Tell me baby edustaa minulle parasta, "vanhaa" Muddy Watersia, joka nostaa poikkeuksetta mielialaa, kun sen kuulee. Mies itse laulaen, Pat Hare kitaralla, Andrew Stephenson bassolla ja Willie Smith rummuin tahkoavat yksinkertaista, mutta tenhoavaa bluesia.
Hieno esitys avaa LP:n Sings "Big Bill" (1960).
Kuten saksalaisen tarkasti laaditulta Stefan Wirzin diskografiasivustolta käy ilmi, on Tell me baby ainut kertomallani kokoonpanolla äänitetty numero. Wirzin mukaan Muddy ei soita koko albumilla, mikä tuli nyt pienenä yllätyksenä. Suhtaudun tietoon pienellä varauksella, vaikka on tunnettua, että vanhemmiten herra jätti usein kuusikielisen muitten vastuulle, studiossa ja lavalla.
Merkityksellisempää on se, että avausraita on mielestäni koko lailla kiekon ainut huippuveto. Sen loistavan kitaroinnin (olipa Pat Hare yksin tai Waters & Hare) lisäksi haen syytä kokoonpanosta ja sovituksista.
Mainittu Willie "Big Eyes" Smith istahti rumpujakkaralle kesken sessioitten, ne aloittaneen Francis Clayn tilalle. Tällä en näe olleen vaikutusta kokemaani laatuun.
Tell me babyä lukuunottamatta bändissä oli Chicagon malliin mukana myös pianisti ja harpisti. Otis Spannin tekemisessä mustilla ja valkoisilla en kuule moitittavaa, vaan pääsääntöisesti piano tukee musiikkia.
Sen sijaan minua hieman häiritsee huuliharpun hallitseva rooli äänimaisemassa. Tuolloinhan kaikki ymmärtääkseni otettiin sisään kerralla, eikä instrumenttien suhteisiin pystytty miksaten vaikuttamaan. Ei mitään pois James Cottonilta, mutta Apulaissheriffin korvissa hänen osuutensa laskee kokonaisuuden tason huipulta jonnekin keskinkertaisen ja hyvän välimaastoon.
Siis ei huono.
Tajusin tätä eestaas sahatessani, että taannoinen huuliharppukammoni johtui luultavasti muutamista tähän tapaan tehdyistä nauhoituksista. En lähde soitinta kokonaan kiroamaan, koska sillä on saatu myös hyvää aikaan, ihan Suomessakin. Kuten tavallista, meikäläisen mielipide on vain meikäläisen mielipide.
Levy on tyyliltään aika tyypillistä Chicago bluesia, kuten jo tuli alustettua. Watersin laulu on tunnistettavaa ja - niin kuin useimmiten - vahvaa. Muutoin mestarin LP-tuotannon alkupäälle oli ominaista musiikillinen teemallisuus. Tähän häntä rohkaistiin, jopa painostettiin levy-yhtiön toimesta. Chess hakemalla haki keinoja saada myyntilukuja ylemmäs.
Debyytin teemana oli vain kunnianosoitus samoista ympyröistä tulleelle muusikolle, jonka avustuksella oli osansa, kun kolmekymppinen etelän mies asettui pohjoisen kaupunkiin 40-luvun puolivälissä. Big Bill Broonzy kuoli elokuussa 1958, noin vuosi ennen tribuutin nauhoituksia. Muddy oli kantamassa arkkua.
Jatkossa julkaistiin mm. akustista, torvilla maustettua ja psykedeelistä rockin sekaista bluesia. BGO:n 2in1-CD:n jakava erinomainen Folk Singer (1964) ansaitsee oman juttunsa, mutta ei mennä siihen nyt.
Ulkomaitten osuus minisarjassa saa jäädä tähän ja viime jaksossa puituihin Pate Mustajärven Cash-tulkintoihin. Onhan noita yhden asian covereita maailmalla tehty, mutta ne eivät juurikaan ole löytäneet tietään hyllyyni.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- YKSI TOISTA VERSIOIMASSA - Tulossa...
- YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #6 - Pate Mustajärvi: Musta
- KIRJAT - Robert Gordon: Hoochie coochie man - Muddy Watersin elämä ja teot
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti