Aiemmin julkaisurintamalla tapahtunutta. Solistilta yhtyeineen on tullut ulos yksi LP (Bluejean Bop!, 1956) ja joukko singlejä vuosina -56 ja -57. Noilta löytyy sellaisia yksittäisiä, sanoisinko täydellisiä ralleja kuin Be-bop-a-lula, Race with the Devil, debyyttialbumin nimiraita sekä Lotta lovin'.
En tänä päivänäkään jaksa kovin riehaantua tuosta debyyttialbumista kokonaisuutena. Sillä on hetkensä, mutta seassa vähemmän innostavaa tavaraa. Hyvä levy, ei siinä mitään. Ei kuitenkaan ihan blogivouhotuksen ainekseksi asti.
Seuraaja, simppelisti orkesterin mukaan nimetty Gene Vincent And The Blue Caps (1957) onkin sitten tykki.
Tuolloin tehtailtiin biisejä - onko tähän nykyajassa palattu? - ja pistettiin niitä seiskatuumaisille pareittain tai neljän nippuna. Täysiverinen LP oli melkoinen harvinaisuus. Tämä on sellainen.
Kahdestatoista raidasta ei tietääkseni yksikään ilmestynyt singlenä 50-luvulla. Nuo 12 kyllä jaettiin neljän pompseihin ja pukattiin kauppoihin kolmena EP:nä. Minulla ei ole tietoa tulivatko ne ennen, jälkeen vai kenties samanaikaisesti pitkäsoiton kanssa.
Joka tapauksessa, pidän Vincentin ja sinilakkien nimetöntä kiekkoa täysiverisenä LP:nä. Sellaisella on tietynlainen itseisarvonsa ajatuksissani.
Kun reippaat 40 vuotta sitten hurahdin rock and rollin ja rockabillyn maailmaan, en tietenkään tuntenut tätä älppärinä. Sisällöstä ehkä neljäsosa, maksimissaan puolet tuli vastaan poikasiällä musaharrastelun alkuhämärissä.
En pysty muistamaan, koska olisin ensimmäistä kertaa koko pitkän kuullut. Varmana tietona voin kertoa saaneeni sen fyysisenä käsiini talvella 2023-24. Kuten ensimmäisestä kuvavalinnasta yllä voi päätellä, puhutaan muusta kuin keräilijöille kelpaavasta fyysisestä.
Hankin nimittäin Real Gone Musicin neljän CD:n laatikon, jolle on koottu Gene Vincentin virallinen tuotanto ilmeisesti varsin kattavasti aina vuoteen 1960 saakka. LP-julkaisut on pakattu sille yhtenäisinä, mitä pidän parempana kuin vaikkapa Bear Familyn joissain bokseissaan käyttämää nauhoitussessioitten mukaan järjestelyä. Minkäänlaista kansivihkosta ei ole, mikä on puute.
Ymmärrän, ettei tällainen ole kaikkien mielestä se tapa millä nämä hommat tulisi hoitaa. Minulle se passaa, etenkin kun jätin vinyylin pyörityksen käytännössä jo 2010-luvulla. Musa ratkaisee, vaan ei sitä sentään netistä kuunnella muuten kuin vinkkejä hakien.
Materiaalissa nopea ja hidas vaihtelevat sopivassa suhteessa. Jälkimmäiset on ripoteltu epäsäännöllisen hajanaisesti pitkin matkaa, ollen ne numeroilla 2, 8, ja 10. Toimiva ratkaisu, ja niiden olemassaolo itsessään on todiste laulajan kyvyistä myös balladien saralla. Rockeissa on rollia ja paikoin billyä.
Tässä kohtaa voisi pohtia useinkin miettimääni asiaa, mikä on rock and rollin ja rockabillyn ero. Missä raja kulkee?
Sinällään pähkäily on täysin turhaa, koska raja ei ikinä näissä ole asfalttiin maalattu. Turhaa sen voi katsoa olevan myös muuten. Ketä kiinnostaa mitä tyylisuuntaa joku musiikkikipale edustaa? Eikö riitä, että musa on joko hyvää tai sitten ei? No, minua kiinnostaa. Kiinnostaa, vaikka kuin olisi hienoa ja ylevää kertoa pitävänsä moisia lokerointeja merkityksettömänä, ellei typeränä.
Kannattaa huomata, etten millään muotoa väheksy tässä asiassa kanssani erimielisiä. Kukin taaplaa tyylillään ja sitäkin tärkeämpänä seikkana, toisilla ei ole valtaa siihen millainen lautakasa kenenkin tontille nousee.
En ole genrekursseja (oispa!) käynyt, mutta heitän ajatukseni siitä miten itse koen. Levyltä miellän billyisimmäksi sen neljännen kappaleen You told a fib. Mielelläni otan vastaan tietävämpien kommentteja aiheesta.
Lajimääritykset unohtaen Gene Vincent And The Blue Caps pitää sisällään mitä parhainta ja rokkaavinta menoa. Avaus Red blue jeans and a pony tail lyö kättelyssä luun kurkkuun jotain muuta epäileville. Muiden muassa Hold me, hug me, rock me sekä Pink thunderbird jatkavat myöhemmin samaa linjaa.
Rajuinta vääntöä tarjoilee Cruisin', joka lienee ensimmäisenä näistä nimenomaan Vincentin esittämänä kuulemani biisi. Rumpali Dickie Harrell takoo vimmatusti alusta loppuun ja Cliff Gallup iskee väliin muutaman lyhyen, mutta sitäkin räiskyvämmän kitarasoolon.
Gallup muuten oli niin tärkeä osa Blue Capsia, että hänet hälytettiin äänityssessioihin mukaan, vaikka oli jo kertaalleen bändistä eronnut.
Tätä kirjoittaessani huomasin, ettei järjestys boksilla aivan vastaakaan alkuperäistä, vaikka kakstoistikko sillä onkin peräkkäin. Discogsin mukaan balladit olivatkin originaalilla paikoilla 3, 9 ja 11. Niistä komein on I sure miss you, jonka Robert Gordon versioi yhdessä Link Wrayn kanssa myöhemmin.
Todennäköisesti törmäsin aikoinaan Gordonin tulkintaan ennen Vincentiä. Sama pätee pariin muuhunkin. Levyn parhaimpiin lukeutuva roketti Double talkin' baby tuli tutuksi Stray Catsin kautta. 1940-luvulta peräisin oleva hidasosaston Blues stay away from me taas oli minulle alkujaan Crazy Cavania.
Heikkoja vetoja ei ole, mutta nostan vielä yhden. Cat man poikkeaa tyyliltään aika lailla linjasta ja piristää siten kokonaisuutta. Robert Gordon liittyy tavallaan tähänkin. Hänen repertuaaristaan, albumilta Rock Billy Boogie (1979) nimittäin löytyy Vincent-tribuutiksi kirjoitettu laulu The Catman.
Mitäpä tuosta vielä osaisi sanoa? Loistavaa vanhan ajan musiikkia, paljolti omatekoista materiaalia, ei yhtään huonoa esitystä, ja tämä vajaan puolen tunnin kestolla. Ai että. Oikeastaan koko homman olisi voinut tiivistää tuttuun loppukaneettiin.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Stray Cats: Stray Cats
- LEVYT - Robert Gordon: Rock Billy Boogie
- VAIKUTTAJAT - Crazy Cavan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti