Mikkosen ja Hautamäen eroista lauluntekijöinä, soittajina ja tyyppeinäkin on saanut lukea ja kuulla monista lähteistä. Tiivistän sinänsä mielenkiintoisen aiheen yhteen väittämään. Oli rock-Arwo ja on rokki-Costello.
Siitä en mene takuuseen, ettenkö koskaan ole lukenut tai kuullut pelimanneja vertailtavan juuri noilla, selvän vivahde-eron sisältävillä lisänimillä. Siitä puolestaan olen aivan varma, että keksin ajatuksen itse männä viikonloppuna. Tämä pitää kutinsa, vaikka olisinkin sen joskus menneisyydessä saanut päähäni jonkun toisen avittamana.
Haraŝoo (1984) on ensimmäinen Popeda-älppäri, jolla on enemmän Hautamäen kuin Mikkosen sävellyksiä. Tässä katsannossa päädyttiin tasaisen tenniserän numeroihin 4 - 6.
Kuten kuvasta näkyy, soi CD-painokseni bonuksena Huilut Suorina (Live). Alkujaan sen sai kokoelman 15 GT Golden Turpo (1986) kylkiäisenä. En tiedä pystyikö livelätkää silloin itsenäisenä tuotteena ostamaankaan, toisin päin taisi onnistua. Joka tapauksessa meikäläisen CD-lootasta GT löytyy ilman Huiluja.
Haraŝoosta olisi kahdella muutoksella saatu nyt jo legendaarisen orkesterin kiistaton mestariteos. Sillä olisi noilla pikkuviilauksilla lujasti potentiaalia iskeytyä parhaitten koskaan Suomessa tehtyjen rock and roll -albumien joukkoon. Erittäin kovaksi sen lasken näinkin, Raswan ja Kaasun kaveriksi palkintopalli-Popedaksi.
Molemmat fiksauksesta hyötyvät ominaisuudet ovat sellaisia, etteivät ne mitenkään häirinneet 16-vuotiasta jannua, kun valmiiksi äänitetyltä C-kasetilta tätä lukiolaisena diggailin. Ongelma numero yksi alkoi rassata jo varmaan 80-luvun lopulla, toisen ymmärsin vasta hiljattain vaivaavan piikkinä lihassa.
Tajusin levyn tunkkaisehkon soundipolitiikan kasarirumpuineen häiritsevän vasta, kun asiasta melko vastikään jossain mainittiin. Tämä mielessä onkin mielenkiintoista luukuttaa vuonna 2022 Matkalla Alabamaan.
Paitsi että Pate on kautta aikain suurin piirtein korskeimmillaan, ja että Arwon väsäämä teksti loistaa peitellyssä tuhmuudessaan, kuulostaa biisi edelleen niin maan perusteellisen hienolta. Voi jeskamandeera miten jytisee Kari Holmin tomitykitys introssa. Ai että kuinka mouruavat poikien kitarat.
Singlenä jo huhtikuussa julkaistu kappale nauhoitettiin eri sessioissa kuin muut. Muilta osin syksyllä ilmestynyt LP työstettiin kesästä alkaen ja sen tuotantojälkeen jäi sanomisen varaa. Olisivatpa sävyttäneet koko paketin alabamalaisittain.
Ensimmäiseksi ongelmaksi osoittautui toisen sisäänheittäjän nopea kuluminen käytössä. Sukset olisi joutanut tulla korvatuksi jollain muulla.
Vaan kun ei vaadi täydellistä, voi Haraŝoota huoletta hehkuttaa.
Miehistövaihteluille 80-luvulla kovinkin altis yhtye vaikutti tuolloin rapiat kaksi vuotta varsin tymäkässä koostumuksessa. Pate, Arwo, Costi ja vanhempi Holm tulivat jo mainittua. Ryhmän täydensivät basisti Jyrki Melartin sekä missä tahansa bändissä aimo arpajaisvoiton arvoinen Eero "Safka" Pekkonen. Apulaissheriffin papereissa The Popedan muodosti juuri tämä kuusikko.
Äänittäjän, osatuottajan ja taustalaulajan roolissa puuhasi aina luotettava Mika Sundqvist. Nauhoitukset tehtiin hänen MSL-studiollaan. Vesa Hyrskykari puhaltelee fonit.
Beibi on Y.L.P.E.E. Hieman tuhnuisin soundein junttaavaa boogieta Status Quon tapaan. Oiva aloitus ja erinomaisen yleiskuvan kattauksesta antava näyte. Onko jopa yllättävää, ettei tätä julkaistu sinkkuna? Sanat: Pate.
Palle and the Boys. Tämä sen sijaan julkaistiin. Hyvin jyrää, mutta huomattavan raskaasti avaukseen verraten. Hautamäeltä irtosi -84 vielä näinkin heviä jynkkää. Mustajärvi-Mikkosen tekstissä vilahtavat sittemmin ääritutuiksi tulleet merkonomit turbo-Saabeineen ja joskus saunaillat.
Sukset (vaikeata tämä hiihtäminen). Ei lisättävää.
Raz, dva, tri. Kertsin pöljää kalinkkaharasoota lukuunottamatta täydellistä toimintaa. Kokonaisuudessaan Arwoa ja samalla ainut hänen sävellyksensä LP:n A-puolella.
Aamulla. Tangoa, jonka kertosäe lipuu rock-osastolle. Safkan haitarointi hilaa biisin pisteitä ylemmäs. Paten sanoitusten aatelia. Kaksiosainen kitarasoolo, jonka lyhyt jälkiosa kaikessa yksinkertaisuudessaankin naulaa tunnelman kattoon.
Matkalla Alabamaan. Totta vieköön, ei voisi kääntöpuolta juuri mojovammin panna pyörimään. Costellon nuotit.
Pullaristo ihmemaassa. Heavyä. Loppuun tulee sooloa uruilla kuin Jon Lordilta konsanaan. Ykkösesimerkkejä, jos halutaan perustella Safkan tarpeellisuutta Popedassa. Säv ja san: Mikkonen.
Olen valmis. Ränttätänttää niin kuin sellaista kuuluu vetää. Hautamäki sävelsi. Mustajärvi runoili niin suorapuheisesti, että nuorena piti vääntää volyymia pienemmälle, jos oli vanhempia kuuloetäisyydellä.
Whiskey. Etelän rockia mikkoslaisittain. Toinen Mustajärven komeimmista laulusuorituksista ikinä ja toinen hänen huipputeksteistään. Jylhää vääntöä.
Telakalle töihin. Jynkähtävä, ehkä saksofonin vuoksi Springsteeniltä tuoksahtava yleisön rallatukseen sopiva ralli. Täys-Arwoa krediiteiltään.
Hieno kokonaisuushan tämä on. Totta puhuen sille lohkeaa ylempänä esiin tuomaltani palkintopallilta mitalien jakajasta katsoen oikeanpuoleinen paikka. Maailman kolmanneksi paras Popeda-levy ei mielestäni ole lainkaan vähäinen meriitti. Sillä pääsee muun muassa tässä puuhastelublogissa jutun aiheeksi ja ansaitsee tutun tittelin.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Popeda: Raswaa Koneeseen!
- MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #5 - Popeda: Live At The BBC
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti