Boogie-pohjaisen rock and rollin perään haikailevan kannalta levy on napakymppiosastoa. Sitä todistaa jo A-puoli, jolla ryminä edes aavistuksen laimenee vasta ihan lopussa.
Viisi ensimmäistä numeroa posotellaan lujaa ja ilmeisestä revähdysvaarasta piittaamatta ilman alkulämmittelyä. Ei se kuudeskaan mikään hempeä hidastelu ole, vaan riittävän rivakka, meikäläiselle erityisen läheinen kappale. Seuraavat tekstilainaukset siitä.
Sopii meille (jos se on rokkia). Soittajista koostuva kolmen konnan kopla lyö heti kättelyssä pöytään sellaiset kortit, jotta heille passaa, kunhan tietty ehto täyttyy. Väittävät kertojan mukaan bailaavansa siinä tapauksessa vaikka aamuun asti.
jos silmät viiruiks siristän
on siihen täysi syy
kun kolmen konnan kopla
kaupunkia lähestyy
Rockin' all over Tampere. Niinhän siinä käy, että trio rokkaa ympäriinsä Pirkanmaan pääkaupungissa. Halli on pullollaan porukkaa, Emman jonossa osutaan kahteen dorikseen, joista kertoja vie molemmat: kavereille ei jätetä. Tungosta havaitaan Näsineulan juurellakin.
Svengaaja. Kaiken muun lisäksi kaupungilla tavataan vielä vammalalainen erikoistyyppi, joka ei kai koskaan luovu kuontalostaan ja jolla on yhteys ulkoavaruuteen. Tämän tullessa kadulla vastaan, ei kertoja voi muuta kuin nauraa.
Son of the gun. Kertoja, tuo doristen ystävä, väittää olevansa myös pyssyn poika, mistä ei liene haittaa sheriffin apurin hommissa. Hyötyä saattaa niin ikään olla Leo Fenderin tarjoamasta aseistuksesta. Soittihan Ricky Nelsonkin kitaraa Rio Bravossa (blog.huom.). Vaan poikapa uhkaa lähteä lomalle Meksikoon.
on ruuti näillä seuduin
herkkää syttymään
jos tupakaksi väärään aikaan paan
tuskin huomenta nään
Mini boogie. Olisi varmaan pitänyt jättää matka väliin, sillä Morris Mini Minor tekee tenät ja jättää jätkät tielle, vai kertojanko yksin. Onkohan tuo muuten sama kaara, jolla kurvattiin alkuun Hallin parkkipaikalle?
Apulaissheriffiä ei pompoteta. Aivan mahtava biisi toimii lievänä, mutta vain lievänä pulssin tasaajana. Pian kuusi vuotta sitten se antoi blogille nimen ja moton.
siis orvot lesket
ynnä köyhät kuunnelkaa
jos pulaan joudutte
apulaissheriffiä kutsukaa
mua rosvojen
on turha koittaa pompottaa
B-sivulla on yksi raita vähemmän, ja meno A:n tapaan nopeatahtista. Tällä kertaa muita hieman vähemmän hengästyttävän siivun paikka on puoliskon keulilla, jossa soi suomalaisen suomainen swamp rock. Etenkin loppuherkistelyt laulun tauottua ovat silkkaa CCR:ää.
Voiko voodoolla tappaa. Pyssyt surmavälineinä unohdetaan kertojan miettiessä onko mahdollista riistää ihmiseltä henki taikakonstein. Ainakin Brasiliassa on ilkeä noita istuttanut aivokuumeen perheen isään.
Ruskeat mokkakengät. Jos ei svengaaja suostunut luopumaan ilmeisen pitkästä tukastaan, ei taivu kertojakaan kompromisseihin mitä vaatetukseen tulee. Eihän lännenmiehetkään käytä teeveessä suoria housuja. Rikkinäiset farkut käy. Ja tietty ne ruskeat mokkakengät, tai korkeintaan tennistossut.
Epäilemättä Blue suede shoesista nimi-inspiraation saanut laulu on minulle eräs ikonisimmista Peitsamon kynäilemistä. Musiikiltaan maittavan ränttätäntän päälle istutettu teksti on sitä mitä uskoin tekijänsäkin olevan 35 vuotta sitten, kun levyn ensi kertaa kuulin.
Mikäpä olisi nuorehkoa Karia paremmin kuvannut kuin tiukka ehdottomuus asioissa, jotka niin sanotuista järkevistä ihmisistä kuulostanevat turhilta. Ehdottomuus on kai säilynyt tähän päivään asti, mutta kuten hän itsekin jo vuonna -79 ennusti, ei Kari vanhana ole yhtä hauska kuin ennen.
Minusta on, ellei järkevämpää, niin kenties ainakin viisaampaa harrastaa ehdottomuutta harmittomien asioitten kanssa kuin vaikkapa politiikan, uskonnon tai jonkin muun ismin puitteissa. Vähemmän tulee ruumiita, raunioita ja pahaa mieltä sillä tavoin. Ruskeat mokkakengät edustaa minulle tuonkaltaista ajatusmaailmaa.
On se viimeisen päälle dynamiittinen biisi yhä. Pistäisin linkin, jos löytäisin.
Ei kai Springsteenilläkään ole helppoa. Brucea ei nimeltä mainita. En tiedä viittaako kertoja häneen paaluttaessaan, että on päättänyt vain paistatella auringossa ja haistatella kaikkialle pitkät. Niin on kuulemma helpompaa.
Oliivinvihreä Dodge Dart vm. -75. Olisi varmaan ollut vamempaa mennä Meksikoon Dodgella eikä Minillä. Se vaan, että saadakseen auton tuon pitäisi kertojan tehdä palvelus Pastori Paholaiselle. Tämä tekeekin ja liittyy sen jengiin. Olisikohan biisi albumin ainoa klassikko?
Honolulu baby. No nyt kertoja ilmoittaa halukkuutensa lähteä Meksikoakin kauemmas. Ehdon hän toki asettaa kuten asetti alussa sille, mikä sopii. Ehdottomuus koskee tiettyjä juttuja. Jutun viimeinen lainaus tulkoon tästä kiekon päättävästä, Skotteri-kappaleeksi neljä ja puoliminuuttisena varsin pitkästä rallista:
ja mä valmis oon
Honoluluun lähtemään
ja mä valmis oon
kaiken muun jättämään
ja mä valmis oon
sun vuoksesi mihin vaan
jos Fazerin Sinisen suklaalevyn
kerran viikossa saan
LP, jonka tärkeyden allekirjoittaneelle ehkä pystytte kaiken yllä kuvatun perusteella arvaamaankin, on Hämeen Nopein (1988).
Kuten edellisen jutun Backsliders-lättyä, ei Hämeen Nopeintakaan ole CD:nä julkaistu. Tutustuin siihen alun perin pikkupitäjän kirjastosta 80- ja 90-lukujen taitteessa lainaten ja kasetille kopioiden. Se kasetti muuten soi aika tavalla kotona ja autossa. Sittemmin ostin käytetyn vinyylin, varmaan huutonetin kautta.
Kirjastoäänitys saattoi olla ensimmäinen hankkimani kokonainen Peitsamon tuotos. Tai sitten olin jo aiemmin tilannut postimyynnistä samaan pakettiin saman yhtyeen LP:t The 10th Anniversary Album (1987) ja Rankat Ankat (1989). Ylipäätään tutustuin mieheen aluksi juuri Skootterin kautta.
Kaikilla mainituilla levyillä soittaa bassoa Kimmo Pekari ja rumpuja KPS:ssä kai aina Paavo Salo. Tosin Natural Boogie (1993) taisi olla Karin soolo, vaikka bändin nimi kannessa komeileekin.
Peitsamon tuotteliaisuudesta noihin aikoihin kertoo se, että häneltä ilmestyi Skootterin kanssa täysi tusina pitkäsoittoja yhdeksässä vuodessa (1985-93). Ja ettei olisi mennyt liian yksitotiseksi paahtamiseksi, osui noihin vuosiin vielä kolme sooloalbumia.
Ehdottomuudesta vielä.
Kirjoitin blogin alkuhämärissä toisesta huippuskootterista Groovers' Paradise (1990). Ehkä rivien välistä pystyi lukemaan, että pidin sitä silloin yhtyeen ykköstykkinä. Ehkä pidin. Ehkä olen nyt eri mieltä. Kummin vaan, niin ehdoitta päätän tämän kirjoituksen niihin kahteen sanaan, johon se tuleekin päättää.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise
- LEVYT - Backsliders: Same Shit Different Day
- YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #4 - Aku Ankkuli: Lootus