Otetaan toinen osa kahden peräkkäisen Jimmie Vaughan -albumin sarjaa käsittelyyn pika-aikataululla heti ensimmäisen jälkeen. Tässä tapauksessa kakkonen on nimittäin kovempi kuin ykkönen, joka sekin on timanginen.
Molemmilla kiekoilla laulava Lou Ann Barton pääsi featuring-tähdeksi, kun vuosi edellisen jälkeen ilmestyi Plays More Blues, Ballads & Favorites (2011).
Kuten näkyy, seuraajan visuaalinen ilme ei poikkea edeltäjästään muuten kuin värimaailmaltaan. Ja tietenkin se merkittävämpi ero on, että sivuroolissa muutaman laulun esittävä laulajatar sai nimensä ja kuvansa etukanteen.
Se oli mielenkiintoinen ratkaisu Jimmieltä, tai kuka ikinä päätöksen tekikään. Barton, joka ykkösosalla esiintyy viidellä raidalla, vokalisoi tällä kertaa vain kolmella. En tietenkään kritisoi. Kunhan hiukan kummastelen, miksei jo silloin, vaan vasta nyt.
Kokoonpano ei ole muuttunut. Samat musikantit ovat vauhdissa taas. Torvet soivat yhtä vaille joka biisillä. Koskettimia sen sijaan kuullaan vähemmän, sillä Bill Willis ja Mike Flanigan Hammondeineen sulostuttavat äänikuvaa vain yhdesti per ukko.
Levy on enemmän blues kuin tyylirikkaampi edeltäjänsä. Tämä ei tarkoita sitä, että valittu materiaali olisi kaavittu pelkästään blues-laarista. Kysehän on aina sovituksista. Esimerkiksi käy paketin avaaja, originaalista aika poikkeavasti tulkittu, country-mies Webb Piercen I ain't never.
Jimmie onkin sanonut, että kun hän puhuu countrysta tai bluesista, ovat ne hänelle sama asia. "I want to bring it together; it comes from the same place."
Ei tuota niin vaikea ole ymmärtää. Miettikääpä vaikka millaisia versioita joku Eläkeläiset tekee ties mistä. Yhtyeen käsittelyssä vääntyy humpaksi niin The Doorsin Light my fire kuin Guns N' Rosesin Welcome to the jungle. Erot americanan eri genrejen välillä ovat todennäköisesti pienempiä kuin noissa esimerkeissä.
En käy tällä kertaa listaamaan biisien alkuperäisesittäjälitaniaa kokonaan, koska en vähällä selvittelyllä saanut kaikkia jäljitettyä. Mukana on jälleen tuttuja nimiä kuten Ray Charles ja Jimmy Reed (taas) sekä oudompia. Käsi ylös, ken tuntee orkesterit Jivin' Gene And The Jokers ja Big Sambo And The House Wreckers.
Sattumoisin epäselviksi jääneiden joukossa on kaksi kaksikon Howard Biggs & Joe Thomas kirjoittamaa palaa. Parivaljakko vaikuttaa tehneen enemmänkin yhteistyötä, ymmärtääkseni enimmäkseen doo wop- ja jazz-rintamilla.
Pikanttina yksityiskohtana laulujen nimistä voisi mainita, että levyltä löytyy Oh oh oh, kun edeltäjälle pistettiin Roll, roll, roll sekä Why, why, why.
Miksi ihmeessä tehdään tuollaisia ratkaisuja, kun kyse ei ole edes tallennusformaatin kapasiteetista?
Nämähän on niitä juttuja, joita ei välttämättä koskaan edes huomaa. Ja kun sitten huomaa, rupiaa ottamaan pattiin. Täytynee nyt vaan yrittää jotenkin tulla toimeen näillä eväillä.
Paalutin jo jutun kärkeen tämän blues-, balladi- ja suosikkisarjan kakkososan peittoavan ykkösen minun maailmassani. Olen joitain kertoja (3-4) kuunnellut levyt perätysten, aina samaan ajatukseen päätyen.
Koska tykkään siitä miten musiikki vie muistoissa paikkoihin, kerron missä luultavasti suoritin peräkkäin soiton ensimmäistä kertaa. Kuten melko tavallista, se tapahtui autoillessa.
Kävin pari kolme vuotta sitten keväällä Saariselällä hiihtämässä pidennetyn viikonlopun ajan. Yhden päivälenkin jälkeen oli kivasti aikaa, joten kipaisin alkuillasta Ivaloon pizzalle ja sen perään piipahdin vielä Inarissa muuten vaan. Niinpä Jimmie bluesin, balladien ja suosikkien kimpussa nostaa aina mieleeni tuon seudun kirkkaan keväiset maisemat.
Julistetaan loppuun vielä kakkososallekin perinteinen tuomio. Mukaillen erästä taannoista telkkariohjelmaa, jossa julkkikset kävivät toistensa luona syömässä ja antoivat illan isännälle tai emännälle pisteitä nopan avulla: tunnelmasta 6. Ja ruoalle myös.
Aivan mahtava!
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti