VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #11 - Flatbroke Trio: Flatbroke Trio

Kuten puoli kuuta sitten kirjoitin, touhuavat Shoebox Revuen basisti Ari Sjöblom ja kitaristi Henri Pirttimäki myös Flatbroke Triossa. Kolmikon kolmantena vaikuttaa laulaja Rami Soini, jonka käsissä iskee komppia akustinen kitara.

Jo viime vuosituhannen puolella perustetun ryhmän ensimmäiset äänitallenteet tulivat ulos 2000-luvun alussa. Koska löysin bändin huomattavan paljon myöhemmin, on heidän tuotantonsa varhaisin edustaja hallussani CD-EP Flatbroke Trio (2007).

Turusta tullaan ja ollaan todisteena yhdenlaisesta yhteisöllisyydestä mitä muusikkopiireihin tulee. Nimittäin mainitun, niin ikään turkulaisen Shoebox Revuen solisti Elli Maple on takavuosina vieraillut Flatbroke Trion levyillä. Se on kielimiesten tuplajäsenyyden ohella esimerkki siitä, mitä missä tahansa isommassa kaupungissa orkestereitten välillä tapahtuu.

Trio on julkaisujen osalta toisaalta pitänyt paukkuja hieman piilossa eli pukannut harvakseltaan tavaraa maailmalle, toisaalta keskittynyt albumia lyhempiin lättyihin. Täysmittaisia on toistaiseksi ilmestynyt kolme, noin 10 vuoden välein. Pitkäsoittodebyyttiä Dust & Diesel (2004) en ole onnistunut löytämään.

Apulaissheriffin EP-minisarjassa nyt käsiteltävää kiekkoa näyttäisi julkaisija Jungle Recordsin varastoissa olevan ostajaystävälliseen hintaan hyllyt väärällään niin vinyylinä kuin CD:näkin. Sinne siis, koska suoratoistoista tätä on turha etsiä.

Olen nähnyt levyyn jossain viitattavan sen avausraidan Liquer lullaby mukaan. Soinin kynäilemä reipas ralli esittelee aika edustavasti yhtyeen tyylin sitä tuntemattomalle. Rummutonta, hyvinkin country-henkistä billyä, jossa Pirttimäen sähkökitara ottaa merkittävästi roolia.

Lumberjack stomp jatkaa instrumentaalina. Pirttimäki pistää itse kirjoittamallaan kappaleella parastaan peliin. Väliin korkeilla, väliin matalilla kielillä taustan päälle rilluteltu soitanta hohkaa pirteyttä. Kertakaikkisen upea kappale.

Ray Pricen vuoden -54 country-hitti I'll be there vääntyy trion käsissä muikean herkulliseksi rockabillyksi. Biisi on oiva osoitus siitä, etteivät rummut ole tämän tyyppisessä musiikissa mikään välttämättömyys. Lisäksi jos Sjöblom hoitaisi alakertaa pystybasson sijasta sähköisellä instrumentilla, laskisi esityksen viehätysvoima todennäköisesti useita yksikköjä alemmalle tasolle.

The man who made an angel cry kattauksen laitimmaisena lauluna vedetään Johnny Cashin tyylisenä countrybillynä. Originaalin levytti minulle entuudestaan nimenäkin tuntematon Sanford Clarke vuonna 1957.

Hyvä pikkulevy, jossa ilahduttaa erityisesti materiaalin vaihtelevuus. Voi olla, että genren kanssa vähemmän tekemisissä olleelle biisit kuulostavat samankaltaisilta. En ole asiantuntija, mutta jonkin verran jutun juonesta perillä ja niinpä minulle joka ainoa kappale on kovinkin erilainen. Näin se kannattaa tehdä.

Sitä minkä kuulija kuulee, leimaa aitouden ja käsityöläisyyden henki. Näinä aikoina voi sanoa moisen likipitäen aina sävähdyttävän, etenkin kun liikutaan sellaisten tyylilajien parissa, jotka saavat värinää aikaiseksi. Tässä tapauksessa liikutaan.

Homma pantiin purkkiin yhdessä päivässä. Äänityspaikkana toimi kannen mukaan The Gabbage Farm. Kaalifarmi. Onko tuo "oikea" studio vai kenties treenikämppä, ei mitään hajua. Aihetodisteet vihjaavat, että Suomessa oltiin, mutta siitäkään en mene takuuseen.

Turuust' vielä sen verta, että sattumoisin minisarjan edellisen osan oululainen Bluestone piipahti nauhoittamassa oman EP:nsä samaisessa entisessä pääkaupungissamme.

Yritänpä seuraavissa jutuissa päästä jo hieman muihinkin maisemiin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #9 - Shoebox Revue: Money!
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #10 - Bluestone: Tones In Blue
  
• LEVYT - Johnny Cash: With His Hot And Blue Guitar!

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #10 - Bluestone: Tones In Blue

Rotuaarilla toimi vuosituhannen vaihteen kahta puolen ravintola Oulun Panimo & Pub. Sen yläkerrassa oli lava, jolla kävi harvakseltaan bändejä esiintymässä. Paljon tuli paikassa tuolloin pyörittyä ja koettua ainakin Knucklebone Oscar, joku Törrö Tapanisen kokoonpano (Sininen Rytmiluu?) sekä pariinkin otteeseen Noppasoppa.

Mahdollisesti olen nähnyt siellä myös Bluestonen, vaikkei muistikuvaa moisesta olekaan nuppiini jäänyt. Rumpali Jari Korpimäen mukaan he nimittäin vierailivat useammin kuin kertaalleen Panimolla soittotarkoituksessa.

Varmasti olen nähnyt vuonna 2004 perustetun Blue Stonen, siis miltei saman nimen omaavan, mutta eri yhtyeen. Tämä tapahtui tammikuussa 2023 Ylläs Jazz Blues -tapahtumassa.

Bluestonen synty ajoittuu 90-luvun alkuun, jolloin nippu Oulussa vakituisesti ja opiskelun tai muun syyn vuoksi asuneita bluesin ystäviä pisti ryhmän kasaan. He ennättivät julkaista kaksi äänitettä ennen porukan leviämistä ympäri Suomea.

Käsittelyssä on nyt niistä ensimmäinen, välimallin pikkulevyjen juttusarjaan EP-mittaisena sopiva Tones In Blue (1998).

Kaikesta etukanteen printatusta voi helposti päätellä, että erikseen kirjoitettuna orkesterin nimi kuuluisi Blues Tone.

Kiekolla kuullaan tulkintoja vanhoista blues-kappaleista ja tehdään se onneksi tunnetuimpia standardeja välttäen. Kaikkien alkuperäisesittäjät ovat syntyjään joko Texasin tai Arkansasin poikia, jos kohta elämä kuljetti heitä muualle, ketä minnekin. 

Meininki on irtonaista ja rentoa. Se on jotenkin irtonaisempaa ja rennompaa, ja näin ollen minun makuuni toimivampaa kuin yhtyeen myöhemmällä täyspitkällä It Takes Time... (2006). Albumiin tultaessa Bluestonen tyyli oli hioutunut ehkä selvemmin Chicago bluesin suuntaan, mikä osaltaan selittäisi mieltymystäni.

Ei sillä, kyllä täällä Chicagokin maistuu. Ja kyllä Tones In Bluekin aika pitkälle edustaa pohjoisen tuulisen kaupungin tyyliä. Minusta se kuitenkin vivahtaa hieman eteläisemmillekin osavaltioille.

I stepped in quicksand on alkujaan Charles Brownia, joka Texasissa syntyneenä muutti T-Bone Walkerin tapaan länsirannikolle. Pianistin biisi ja piano on mukana myös tulkinnassa. EP:n äänimaailma korostaa Petri Kotron kosketintyöskentelyn sijaan Matti Loppelan kitaraa ja ihan hyvä niin. Hitaahkoa tunnelmointia.

Freddie Kingin I'm on my way to Atlanta rullaa ripeämpään tahtiin. Timo Koivula bassoineen ja Korpimäki kapuloineen tekevät selvää jälkeä taustalla. Solisti Pekka Pulkkinen seisoo aika monen muun kotimaisen laulajan kanssa rivissä, johon pääsevät massasta persoonallisuudellaan erottuvat tekijät. Suosikkini lätyllä.

Blues at sunrise ei ole Albert Kingiä, vaan Ivory Joe Hunterin samanniminen biisi. Hidastempoista vääntöä tämäkin.

Pulkkisen huuliharppu avaa seuraavan slovarin, George Harmonica Smithin Telephone bluesin. Harppu raikaa myös sooloinstrumenttina. Tämä on näitä genren ytimeen tekstiltään luettavia lauluja, jossa mies surkuttelee kohtaloaan petollisen naisen "uhrina". Toimii.

Take a little walk with men levytti ensimmäisenä Robert Lockwood Jr. Tämä syntyi Arkansasissa ja musisoi uransa aikana eri puolilla etelää sekä sittemmin Chicagossa, St.Louisissa ja lopulta Clevelandissa. Levyn toinen nopeampi raita.

Vaikka viisikon kotipesä sijaitsikin Oulussa, käytiin äänitykset tekemässä Turussa. Resepti kuului: livenä studiossa ja kerralla purkkiin.

Minussa cover-koosteet ovat omiaan herättämään kiinnostusta originaalien esittäjiin. Tämäisistä olen perehtynyt pikkusipaisua enemmän vain Kingiin. Hunteria on joillain hyllyssäni majailevilla eri esittäjien kokoelmilla. Tutustuminen loppuihin on jäänyt satunnaisten kuulokuvien varaan.

Pitäisi kyllä ottaa noita muitakin tutkan alle.

Tones In Blue on kaikin puolin mainio kokonaisuus ja pelittää oivallisesti juuri 20-minuuttisena rykäisynä. Valitettavasti sitä ei enää ole saatavilla, mutta hieman muuttuneella miehityksellä taottua albumia kuulema vielä löytyy Korpimäeltä. Tätä nykyä hän muuten kapuloi niin ikään oululaisessa Forest Lake Bandissa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Albert King: I Wanna Get Funky
• UUTUUSLEVYT - Shemekia Copeland: Done Come Too Far
• UUTUUSLEVYT - Jerron Paxton: Things Done Changed

UUTUUSLEVYT - J.Karjalainen: Suomalaista Muotoiluu

Olin väärässä kun ajattelin parin kuuntelun jälkeen että ei tämä niin erikoinen ole loisteliaan Soulavariksen (2022) jälkeen. Ei toki niin hyväkään, mutta nyt tiedän tämän voivan kasvaa. Kasvun merkkejä kun on nähtävillä jo näin alle kuukauden tuttavuuden jälkeen.

Suomalaista Muotoiluu (2025) J.Karjalaisen tuoreimpana työnäytteenä on miehen pitkän uran toiseksi eniten soololevy. Ainut 100-prosenttisesti yksin soitettu ja laulettu on toistaiseksi ollut Lännen-Jukka (2006).

Nytkin puhtaiksi sooloesityksiksi jäi kymmenestä raidasta kolme. Jukkahan työsti koko paketin ensin itsekseen Keltaisessa talossa. Viimeistely ja mausteitten ripottelu hoitui tuottaja Väinö Karjalaisen ja Pekka Nisun Kvark-studioilla kaksikon äänittämänä.

Abdissa Assefa napsutteli neljään biisiin erilaisia lyömäsoittimia ja Antti Vuorenmaa hoiteli viiteen, pääosin noihin samoihin syntetisaattoreita ja pianoita. Väinön vastuulle jäi loput, mikä meinaa lisää lyömäsiä ja syntikoita, kitaraa ja bassoa. Studiolivestä ei voi puhua, vaan raitoja on synnytetty pienemmissä erissä.

Tuolla menetelmällä saatiin aikaiseksi jälleen uusi luku kirjaan, joka pitää sisällään J.Karjalaisen musiikillista osaamista viimeisen 45 vuoden ajalta.

Toisin kuin moni voisi luulla, luku on aivan omanlaisensa. Ei mene niin, että Jii tekee kerrasta toiseen samankaltaista musaa. Se ei pidä paikkaansa edes hänen hittilevyjensä osalta, olipa kyse Mustista Laseista, Electric Saunasta tai mistä tahansa. Lännen-Jukan aika ei ole ainut muusta poikkeava jakso maestron uralla.

En todellakaan löydä vanhemmista albumia, johon Suomalaista Muotoiluu olisi yksikäsitteisesti verrattavissa. Tietenkin siltä voi osoittaa tuttuja elementtejä, mutta niin pitääkin voida. Vähintäänkin saa.

Kun ensinäyte tulevalta ilmestyi viime vuoden puolella, olin melkein haltioissani. Mary Ann yllätti totaalisesti. Yksinkertainen laulu, mies ja kitara. Mississippi John Hurtin tapaan esitetty herkkä tilannekuva oli sellainen, että pidin sitä jo 10 sekuntia kuultuani yhdenlaisena merkkiteoksena, ja pidän vieläkin sen ollessa tuttu.

On varmaan liioiteltua puhua rohkeudesta, mutta jotain hienoa on siinä, kun kaiken kokenut valioliigan pelaaja pisti levyttäen tuolla tyylillä. Suuri yleisö saattoi odottaa yhtä, mutta sieltä tulikin toista. Ilmeisesti meni silti läpi.

Takapenkillä vanhan Cadin kätkee sanoitukseensa sijamuodon verran taiteellista vapautta. Ganesista ja Roadrunnerista (1974) inspiroitunut kappale viittaa myös Popedaan ja entiseen keskipohjalaiseen kuntaan.

on ikkunat auki Eurooppaan

Stokikseen ja Kälviään

suksi luistaa ja rokki soi

vanha gimma kiikuttaa

Kai se kuuluisi sanoa Kälviälle, mutta tekstin rytmitys johti tällaiseen ratkaisuun.

Vastaavasti nimiraidan kertosäkeessä Karjalainen harrastaa sellaista sanan jakoa riveille, joka tuppaa allekirjoittanutta miellyttämään.

muotoiluu

muotoiluu

suomalaista muo-

toiluu

Ja vielä, pulputtavaksi sovitetussa Sinéadin laulussa soi "Sineadin", ei "Sainiidin" laulu kuten suomalainen sen herkästi lausuu. Irlantilaisittain se muuten kuuluu nettihaun mukaan jotakuinkin "Shineed". Ihan sama mikä on "oikein", mutta laulussa se lauletaan nyt laulun ehdoilla ja se on oikein.

Minua on pitemmän päälle alkanut aavistuksen arveluttamaan Jiin tapa selittää monia tekstejään. Nyt pidän kuitenkin ihan kivana, kun sain jostain lukea, että Koh-i-Noor kertoo kynästä eikä timantista kuten sen Aku Ankka -taustalla alkuun tulkitsin.

Kiekon ainut yhtyetoteutuksen saanut ja siten hyvin peruskarjalainen ralli on Uuteen satamaan. Sillä kuullaan Vuorenmaan sähköpianoa ja syntikkaa, Mamba Assefan rumpuja sekä Väinön sähkistä, bassoa, perkussioita ja - kyllä, kannen mukaan Assefan lisäksi myös Väinön - rumpuja. Jii: laulu, kitara ja huuliharppu.

Kyllä mää vaan tästäkin tykkään. Hattua ylös taiteilijalle, taas.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - J.Karjalainen: Soulavaris
• SOITTOLISTAT - El Sauna Yhtyeineen & Black Glasses: J.Blues
• VÄLIPALAT - Kadonneet Karjalaiset Ja Mustat Lasit

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #9 - Shoebox Revue: Money!

Tässä on alkanut tuntua, että EP on mitä oivallisin formaatti ajatellen kuuntelutottumuksiani. Auto on paikka, jossa soitto soi ja laulu raikaa paljon, ja useimmiten matkat ovat albumeille liian lyhkäisiä. Tuohon rakoon iskee parhaiten alle 20-minuuttinen CD.

Toinen juttu on, että CD-EP:itä on hyllyyn kertynyt ehkäpä viime aikoihin painottuen kymmenittäin. Määrä on lähempänä sataa kuin nollaa. Päälle vielä sinkut, joita olen hankkinut maltillisemmin.

Yllä perustetta sille, miksi kaivoin blogin historiasta kesällä 2020 pyöräyttämäni seitsemän jutun minisarjan uusiokäyttöön. VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA sai yksittäispläjäyksenä kahdeksannen osansa tasan kolme vuotta sitten. Nyt jatketaan taas.

Käsillä olevaa pikkukiekkoa pidän ajan suhteen elävällä musiikkimaullani juuri nyt parhaimpana omistamanani EP:nä. Se on Shoebox Revuen aivan mahtava Money!

Tosiaan, olen havainnut nykyisellään innostuvani kenties eniten iloisen reippaasta rhythm & bluesista, rock & rollista, jump bluesista ja rockabillystä. Tavarasta, joka svengaa ja potkii. Tavarasta, jossa kamaa ei ole liikaa, soittimet soivat selkeinä toisistaan erottuen ja joka on hyvin laulettua. Tavarasta, joka saisi enemmän tanssista kiinnostuneen herkästi liikkeelle.

Shoebox Revue tarjoilee juuri tuollaista. Bändin tyylipaletissa mainitut genret ja varmaan vielä muutamat muut lyövät kättä sekoittuen erilaisiksi yhdistelmiksi, tuloksena kerta toisensa jälkeen riemastuttavaa ja raikasta humppaa.

Kotimaisista verrokeista tulee lähinnä mieleen Fat Chance, sitten Million Dollar Tones. Samoilla apajilla liikutaan, mutta näillä on mukana billyä enemmän kuin noilla kahdella yhteensä.

Kielisoitinpartio eli kitaristi Henri Pirttimäki ja basisti Ari Sjöblom hoitavat tontteja myös rockabillyryhmä Flatbroke Triossa. Jälkimmäisen CV:stä löytyy monen muun kiinnityksen lisäksi pesti Buck Jones And His Rhythm Ridersista 2000-luvun alusta, jolloin 70- ja 80-lukujen vaihteessa alkujaan operoinut yhtye teki paluuta.

Rumpali Olli Kokkinen yhdessä pystymallin nelikielistä pumputtavan Sjöblomin kanssa luo rytmisesti rasvattuna etenevän, tyylitajuisen pohjan kaikelle mitä orkesteri tekee. Pirttimäen kirkassoundinen kitara on sen päällä kotonaan kuin kimalainen apilapellolla.

Ja sitten marjoina kermakakun päällä solisti. Mistä näitä oikein tulee? Nimittäin suomalaisia A-luokan roots-naisvokalisteja, joista ei kertakaikkiaan pysty pahaa sanaa sanomaan huononakaan päivänä.

Loistava Elli Maple kuuluu joukkoon yhdessä kera sellaisten tekijöitten kuin Merikukka Kiviharju (Fat Chance), Ria Korhola (Ria & The Hi-Binders) ja Hanna Hush, unohtamatta tietenkään Aija Puurtista tai Marjo Leinosta. Hän on sekä vahvaääninen ja raju että tarvittaessa herkkä.

Shoebox Revue ei ole yli kymmenen vuoden iästään huolimatta äitynyt julkaisemaan massoittain äänitteitä. Yhtenä syynä lienee ainakin osan jäsenistöä toiminta muissa bändeissä.

Nyt käsiteltävän EP:n lisäksi plakkarissa on albumi Shoebox Revue (2016) plus sitä edeltävä single, jotka tulivat ulos Goofin' Recordsin kautta. Ja vielä löytyy muutama kappale vanhempaa materiaalia Jungle Recordsin julkaisemalla kolmen bändin kokoelmalevyllä Hillbilly Flatbox (2011). Jännästi tämä viimeisin on jälleen Jungle Recordsin tuotantoa.

Kuten sanottua, Money! on sopivan mittainen tujaus Apulaissheriffin makuun. Viisi biisiä vajaassa vartissa. Kiekon kanssa voi ajella vaikka reissun lähimarketissa. Uimahallikeikalla lätkä ehtii pyörähtää kerran jo mennessä, jos parkkipaikalla viimeistelee.

Trouble up the road avaa täydellisenä pomppubilly-bluesina. Ensimmäisenä rallin levytti Jackie Brenston Ike Turnerin orkesterin kanssa vuonna 1961. Meininki on heti kärkeen tasoa 'oksat pois'.

Where's my money jatkaa hieman rennommalla temmolla. Originaalia en saanut jäljitettyä, mutta ei sen väliä. Tulkinta on tässäkin timanttinen.

Dance on ainut oma raita, jonka kirjoittajiksi on kanteen merkitty Pinni/Maple. Tunnelma pysyy yhtä jytkyttävänä kuin alun covereissa. Loppupuolella Elli väläyttää herkempää puoltaan vähän ennen kuin taas mennään eikä meinata.

When I get low I get high ja aina vaan on loistavaa. Chick Webb orkestereineen taltioi alkuperäisversion jo ennen toista maailmansotaa. Solistina toimi tuolloin ei enempää eikä vähempää kuin Ella Fitzgerald. Ellin veto ei häpeä pätkääkään, pitäisin sitä jopa kovempana.

I smell ratin takana on Ellan lailla nimekäs muija Mae "Big Mama" Thornton, jolla riitti äänessään voimaa. Vaan eipä tarvi kysellä tässäkään tapauksessa onnistuuko Maple pistämään legendalle hanttiin. Yksittäishuomiona kuulin Pirttimäen kitaroinnissa paikoin samoja sävyjä kuin Archie Hämäläisen joissain jutuissa.

Suurenmoista! Tuosta ei musiikki parane. Alusta loppuun kympin meininkiä niin soiton kuin laulun osalta.

Hankkikaa hyvät ihmiset fyysinen levy, netissä ette tällä pääse herkuttelemaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA - Tulossa...
• UUTUUSLEVYT - Fat Chance: Second Change
• LEVYT - Jimmie Vaughan Featuring Lou Ann Barton: Plays More Blues, Ballads & Favorites
  

UUTUUSLEVYT - Rockin' Paradox: Autumn Leaves Are Fallin' Down

Hard luck blues käynnistää 14 kappaleen 40-minuuttisen reippailun, jota voisi lyhyesti kuvailla turvallisen tutuksi rupeamaksi Rockin' Paradoxia. Rock and rollia, ränttätänttää, rockabilly- ja country-vaikutteita, rhythm and bluesiin vivahtavaa veivausta ja jopa garage- ja 60's pop-soundeja.

Bändin tunteville tarjolla on sitä mitä bändi on jo viidellä aiemmalla albumillaan kuulijoille pudotellut. Apulaissheriffin tutkailussa nyt Autumn Leaves Are Fallin' Down (2025).

Paketti on kieltämättä minulle melko vaikea kuvailtava. Periaatteessa se on perus, roots, rock ja roll, mutta kuitenkin niin omanlaisissaan persoonallisissa kääreissä. Jotkut uudistuvat, muuttuvat ja vääntäytyvät ties mihin joko suosiota tavoitellessaan tai muista, ehkä jalommista syistä.

Rockin' Paradox on ja pysyy omana perin tunnistettavana itsenään. Piste.

Wellu Rastas kuvailee yhtyettä sen kaksi ensimmäistä albumia bonuksineen sisältävän, 2009 ilmestyneen tupla-CD:n kannessa jotensakin näin: Jos Hurriganes olisi ollut enempi rockabillyä sekä lisännyt soittoon vähän twangia ja juurimusiikin aarteistoa, se olisi ollut melkein kuin Rockin' Paradox.

Kuten aina, kannattaa suhtautua sanallisiin kuvauksiini pienellä tai keskikokoisella varauksella. Musiikki on tarkoitettu kuunneltavaksi, joten pannaan hieman normaalia enemmän näytteitä kehiin. Toisena soikoon vähemmän räyhäkästä laitaa levyllä edustava Highway is all mine.

Orkesterin kokoonpano on koko sen kolmikymmenvuotisen olemassaolon ajan pysynyt samana:

• Mikki Niinivaara, laulu + basso
• Harri Uljala, kitara + laulu
• Kurre Avaro, rummut

Kunnioitettava saavutus sinällään, mutta tämän uusimman julkaisun jälkeen olemme kuulleet Uljalan jättävän ryhmän. Levyllä hän vastaa kolmen raidan päävokaaleista, esimerkkinä Three time loser. Alkuperäisenä esittäjänään soul-legenda Wilson Pickett tuo on myös esimerkki kakun neljästä lainabiisistä. Loput ovat omaa, lähes täysin Niinivaaran käsialaa.

Tuote ilahduttaa allekirjoittanutta paitsi korvien kautta, myös visuaalisella ilmeellään. Harvemmin näkee toteutukseltaan yhtä tyylikästä CD:n liitevihkoa. Lehtinen sisältää per kappale sivun, jossa.... no, kuva kertokoon.

Hienon kokonaisuuden suosikkirallikseni on noussut South coast wolf, jolla on tekijöilleen tunnetaustaa. Se on omistettu vuonna 2024 menehtyneen, Roll FM:n toimittajanakin pitkään toimineen muusikko Nisse Lindströmin muistolle. Erittäin raikkaalla otteella toteutettu, nyyhkyvapaa esitys, joka on tyyliltään kuin Rockin' Paradox -biisin arkkityyppi.

Voi olla ja onkin ainakin minun mielestäni niin, että trio oli terävimmillään joskus aiemmin (mihin palannen jossain vaiheessa toisen jutun kanssa). Siitä huolimatta Autumn Leaves Are Fallin' Down on toistaiseksi ykköstykki tämän vuoden julkaisuista.

Masked love story pitää yllä perinnettä, jonka mukaan Paradox-kiekon päätöksenä kuullaan instrumentaalimusiikkia.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Hurriganes: Crazy Days On The Road
• LEVYT - Wilson Pickett: The Wicked Pickett
• LEVYT - Gene Vincent And The Blue Caps: Gene Vincent And The Blue Caps

LEVYT - Matchbox: Matchbox

Jo sen tässä vaiheessa kehtaa myöntää, että Matchboxin Matchbox (1979) on erinomainen. Joskus en pöljyyttääni kehdannut.

Alle 15-kesäisen mentaliteetilla piti poimia mistä tahansa kiinnostavasta aihealueesta (laulajat, näyttelijät, urheiluseurat, ...) oma suosikkinsa, jota enemmän tai vähemmän tuli muka puolustaa muita saman aihealueen yrittäjiä vastaan. Tarkemmin sanottuna useimmiten sitä toista potentiaalista valinnan kohdetta vastaan.

Tuossa katsannossa 80-luvun alussa Suosikin ja etelän serkkujen perässä rockabilly revivalin kyytiin hypänneillä pikkupitäjän janttereilla oli käytännössä vaihtoehtoina kannattaa joko Crazy Cavania tai Matchboxia. Minulla se oli Cavan. Olisiko valinnan syynä ollut orastava asenne, jotta ei sitä kaikkein suosituinta, vaan hyvä kilpailija? Myöhemmin kyllä asenteen itsestäni tunnistin.

Tietenkään en pitänyt Matchboxia kurana. Rajoittuneella järjellä varustetun mielestä loistava oli kuitenkin olevinaan roimasti parempi kuin hyvä. Ja vaikka kakkonen joskus olisi aivan mahtavalta tuntunutkin, ei sitä saanut myöntää ääneen. Korkeintaan 9/10.

Jep.

Pikkupitäjän meidän perällä bändin kolmannen omisti eräs naapurin poika, ainakin muistelen niin. Luonnollisesti se päätyi meidänkin huusholliin kasetille kopsittuna.

Rockabilly rebelin ollessa tunnetuin ja suosituin kipale, oli seuraava kapinan aihe etsiä muita biisejä omaksi suosikikseen. Se saattoi olla Buzz buzz a diddle it, Black slacks tahi joku muu kerkeämpitempoisista numeroista. En muista.

Vielä oli ässänä hihassa tarve ja yritys vängätä sen suhteen, oliko Matchbox aitoa rockabillyä, jota tietysti piti olla, kun oltiin niin rajoittuneita ja muka tedejä. Yhtyettä oli helpompi syyttää genrerajojen rikkomuksista kuin Cavania.

Jälkikäteen katsottuna kaikki yllä kerrottu vaikuttaa toisaalta naurettavalta ja typerältä, mutta toisaalta kenties kasvamiseen kuuluen perin normaalilta.

Sen verran se vaikutti tulevaan, etten siirryttyäni kaseteista vinyyliin tullut koskaan hankkineeksi yhtä ainutta Matchbox-vinskiä. Toki se kymmenen vuoden pätkä, kun vinyyli oli ykkösformaatti oli aikaa jolloin 50's ja rockabilly majaili taka-alalla musiikkimieltymyksissäni. Wannabe mikä wannabe silloin pentuna.

Jos olinkin teininä wannabeteddydiinififtari, niin kyllä kyseinen aika pisti jotain idulleen. Alan musaa alkoi valua hyllyyn yksittäisostoina 90-luvun lopulla, sittemmin enenevässä määrin. Liikenne eräitten toisten, nimeltämainitsemattomien tyylilajien osalta on kääntynyt toiseen suuntaan.

Tänään ymmärrän Matchbox-albumilla olleen osansa pistää minut tajuamaan, ettei kaikki mitä esitetään ole välttämättä omaa. Hei, Robert Gordonillahan on tämä sama (Black slacks). Kappas, tässähän kerrotaan laulun tekijäksi Ray Campi, joka mainittiin Seurassa ellei Suosikissa (Rockin' at the Ritz).

Alkukasarilla en vissiin vielä hoksannut jätkien versioivan itseään Buddy Hollya (Tell me how). Häneltä tunsin vain isoimmat hitit. Myöhemminkin kiinnitin ensin huomioni hollymaiseen esitystapaan. Originaalin levyttäjä paljastui vasta sen jälkeen.

Mistä tulikin mieleeni, että kuulen hieman yhtä biisiä enemmänkin tiettyä yhtäläisyyttä orkesterin ja mainitun legendan välillä. Jos nimittäin miettii aitoutta rockabilly-genressä.

Matchboxilla ja sitä seuraavilla albumeilla aihetta lähestytään osittain pop-kulmalla. Mielestäni tämä pätee myös Buddy Hollyyn, jota minun on hiukan hankala vertailla sellaisiin 50-luvun lopun rajumpiin lajitovereihinsa kuin Cochran, Berry, Vincent, Burnette, jne.

Kun nyt lätyn tyylisuunta nousi esille, sanottakoon sen olevan mielestäni vallan mainio sekamelska rockabillyä, rock and rollia, poppia ja mitä lie. Countrykin kuuluu jossain ja joku Seventeen käy kai aika lähellä jump bluesia tai swingiä.

Korostan, etten edes osaa sijoittaa kiekon sisältöä täsmällisesti mihinkään laariin tai laareihin. Ja kun näin on, voi asian sivuuttaa toteamalla, ettei se edes ole tärkeää.

Jutun aihe on ensimmäinen LP legendaarisimmalta kokoonpanolta. Kitaristi Steve Bloomfield ja laulaja Graham Fenton olivat tulleet mukaan ennen ja jälkeen bändin debyytin Riders In The Sky (1976), toinen kitaristi Gordon Scott myöhemmin. Rumpali Jimmy Redhead ja basisti Fred Poke ovat perustajajäseniä 70-luvun alusta, mutta ainoastaan Poke oli pysynyt remmissä koko ajan.

Peter Collinsin tuotannossa soppaan sekoitettiin monenlaista lisuketta. Parhaasta päästä mausteita ovat pyykkilauta ja viulu rallissa Everybody needs a little love. Niin ikään löytyy huuliharppua, pianoa ja saksofonia.

Fenton on 2020-luvulla kertonut kokeneensa vähintäänkin lievää turhautumista tuottajan haluun lisätä sovituksiin kaikenlaista härpäkettä. Hän puhuu jopa paikoittaisesta ylituotannosta. Täysin en hänen mielipidettään jaa.

Bloomfieldiä voinee pitää ryhmän musiikillisena johtajana. Kuutta coveria lukuunottamatta muu kattaus on hänen käsialaansa. Sähkiksen lisäksi hän pelaa levyllä steel-kitaraa, mandoliinia ja huuliharppua.

Kaksikosta Poke ja Scott (onhan se Scott?) napattiin aikanaan takakanteen pätkäisty, minusta aika legendaarinen kuva.

Yritin palauttaa mieleeni, milloin lopulta hankin yhtyeen alkupään tuotannon muina kuin kasettiäänityksinä. CD-painokseni käsitellystä levystä on vuodelta 2010, joten vähän sen jälkeen varmaan. Vasta hiljattain sitä autossa kuunneltuani ymmärsin lopullisesti kuinka hienoa tavaraa se sisältää. Siis hienompaa kuin vain hyvää.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #1 - Graham Fenton's Matchbox: Rockabilly Rebel
  
• LEVYT - Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: Our Own Way Of Rockin'
• LEVYT - Robert Gordon: Bad Boy

BIISIT - Kauko Röyhkä & Narttu: Herra presidentti

Kauko Röyhkältä ilmestyi 1980-luvulla yksi per vuosi tehtailtujen albumien väleissä neljä EP:ksi laskettavaa kiekkoa. Taso oli samaa kovaa luokkaa kuin pitkillä.

Herra Presidentti (1983) tuli ulos kolmannen LP:n Mikki-Hiiren Myöhemmät Vaiheet (1982) jälkeen. Siinä saumassa bändin miehitys muuttui basistin verran ja päivänvalon näki ehkä kaikkein kovin Narttu-kokoonpano:

• Kauko Röyhkä, laulu
• Riku Mattila, kitara
• Mats Huldén, basso
• Heikki Tikka, rummut

EP:n nimibiisi on sen verran mehevä tapaus, että ansaitsee huomion Apulaissheriffin BIISIT-sarjassa. Jo osaa olla tiukkaakin tiukempaa funkia herkullisen ironisella tekstillä.

Genre ei ole kaikkein helpoimpia hoitaa kunnialla maaliin, mutta Narttu klaarasi. Tikka nyt kai pystyy hanskaamaan kiitettävästi minkä tahansa rytmiikan ja Mattilan tyylitaju on omaa luokkaansa. Erityismaininta menee kuitenkin Huldénin jämäkälle bassottelulle.

Kappale kuten koko EP pistettiin bonukseksi Mikki-Hiiren vuoden 2003 CD-painokselle. Tässä: Herra presidentti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• BIISIT - Hassisen Kone: Muoviruusuja Omenapuissa III
• BIISIT - Tommi Liimatta: Karjan vauhkoontuminen
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #2 - Kauko Röyhkä & Narttu: Mutta, Mutta
  

UUTUUSLEVYT - Jerron Paxton: Things Done Changed

Maaliskuussa kuuntelemassani Radio Kalevan blues-ohjelmassa mainittiin minulle uusi oululainen tapahtumapaikka Kokardiklubi. Mainittiin, kun sinne oli tulossa esiintymään paikan tapaan minulle entuudestaan outo artisti Jerron Paxton.

Hieman nettietsintöjä kehiin ja homma alkoi kiinnostaa. Erinäisten jahkailujen jälkeen sain itseäni niskasta kiinni ja päädyin kuin päädyinkin määräpäivänä 11.4. klubille, joka sijaitsee itselleni ilmeisistä syistä tutulla Hiukkavaaran vanhalla kasarmilla. Voin vakuuttaa ilman vähäisintäkään ehkää, jotta kylläpä kannatti.

Tila on nuorisoseurantalomainen tai koulun juhlasalimainen, ja nimenomaan vanhalla tyylillä. Lipun hintaan kuului lämmintä juotavaa sekä suklaaherkkua, jonka nimi oli ennen jotain muuta kuin nykyään. Kahvia koneeseen ja suu makiaksi ennen show'ta.

Entä itse asia sitten? Kaliforniassa vuonna 1989 syntynyt, siis suhteellisen nuori muusikko ei ollut ensi kertaa Suomessa, mutta Oulussa ymmärtääkseni kyllä. Hän lunasti kevyesti kaikki odotukset, jos sellaisia nyt olin osannut asettaakaan.

Keikalla nähtiin ja kuultiin sooloesitys, jonka aikana blues- ja folk-heppu soitti kitaraa, banjoa, huuliharppua, pianoa, viulua ja rytmiluita 1900-luvun alun malliin. Verkosta löytyneiden tietojen mukaan haitarin kurituskin luontuu, vaikkei sellaista tällä kertaa lavalla nähtykään.

Biisien välissä saatiin kuulla vuolaasti miehen hyväntuulista ja yleisöä arvostavaa jutustelua. Vehkeitten virittelyyn oli sen verran isosti tarvetta, että hiljaisuus olisikin ollut ikävä vaihtoehto. 

Yksi encore ja hankintapuuhiin.

CD:nä oli tarjolla parikin julkaisua, ja jostain kumman syystä jätin vanhemman pöydälle. Kun toiset ottivat ostoksiinsa artistin nimikirjoituksen, selitin nauttivani levyni kuuntelemalla: en halua nimmaria. Sain kuulla olevani "few and far between", minkä merkityksen jouduin jälkeenpäin tarkistamaan sanakirjasta, vaikka samanniminen Molly Hatchetin ralli on jo kasarilta tuttu.

Mukaani tarttui viime syksynä ilmestynyt Things Done Changed (2024).

Ei voi mitään, hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia. Tässä tapauksessa kolmevitonen jantteri paukuttelee Amerikan etelän mustien 100 vuoden takaisella tyylillä niin aidon kuuloisesti kuin tällainen hieman vanhempi suomalainen pystyy monien sen ajan muusikkojen antia melko paljon kuunnelleena kuvittelemaan.

Pääosassa on blues, mutta myös folk on mukana. Paxtonin huuliharpuitse soittama sanaton Little zydeco vähintäänkin hivottelee nimensä mukaista genreä. Livenä kuulemani instrumentit ovat viulua vaille edustettuina. Kitara eniten, ja juuri kuusikielisen kanssa trubaduuri allekirjoittanutta eniten miellyttääkin.

Sen verran pelaa muistikin, että muutaman studioraidan jopa tunnistin Kokardiklubin illasta. Esimerkiksi So much weed kuuluu näihin.

Siinä lauluntekijä kertoo ilmapiirin vapautumisesta mitä tiettyyn poltettavaan yrttiin tulee. Tekstin sävy on havainnoiva ja enempi hyväksyvä kuin paheksuva. Laulu on oivallinen esimerkki siitä miten musiikki kantaa ja pystyn siitä nauttimaan olematta täysin samaa mieltä sanoituksen kanssa.

Kitaran jälkeen toiseksi parasta antia Apulaissheriffin makuun Paxton tarjoili pianon äärestä. Albumilla on valitettavasti vain yksi pianokappale. Edellisen näytteen lailla myös Oxtail blues käsittelee maailman muuttumista jonkin tuotteen näkökulmasta. Kyse on häränhännän hinnannoususta.

Things Done Changedin julkaisi Smithsonian-instituutin voittoa tavoittelematon levy-yhtiö Smithsonian Folkways Recordings. Putiikin missiona on tallentaa jälkipolville musiikkia ja muuta maailmalta, ja hyvä niin.

Vaikka lätty on puhtaasti soolotyö, jaksaa tuotanto-organisaation koko hämmästyttää pientä kulkijaa. Kannessa on nimettynä producer, kaksi associate produceria (joista Jerron itse toinen), kaksi executive produceria, production manager ja production assistant. Päälle vielä jokunen muu nimi mm. tekniikan saralta.

Listan luettuani muistui mieleen joku pilakuva, jossa tyyppi kaivaa lapiolla kuoppaa ja maan pinnalla huitoo iso lauma päälliköitä neuvomassa.

Riippumatta tuosta pidän jo lähtökohtaisesti hienona, kun joku tekee 2020-luvulla lauluja Jerron Paxtonin tapaan, levyttää niitä ja kiertää maailmaa esittämässä niitä. Kun hän lisäksi tekee sen mitä mainioimmin, niin vielä parempi.

Voi voi sentään, kun jätin sen toisen CD:n hankkimatta.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Jo' Buddy & Down Home King III: 20 Years Live Volume I
• LEVYT - Lightnin' Hopkins: Blues In My Bottle
• MUINAISTA BLUESIA #4 - Son House

UUTUUSLEVYT - Jo' Buddy & Down Home King III: 20 Years Live Volume 1

Jussi Raulamolta on aiemmin ilmestynyt rumpali Tyko Haapalan kanssa neljä studioalbumia plus pari sinkkua päälle. Kaksikko kantaa taiteilijanimiä Jo' Buddy & Down Home King III.

Isoista kiekoista kolme ensimmäistä tuli ulos tasaisin välein vuosina 2006, -08 ja -10. Neljäs saatiin vasta suhteellisen hiljattain vuonna 2021 ja sillä häärää kolmantena lenkkinä kosketinsoittaja (Sami) Nieminen. Lisäkäsiä on mukana edeltäjilläkin.

Keikkaa Jo' Buddy kunkkuineen on tehnyt ymmärtääkseni näihin päiviin saakka. Ehkä harvakseltaan, mutta keikkaa yhtä kaikki. Erästä sellaista todistettiin 26.7.-23 Tampereella Paappa Music Pubissa, manselaisittain Paapan Kapakassa. Äänitysvermeet olivat paikalla ja käytössä, jonka seurauksena voi tapahtuman audioannista nauttia jälkikäteen kuka tahansa.

Apulaissheriffin ruuvipenkissä hikoilee jälkikuuntelun mahdollistava 20 Years Live Volume 1 (2025).

Vaan eipä tarvi hikoilla. Arvioni on kauttaaltaan positiivinen, koska kohde sen ansaitsee. Moitteen sijaa en keksi laisinkaan.

Haukuttavaa en löydä toisaalta omistamistani kolmesta aiemmastakaan. Vähään aikaan niitä kuuntelematta voin silti tunnustaa, ettei yksikään ole tehnyt niin lujasti vaikutusta, että alkaisin jotain niistä reippaasti hehkuttaen perushyvän yläpuolelle nostamaan.

Tämäpä onkin siitä erikoinen livealbumi, että se on tuntunut suoratoiston keinoin suorittamastani ensitutustumisesta lähtien studiotöitä paremmalta. Sellainen ei ole kohdallani tavatonta, mutta kylläkin melko harvinaista.

Tekniikkaosasto ansaitsee kiitokset, sillä 20 Years Live Volume 1:llä on erittäin toimivat soundit. Luulen, ettei sen saavuttamisessa ollut ainakaan haittaa siitä, ettei nauhalle (tai muistitikulle?) tarvinnut taltioida kuin kahden miehen tekemiset. Ainakin näin maallikkona arvelisin homman hankaloituvan bändin ja soittimiston koon kasvaessa.

Tyylillisen monitaiturin repertuaarissa on Down Home King III:n kanssa tainnut syntyä selkeimmin alaotsikon blues alle sopivaa musiikkia. Niin nytkin. Jo' Buddy ei kuitenkaan olisi oma itsensä, mikäli totuus olisi noin mustavalkoinen. En yritä kuvailla tarkemmin kuin, että on taas tutun persoonallista vääntöä.

Kaksikon ensimmäiseltä yhteistyöltä Grits & Rattles (2006) poimittu Angely on kaikkein bluesein veto. Studioversion pystybasso by Ville Rauhala puuttuu, mutta Jussin kitara ujeltaa ja itkee livenäkin kuin Muddy Watersilla konsanaan, itse asiassa vielä studiosoittoa tunteikkaammin.

Nuoriso tuntenee Haapalan tämän rumpaliroolia paremmin räppäri Tykopaattina. Itse taisin oppia tosiasian juuri äsken.

Julkaisu on mielenkiintoisesti toinen peräkkäinen leimalla "Volume 1" varustettu Joeylta. Tuleeko jatkoja, jää nähtäväksi. Tuli eli ei, pärjätään niillä mitä saadaan.

P.S. Kirjoitin jutun epätavanomaisesti kahdessa pätkässä. Väliin osui ajopäivä, jonka aikana auton CD-soitin rallatteli läpi kolme studiolevyä ja jutun aiheen. Tuoreen kokemuksen perusteella pitäydyn yllä esittämässäni. Live ampuu lähimmäs taulun keskustaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Jo' Buddy's One Man Stomptet: Lockdown Sessions & Beyond Vol. 1
• KIRJAT - Maija Joutjärvi: Jo' Buddyn laulumaat
• MUINAISTA BLUESIA #3 - Bukka White

LEVYT - Aerosmith: Aerosmith

Jostain kumman syystä hard rock ei mielessäni yhdisty kovin voimakkaasti Yhdysvaltoihin. Alan bändejä on kuitenkin sieltä tullut varmaan sen seitsemän miljoonaa.

En ihmettelisi, jos syy olisi se, että kasvoin musiikin kuuntelijaksi kasarilla, jolloin amerikkalainen hard rock oli yhtä kuin tukkahevi. Sehän ei pääosin silloin innostanut, eikä innosta nykyään senkään vertaa.

Hyllytutkailun perusteella en omista suunnan jenkkilevyjä enää muilta kuin Guns N' Rosesilta, Ted Nugentilta ja Aeromithiltä.

Aiheeksi pääsi pääsiäisen kynnyksellä viimeksi mainitun LP Aerosmith (1973).

En ole tähän päivään mennessä tullut hankkineeksi tai edes kuunnelleeksi yhtyeen koko tuotantoa. 15 studioalbumista omistan yhdeksän. Kokonaiskuva on siis himpun verran puutteellinen, mutta ymmärrän pääpiirteissään Aerosmithin vuosina 1973-2012 läpikäymän musiikillisen kaaren.

Jutun aihe on levyistä pisimpään hyllyssäni viihtynyt ja nipun paras. Melko kauan olen ollut kirjoittamaisillani siitä blogiin ja yhtä kauan jättänyt kirjoittamatta. Nyt otin ja kuuntelin 70-luvun airosmitit uusimmasta vanhimpaan, ajatuksenani varmistaa, että onhan ykkönen ykkönen.

On se.

Kuudesta pitkäsoitosta yhtä vaille kaikki menevät riman yli, mikä hipoen, mikä selvemmällä marginaalilla. Järjestyksessään viides Draw The Line (1977) limboaa ali. Ja tosiaan, niin hienoja kuin ovatkin Toys In The Attic (1975) sekä vielä suhteellisen lyhkäisen ajan tuntemani Night In The Ruts (1979), niin kyllä debyytti tällä ryhmällä peittoaa kaikki muut.

Laulusolisti Steven Tyler (myös koskettimet, huilu, huuliharppu ja perkussiot), rumpali Joey Kramer, basisti Tom Hamilton sekä kitaristit Joe Perry ja Brad Whitford olivat lokakuussa -72 albumin nauhoitusten aikaan 20-24-vuotiaita.

Nuoriksihan heput voi laskea, mutta soittokokemusta oli jo kertynyt. Bändi ilman Whitfordia oli ollut kasassa parisen vuotta ja hänen kanssaan noin vuoden. Muissa ympyröissä kukin oli pelaillut jo 60-luvulla. Kunnioitettavana saavutuksena pidän sitä, että samalla remmillä on kitarakaksikon lyhyttä poissaoloa vaille menty aina.

Kiekon tyylilajina on maanläheinen, rollaava blues rock. Hard rockin aineksiakin pataan sekoitettiin, joskin tämä esikoinen edustanee keveintä poljentoa yhtyeen diskografiassa. Ainekset kunnossa, toteutus kiitettävää tasoa. Tuotanto rouheaa ja raikasta sekä ajalle tyypillisesti turhaa romua välttävää. Soundit korvaan sopivat.

Liian usein ei myöskään voi korostaa sitä, että rock-albumin mitta on kohdillaan tuossa 30 ja 40 minuutin välissä. Tällä kiekolla se on vajaat 36.

Kaiken kukkuraksi kansi on ainakin minusta jotensakin ajan hengen mukainen ja jo siksikin komea.

Levyn tunnetuin biisi on sen ainut hidastelu. Rock-balladi Dream on onkin eräs hienoimmista lajinsa edustajista maailmassa. Kiekon ainoana singlelohkaisuna se sai B-puolelleen räväkän rockerin Somebody.

Heikkoa tai keskinkertaista kappaletta saa Aeromith-LP:ltä hakea, ja turhaan hakee. Esimerkiksi voisi nostaa mitä tahansa. Saakoon kunnian Mama kin. Siinäpä vasta svengaavaa rock and rollia, jonka sovituksessa on ymmärretty, ettei koko arsenaalin tarvi paahtaa koko biisiä täydellä höökillä. Tauko on usein voimaa, vaikka se koskisi vain osaa orkesterista.

Juurien tunnustaminen ja kunnioitus hoituu yhdellä lainalla, joka on blues-, soul- ja funk-äijä Rufus Thomasin Walkin' the dog. Jatkossakin Aerosmith coveroi valikoidusti vanhaa hyvää.

Kerrottakoon vielä, että tämä musiikkiteos tarttui ensimmäistä kertaa haaviini jonkin divarin vinyylilaarista käytettynä. Elettiin todenäköisesti 90-luvun alkua. Sittemmin suorittamani mittavan formaattipäivitysoperaation yhteydessä (kun muut jo palasivat CD:stä takaisin) vinski lähti kiertoon. Missä lie nyt?

Voi olla, että olen tässä ajassa mielipiteineni yksin, mutta kyllähän CD:kin voi olla tyylikäs.

Sen verran vielä kasarin tukkaheviosastosta, että olen havainnut sietäväni Bon Jovin aikalaishittejä 2020-luvulla paremmin kuin silloin. No, nehän olivatkin lähempänä keskitietä kuin hard tai heavy rockia.

Myös Aerosmith laimentui jossain kohtaa ja otti musiikkiinsa pop-vaikutteita. Ensimmäisellä pitkällä moisesta ei voi puhua. Meininki on rock ja roll. Levy on huippu.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Sweet: Sweet Fanny Adams
• LEVYT - Led Zeppelin: Houses Of The Holy
• LEVYT - AC/DC: Back In Black

UUTUUSLEVYT - Creek Road Eleven: Somewhere Along The Way

Tanakalla rumpukompilla lähdetään liikkeelle, kitarat seuraavat, samoin basso ja piano, viimein myös laulu. Amerikan etelän makuista rockia pursuava Factory blues avaa Creek Road Elevenin kolmannen albumin Somewhere Along The Way (2025).

Seuraavat 50 minuuttia mennään osin samassa hengessä, osin geneerisempää country rockia paahtaen. Paikoin tunnelma on kypsyneempää ja "aikuisempaa" kuin edeltäjillään.

Maturaatio tuo etäisesti mieleen muutaman 1970-luvulla aloittaneen aidon southern rock -pumpun muuttumisen 80-luvulla. Blackfoot flirttaili melodisen hard rockin kanssa, 38 Specialista kehkeytyi hyvinkin kasarihenkinen AOR-bändi. Myös Creek Road Elevenin suunta vaikuttaisi olevan kohti keskitietä.

En nyt onneksi tarkoita 2020-luvun Suomen musiikkimaailman valtavirtaa. Matka vaikuttaisi paremminkin vievän kohti periamerikkalaisesta keskitien rockia. Aikakausi voisi olla viime vuosituhannen loppupuolta, ehkäpä 1980-lukua. Ylipäätään kokemani muutos ei ole kovin merkittävä. Ruoria ei ole pantu vinhasti pyörimään, vaan kurssin korjaus on piiruluokkaa.

Osuvammin kakkua kuvannee se, että yhtye tarjoilee takuutavaraa niille, jotka sen musiikkia tuntevat.

Ensimmäinen kunnolla jysäyttävä biisi tärähtää ennen puoliväliä, numerolla 6. Snake oil man kuljettaa ajatukseni uudestaan Blackfootiin. Heillähän on kappale Rattlesnake rock'n'roller, joka tämän tapaan alkaa banjon näppäilyllä ja jyrähtää intron jälkeen aivan toisenlaiseksi.

Koko kattauksen kovin tykki tulee heti perään. En hevillä usko, että maassamme olisi koskaan tehty autenttisemman kuuloista southern rockia kuin Real good time. Se on paitsi alkuperäisen oloista, myös kerrassaan loistava biisi. Parasta Creek Road Eleveniä tähän mennessä.

Jännästi kolmas parhauteen yltävä raita on noita seuraava Nowhere and back.

Walking back to Georgia viritti minussa kummallisen pohdinnan. Hetken aikaa pähkäilin miksi suomalainen yhtye laulaa noin jenkkiläisesti. Voiko noin tehdä? Mistä lie moinen typeryys päähäni putkahtikin, ajoin sen sieltä vilkkaasti hevon kuuseen. Totta kai noin voi tehdä. Järjetöntä ajatellakaan muuta.

Hidastempoisemman osaston valopilkku on Ilpo Niirasen pedal steelillä maustettu Rollercoaster. Muitakin käypäläisiä levyllä vierailee. Perusketju on tuttu Toni Ruuska, Jyrki Levä, Petri Frestadius, Pete Christiansson, Jani Miinala.

Kokoonpanohan on jo suhteellisen pitkäikäinen. Samalla ryhmällä on painettu keikkaa pian kymmenen vuotta. Ymmärtääkseni ei kuitenkaan millään tappotahdilla.

Myöskään studiossa ei olla varsinaisesti asuttu. Albumit vuosina 2017, -20 ja -25 kertovat tahdin leppoisuudesta. Kalenteriajallisesti uutuuden nauhoitukset kestivät kauan, peräti vuoden ja neljä kuukautta. Mutta kuten sanottua, studiossa ei asuttu. Muu elämä ottaa aikansa.

Somewhere Along The Way on varsin looginen jatke Creek Road Elevenin tarinaan. Hyvää, perin epäsuomalaista musaa erityisesti tien päällä nautittavaksi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Creek Road Eleven: Creek Running Again
• UUTUUSLEVYT - Pääesiintyjät: Riimejä Ja Riitasointuja
• LEVYT - Blackfoot: Marauder