättyä, kun häneltä ilmestyi kotimaisen konemusiikin vuosikymmenellä levy M.A. Numminen Goes Tech-No - En Tahdo Olla Prinsessa, Olen Boogie (1995).

Sama putkahti myös ruotsiksi otsikolla M.A. Numminen Goes Tech-No - Jag Vill Inte Vara En Prinsessa, Jag Är Boogie (1995). Kokonaisen LP:n julkaisemista molemmilla kotimaisilla taiteilija oli harrastanut jo 70- ja 80-luvuilla.

Tällä kertaa ei siinäkään vielä kaikki. Edellisten päälle tekaistiin vielä saksaksi kolmen raidan EP M.A. Numminen Goes Tech-No - Yes Sir, Ich Kann Boogie (2001).

Vuonna 2001 koko nippu koottiin 2CD:lle ja täräytettiin uudestaan kauppoihin.

Uuspainoksella käytettiin varsin epäsuhtaista pakkausalgoritmia: ensimmäiselle laserlätylle suomen- ja ruotsinkieliset äänitykset (23 biisiä), toiselle saksalaiset (3). Paneudumme nyt lyhyesti jälkimmäiseen. Teemme sen toissakesäisen minisarjan piikkiin, sitä jatkaen. Lopun linkkien kautta pääsee alkuperäisen sarjan pariin.

Espanjalainen disco-duo Baccara tanssitti Eurooppaa -77 hitillään Yes sir, I can boogie. Ei aikaakaan, kun Irina Milan suomensi ja Kassu Halonen sovitti sen Einin esitettäväksi nimellä Yes sir, alkaa polttaa.

Numminen ei olisi Numminen, jos hän ei olisi itseään varten kääntänyt klassikkoa uudestaan. Teki sen siis samoin tein kolmesti. Luulen itse kunkin törmänneen vähintään yhteen versioon. Minulle Yes Sir, ich kann Boogie napsahtaa kivoimmin, johtuen varmaan itselleni eksoottisimmasta kielestä.

Musiikillisestihan en tämän kanssa samoile aivan omimmilla seuduillani. Pedro Hietasen sovittama Lo-Fi-tekno kyllä toimii pieninä annoksina. Annokselle tekee nannaa, kun M.A. paukuttaa sen tuolla opinnot lukion toiselle luokalle jättämälläni kielellä. Täysin ummikkona ei tarvi kuunnella. Jotain jopa ymmärrän.

Kolmen kappaleen pikkulevy on koko lailla sopiva kertasatsi tätä torttua. LP-mittaisena voin sanoa, että hieman alkaa tuntua ähkyä. Tupla-CD:n kanssa pitää jo olla tarkkana, ettei saa vakavaa yliannostusta.

Orkesterin kokoomus on kansivihkosen mukaan:

• Pedro Hietanen, syntetisaattorit
• Antero Jakoila, kitara
• Jorma Hämäläinen, rytmipalvelu (?)

100-prosenttista varmuutta Jakoilan mukanaolosta EP-osuudella ei ole. Nuo tiedot kun koskevat koko isoa pakettia. Ehkä nyt kuitenkin uskon biisissä Dabei weiss die ganze Welt ich liebe dich soivan kitaran tulevan alun perin aidosta soittimesta, vaikka se kovin työstetyltä kuulostaakin lopputuotteella.

Lauluhan on vanha kunnon Don't let me be misunderstood. Nina Simonen originaali on vuodelta 1964, jonka jälkeen tulkintojaan ovat nauhalle tempaisseet The Animals, Joe Cocker ja kymmenet, kymmenet muut.  Nummistekno-EP:llä se edustaa mielestäni selkeästi parasta antia, ollen ihan hyvä.

Vastaavasti heikoin lenkki on valitettavankin kertakäyttöinen Tech-Perhaps. Kuorossa sillä kuullaan Maurin lisäksi Pedroa ja Calle Lindholmia, Daven veljeä.

Aika veijareita.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA - Tulossa...
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #7 - The Hangovers: The Hangovers
• KIRJAT - M.A. Numminen: Kaukana väijyy ystäviä - Muistelmat I

LEVYT - Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae

Näkemieni haastattelujen perusteella minulle on muodostunut Pedrosta kuva hyväntahtoinena, välittömänä ja lupsakkana tyyppinä. Lukemani on antanut ymmärtää hänen olevan omalla, epäautoritäärisellä tyylillään aikaansaapa ja taiteilijoista hyvän esiin kaivava taustavaikuttaja. Kuuloaisti on monissa ympyröissä vääjäämättä todistanut erityisestä musikaalisesta lahjakkuudesta.

Osa vaikutelmista välittyy Pedro's Heavy Gentlemenin yhdeksännen albumin takakannesta. Näen siinä työkalunsa ääressä istuvan, ohjelmanumeroitten ja solistien takana lymyilevän, ehkä sisäisesti hymyilevän miehen.

Reggae (1997) on vain yksi, joskin tuntemistani hohdokkain näyte maestron venyvyydestä eri tyylilajien maailmoihin.

Genren surkea tuntemukseni ei anna riittäviä edellytyksiä arvioida kuinka aitoa on Heavy Gentlemenin jamaikalaisrytmien hallinta. Luulen, että ollaan aika syvällä, mutta toisaalta toisenlaista kuorrutustakin annostellaan kakkuun taiten.

Kärkeen saa Oskar Merikannon ja Larin-Kyöstin Reppurin laulu tuta miltä tuntuu tulla puetuksi karibialaisviittaan. Ismo Alanko tulkitsee hienon ilmeettömästi ja matalalta. Puhallintuki on viiltävää ja Pedron haitari kuin Suomi-lippis rastan päässä. Myös Tolosen soolo on soveliaasti eri maailmasta kuin biisin perusvire.

Kuubalaisen Ernesto Lecuonan Siboney on kiekon ensimmäinen kohokohta. Otto Donnerin ja trumpetin yhden kappaleen mittainen vierailu on tässä. Kaikkein korkeimmalle kohoaa Harri Marstion kerrassaan värisyttävä suoritus. Hattu päästä.

Toinen huippu koetaan heti perään. Ruotsalaisen Peps Perssonin artikulointi suomeksi paiskaa kaikkien ikäisteni tunteman uuden aallon peruskiven seuraavalle tasolle. Kyseessä on Ari Taskisen kynäilemä, Pelle Miljoona & 1980:n originaali Tahdon rakastella sinua. Tolonen loistaa jälleen soolossaan.

Kojon laulama Mitä rankempaa saan sykkii nopeammassa tempossa. Siinäpä kolmas näyte, valoisa ralli ja oiva osoitus Kojon kyvyistä. Harva suomalainen vetää yhtä komeasti. Alun perin tämä on Jimmy Cliffin The harder they come.

Jim Pembroken One little boat kuulostaa korviini eniten siltä itseltään mitä tulee Hannu Lemolan rumputyöskentelyyn ja Harri Merilahden bassotteluun. Kyllä pistää jalan vippasemaan.

Levyn toinen kotimainen ikivihreä on Topi Kärjen Liljankukka, jonka Pembroke käänsi äidinkielelleen nimellä Lily blossom. Persson ei artikuloi englantia ihan yhtä eksoottisesti kuin suomea, mutta persoonallisesti toki. Täytyy todeta hänellä olevan mielenkiintoinen tapa laulaa ruotsiksikin, mikä ilmenee hänen itse kirjoittamallaan raidalla Nu och då.

Billy Braggin Goalhangerin reggae-sovituksen pääsee vetämään Tuomari Nurmio, joka vääntää engelskaa myös klassikolla In the summertime.

Loppuun Pembroke muistelee Kurt Cobainia, jonka kuolemasta tuli tällä viikolla kuluneeksi 27 vuotta. Pekka Rechardt käväisee kitaran varressa.

Pedro's Heavy Gentlemen oli eräänlainen all stars -kokoonpano vaihtelevalla miehityksellä. Orkesterin nimestä huolimatta studiossa kävi matkan varrella myös leidejä. Tällä kertaa asialla ovat Irina Milan ja Pirjo Bergström, jotka kera Pave Maijasen muodostavat taustakuoron.

Kahdessakymmenessä vuodessa (1980-2000) bändi levytti kaikkiaan kymmenen albumia. Merkille voi panna, että niistä kolme toteutettiin tango-teemalla. 6/10 julkaistiin 1984:ään mennessä, jonka jälkeen tahti hiljeni huomattavasti.

Reggaen ilmestyminen osui sellaiseen historialliseen saumaan, ettei siitä tietääkseni ole olemassa muuta kuin CD-painos. Vinyyliä huutaa, huutavat vinyyli-ihmiset. Apulaissheriffille riittää sisältö näin miten se on ollut saatavilla.

Sen sijaan pätkähti juuri mieleen vallan kiinnostava ajatus toivetapahtumasta, kunhan tästä koronahässäkästä päästään. Nimittäin, olisihan melko mellevää nähdä Pedro's Heavy Gentlemen suurella joukolla kiertueella maamme konserttisaleilla. Rundille pitäisi tietysti koota vielä keskuudessamme vaikuttavia muusikoita koko ryhmän elinajalta ja miksei muutama debytanttikin. Tällainen konserttitoive saattaa hyvinkin olla mitä huuruisinta toiveajattelua.

Sitä odotellessa päätän jutun mainitsemalla Hietasen sovittaneen ja tuottaneen paketin. Esittämisvastuut selviävät alta.

Jestapa jepulis, Reggae on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho
  

LEVYT - Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho

Besame Mucho (1987) saisi varmaan Apulaissheriffiltä puollon, jos jossain kevyen musiikin historiaa kartoittavassa äänestyksessä haettaisiin voittajaa kategoriaan "Paras kotimainen tanssimusiikki-LP".

"Tummat ei ikinä tulleet sanomaan että tyä rianaatte. Topihan peri Olan vanhan romaniyleisön itsellensä välittömästi. Ne diggas heti, ne aisti heti perstuntumalta, että tässon hyvä meininki."

Noin kommentoi Esa Pulliainen vuoden 2007 uusintajulkaisu-CD:n kansissa tähtisolistin ja agenttien yhteisen taipaleen alkua. Kriitikkojen piirissä oli osaksi epäilty pilkan tai vähintään parodioinnin olleen toiminnan lähtökohtana. Tummat olivat oikeassa. Tanssilavojen yleisöön iskelmämaailmaa mullistanut kombo upposi myös varsin pian. Minun piti elää vielä melko kauan ennen valon näkemistä.

Kitkuteltiin tätä vuosituhatta, kun vihdoin tajusin. In Beat (1986) oli uinut haaviini divariostoksena jo aiemmin. Hurahdettuani rupesin onkimaan koko tuotantoa. Itse asiassa koko Sorsakosken tuotantoa, josta Agents-rupeama ja lyhyt myöhempi comeback ottivat kuitenkin vain pienet siivut.

Yhtye on sama kuin Baddingin Ikkunaprinsessalla eli Takanen, Etholén ja 2 x Pulliainen. Ja on täydellinen, ei siitä sen enempää.

Ulkopuolisia muusikoita ei käytetty lainkaan. Mikko Tegelman Kuopiossa sekä Risto Hemmi ja Make Törrönen Helsingissä äänittivät. Jälkimmäisissä sessioissa otettiin purkkiin valtaosa lauluosuuksista.

Levyn tuotti Pedro Hietanen, jolle kuuluu suuri ansio Sorsakosken menestyksen mahdollistajana. Pedro veti aikoinaan Topin ison yhtiön huomaan, hoiteli sittemmin juttuja ja katsoi päälle studiotyön aikana. Käsittääkseni hän ei tuottajana kovin hanakasti puuttunut soittopuoleen. No, siellä olikin näiltä osin sovittajanero Pulliainen puikoissa.

Arvajan & Mustikaisen erinomaisessa kirjassa Viimeiseen korttiin äänittäjä Tegelman muistelee aprikoineensa Pedron roolia albumin työstössä: "Siinä se pelasi tarkkaamossa pattereilla toimivaa shakkipeliä ja suti viiksiään." Onneksi suti, eikä se varmaan tosiasiassa ihan siihen jäänyt.

Kun kaikki muu oli reilassa, tarvittiin vain kykyjensä mukaisesti onnistuva laulaja. Tämä toteutui ilman moitteen sijaa. Pekka Tammilehto on yksi kaikkien aikojen äänistä tässä maassa. Besame Mucholla maneeritkin pysyvät hyvin aisoissa, tai ne eivät olleet vielä miehelle kehittyneet.

Laserkiekko koostuu 13 kappaleesta, yhdestä enemmän mitä vinyyli- ja kasettiversiot. Romanialainen kitara soi CD-bonuksena.

Omaa tuotantoa ei tällekään Agents-levylle päätynyt. En tunne orkesterin aikaansaannoksia ajalta jälkeen Sorsakosken, jotta voisin vannoa tämän olleen enemmän sääntö kuin poikkeus. Topin kanssa mentiin kuitenkin aina lainamateriaalilla. Jos nyt onkin olemassa joku yksittäinen single- tai kokoelmaraita, johon tuo ei päde, niin sillähän sääntö vahvistuu.

Versioitavat laulut valittiin oivasti. Saattaa olla, että tämä solisti ja tuo yhtye olisi siihen aikaan vääntänyt mistä tahansa priimaa, mutta mieluummin uskon siihen, että asialla on merkitystä.

Mukaan otettiin rohkeasti muiden muassa Beatlesiä (Olet rakkain eli And I love her) ja Somerjokea (Valot). Ei pelätty tarttua monien veivaamiin klassikoihin kuten Moody river tai Vihreät niityt. Kaikesta hioutui timanttia. 13 jalokiveä nipussa on aikamoinen saavutus. Mielestäni Sorsakoski ei ihan yhtä komeaan lopputulokseen päässyt koskaan muulloin.

Jos oli sisältö laadukasta, niin nostaisin kyllä kannenkin tyylikkyydessään erääksi hienoimmista mitä tiedän. Se oli niin aikaansa jäljessä 80-luvun lopun juppi-Suomessa, että ei voi kuin taputtaa.

Heitän näytteeksi biisin, joka ilman Topin panosta olisi varsin mellevästi kulkeva rautalankaralli: Kaksi kitaraa. Sanat Repe Helismaa, sävel trad.

Ehdottomasti ja kiistatta, Besame Mucho on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

LEVYT - Wigwam: Nuclear Nightclub

Niin. Tämä kotimaisen progressiivisen rockin ja popin järkäle sitten. Minkähän Wigwamin saavutuksen ottaisi käpisteltäväksi? Näillähän on se ilmeinen, kaikkien tuntema ja useitten kovimmaksi tunnustama albumi, jonka työstivät perustavaa laatua olevien miehistönvaihdosten jälkeen.

Ottaisiko sittenkin jonkin muun kuin sen arvattavimman? Seuraavana vuonna ilmestynyt Lucky Golden Stripes And Starpose (1976) pitää sisällään yhtä lailla vakuuttavaa ja vaikuttavaa musisointia. Samanhenkistä deep poppia, mikä terminä 70-luvun puolivälin jälkeiselle, uudelle Wigwamille aikoinaan lanseerattiin.

Oiva vaihtoehto olisi myös progealtaan syvän pään tuntumassa polskinut Fairyport (1971), joka on tyyliltään kuin eri planeetalta edellä mainittuun nähden. Niin ikään ilman ongelmaa kävisi kehujutun aiheeksi näitten välimaastossa kahlannut Tombstone Valentine (1970).

Arvelin kuunnella noita levyjä pitkästä aikaa ja valita sen mikä nyt parhaiten iskisi. Niin kävi, etten ennättänyt kaikkia käydä läpi, kun tuo tunnetuin vuoroon päästyään tuntui yhä vaan niin kovin kiehtovalta. Ylimääräisen, ehkä samalla tarpeellisen soutamisen ja huopaamisen jälkeen hatunnoston kohteeksi pääsee sittenkin Nuclear Nightclub (1975).

Yllä olevaan kuvaan pääsi lipsahtamaan tuollainen alkuun ikävältä tuntunut heijastus. Laiskana korjaamaan ajattelin Måns Groundstroemin siinä vain häikäistyvän Ronnie Österbergin hymyilevästä katseesta.

Vanha tuttu basisti oli näet tehnyt paluun rumpalin kanssa samaan orkesteriin; kuin myös laulu-, piano- ja lauluntekijävelho Jim Pembroken kanssa. Kaikki kolme vaikuttivat 1960-luvulla Blues Sectionissa, jonka jälkeen Groundstroemin osoite bändikartalla oli Tasavallan Presidentti.

Uutena täysjäsenenä telttaan oli asettunut kitaristi Pekka Rechardt. Pitemmän aikaa oli totuttu siihen, että Jukka Tolonen kävi hoitamassa tarvittavia kitaraosuuksia, vaikkei ryhmään kuulunutkaan.

Nuclear Nightclubilla vierailijana hääri Pembroken ikätoveri, kosketinsoittaja Esa Kotilainen. Tämä oli ennen hyppäämistään "vakavammin otettavan" ilmaisun pariin säestänyt mm. Kirkaa, Tamara Lundia ja Dannyä.

Hallussani olevan CD-painoksen konserttitilanteessa nauhoitetuilla bonusraidoilla häntä ei kuulla. Koskettimiston takana Töölönrannan kesäteatterilla istuu Heikki Hietanen, joka tunnetaan paremmin Pedrona. Äänen perusteella olen tunnistavinani juuri hänen lausuvan keikan omistussanat hiljattain menehtyneelle Kalevalan Matti Kurkiselle. En takaa tuon paikkansapitävyyttä, mutta soiton Pedro kyllä klaarasi.

Nuclear Nightclub oli ensimmäisiä portaita, kun aikoinaan aloin kavuta kukkulalle nimeltään progressiivinen rock. Yhdessä Kingston Wallin kahden ensimmäisen kanssa se oli sopivan pehmeä siirtymä monimutkaisemman musiikin maailmaan. Tämä tapahtui vuosituhannen vaihteen tienoilla, todennäköisemmin sen jälkeen.

Yksi kappale oli kuitenkin tuttu jo penska-ajoilta. Yhden kappaleen kohdalla pätee sama tarina kuin Tolosen Hystericalle taltioidulla Djangolla.

Isän kaseteilta olin oppinut tuntemaan Freddie are you readyn, tietämättä mikä tai kuka sen esitti. Ei se vähän alle ja yli kymppivuotiaalle mitään merkinnyt. Se oli vain laulu, joka iskostui syvälle mielen sopukoihin tullakseen uudelleen tutuksi sitten, kun aika oli kypsä. Kotilainen raapaisee keskelle varsin makoisan soolon.

Kaikkinensa levy on täynnä hienoja sävellyksiä, joista yllättäen 5/8 on Rechardtin käsialaa, loput 3 Pembrokelta. Tämä yksin ei riittäisi huippuuteen. Tarvittiin lisäksi viimeisen päälle rakennetut sovitukset ja joka kantilta virtuoottista instrumenttien hallintaa, jossa on aistivinaan ruohoista hämyisyyttä. Pave Maijanen tuotti ja lauloi mukaan muutamat taustat.

Järin vahvaan yksittäisten biisien puntarointiin en rupea. Sanottakoon, että mystisesti ja kuin vaivihkaa käynnistyvä Bless your lucky stars pitää sisällään pätkiä, jotka voisi kuvitella Commodore 64 -tietokonepelin taustaksi. Ja että Kite tuo kitarasoolon osalta ajatuksiini Pink Floydin, vaikkei yhtye suosikkeihini tai edes kovin hyvin tuntemiini tapauksiin lukeudukaan.

Do or die voisi olla ykkösvalintani teille suositeltavaksi. Österbergin rummutus on erityisen nautittavaa. Samoin Rechardt pistää parastaan aina, kun puheenvuoroa kitaralleen saa. Ylipäätään jänskä ja groovaava viisi minuuttia on tämä.

Mats Huldéniin törmään usein näitä juttuja kirjoittaessani. Tällä kertaa tuo monipuolisuuslahjakkuus ja Wigwamin alkuperäinen basisti osallistui projektiin kansitaiteilijana. Epäilemättä etukannen kuvassa olisi ainesta taideopiskelijoiden tulkintaharjoitukseksi. Itse en ala.

Ei tarvinne arvata kahdesti onko Nuclear Nightclub aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Jukka Tolonen: Hysterica
• WANHA SUOMI-PROGE #1 - Kaamos: Deeds And Talks