LEVYT - John Cougar Mellencamp: The Lonesome Jubilee

Mellencampin viimevuotisen levyn esittelevässä tekstissäni kävin ylimalkaisesti läpi miehen toistaiseksi suksimaa latua. Mieltymyksiini perustuen arvotin hänen ensimmäiseksi taiteelliseksi huippukaudekseen jakson 1983-91, jolloin putkahti kahden vuoden välein viisi hienoa LP:tä.

Kaksi niistä on jo blogissa puitu (linkit lopussa), ja nyt saa vuoron kenties nipun hohdokkain tuotos eli The Lonesome Jubilee (1987).

Scarecrow'lla (1985) on varmasti näistä roimimmin nostalgia-arvoa, koska siihen tutustuin ensin, sen ostin ensimmäisenä ja sitä kuuntelin nuorempana eniten. Silti voi olla, että tämänkertainen jutun aihe on kovempi. Ainakin joinain päivinä.

Mikäli virvelirumpu olisi hieman vähemmän päällekäyvä, nostaneisin tämän empimättä ykköseksi. Kun asiat menivät niin kuin asiat menivät, ollaan siinä rajoilla. Pähkin nyt kuitenkin vain erinomaisen eri asteitten välillä.

The Lonesome Jubilee on Mellencampin studioalbumeista peräti yhdeksäs, ei siis enää mikään aloittelijan teos. Levytysuran kestolla mitattuna voisi verrokiksi heittää vaikka J.Karjalaisen Yhtyeineen Tähtilampun Alla (1992) tai Dave Lindholmin Ainon (1982). Molemmat kotimaiset mestarit olivat hyvinkin meritoituneita tekijöitä noitten aikaan. Niin ikään John oli saanut maistaa menestystä 80-luvulla.

Ydinryhmä oli ollut kasassa LP:stä Uh-Huh (1983) lähtien. Herrat Wanchic, Crane, Myers ja Aronoff siis puursivat Johnin kanssa nyt jo kolmannen pitkän. Osa heistä oli ollut mukana pitempäänkin. Perusasiat olivat bändin yhteistyön osalta kunnossa.

Biisintekotaidostakaan ei ollut pulaa. Solisti kirjoitti yhtä George Greenin avitusta (Empty hands) lukuunottamatta koko materiaalin yksin. Laulaja on tässäkin tapauksessa lauluntekijä.

Ratkaisevat, massasta erottavat tekijät kulminoituvat kahteen seikkaan. Nämä ovat haitari ja etenkin viulu. Tullaan taas meikäläisen lempiaiheeseen, eli sovituksen (mukaan lukien soitinnus) ja esityksen vaikutukseen lopputuloksen kannalta. Instrumentaatiosta löytyy toki muutakin lisävärin tuottajaa, mutta esiin tuomani kaksi vehjettä tekevät tästä Tämän.

Viulisti Lisa Germano oli uusi tulokas Mellencampin leivissä. On mielenkiintoista kuinka suuren merkityksen annan hänen panokselleen yhtyeen äänikuvassa. Ja tuskin olen ainut näin ajatteleva. Kirjoittamani tueksi nostan kappaleen The real life.

John Cascellan koskettimilla oli oma roolinsa Scarecrow'llakin. Niitä enemmän hän tällä kertaa soittaa harmonikkaa, ihmiset ovat - eivät ehkä niinkään kummissaan, vaan pikemminkin - riemuissaan. Minä ainakin.

Koko konkkaronkka tulkoon esitellyksi CD:n kansivihkosen avulla.

Toistaiseksi mainintaa paitsi jääneet taustalaulajattaret Pat Peterson ja Crystal Taliefero ansaitsevat mainintansa. Vähintäänkin kelpoa tekemistä heiltäkin.

Minulle jäi kasarin lopulta ja sen jälkeenkin mieleen, että ainoat mediassa soittoaikaa saaneet raidat kiekolta olisivat olleet hitit Paper in fire ja Check it out. Tieten voi sanoa, jotta heikosti kuunneltu, koska myös Cherry bomb näkyy olleen singlenä top10-osastoa.

Kaikkiaan kymmenestä numerosta koostuva kiekko on ilmeeltään varsin niukasti vaihtelua sisällään pitävää lajia. Näin ollen voisin kuvitella kuulokokemukseltaan monipuolisuutta vaativalle musiikin ystävälle koittavan kovat ajat koko paketin kertanautinnan kanssa.

En kykene lukemaan itseäni kyseisenlaiseksi kuluttajaksi, vaikka tajuan nyt usein kiitelleeni erinäisten albumien vaihtelevuutta. Aivan kuten monessa muussakaan asiassa, ei tässäkään ole yhtä totuutta. Siinä missä yhdenlainen yksitotisuus voi puuduttaa, saattaa toisenlainen kääntyä vahvuudeksi.

-87 John Cougar Mellencamp ei puuduta. Sen myötä eivät koita kovat ajat. Hard times for an honest man tarjoilee paikoin hieman suoraviivaisimmasta poikkeavaakin rytmiikkaa. Kenny Aronoff.

Nyt asioita pengottuani bongasin pari sinkun takapuolibiisiä, joita saa hyllystäni etsiä ilman tulosta. Luonnollisena jatkona havainnolle kumpusi ajatus tai toive julkaisusta, joka keräisi kaltaisiaan harvinaisuuksia yksiin kansiin. Ilmoittaudun ostajaksi, mikäli sellainen ikinä päivänvalon näkee.

Rumpusoundeihin palatakseni täytyy rehellisyyden nimissä todeta, ettei tuo miksauksen esillä pitämä, läiskähtäen paukkuva virveli missään nimessä ole yksikäsitteisesti huono homma. Monen muun musajutun ohella myös tähän pätee eräs vanha kunnon tekijä: päivän kunto. Joskus toimii mainiosti, joskus kehnommin.

Aina ei tarvi olla eliittiluokkaa, kunhan useimmiten on. Sitä on The Lonesome Jubilee.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - John Cougar Mellencamp: Scarecrow
• LEVYT - John Mellencamp: Whenever We Wanted
• UUTUUSLEVYT - John Mellencamp: Strictly A One-Eyed Jack