Led Zeppelin (1969) kuuluu tapauksiin, joissa ensilevyllä soittaa käytännössä täysin valmis bändi, ei mikään noviisiporukka.
Otin taas kuunnellakseni orkesterin tuotantoa, ehkä ensimmäistä kertaa koskaan isomman pompsin putkeen. En kiistä, etteikö keväällä näkemäni uutuuselokuva olisi asiaan vaikuttanut. Näin teki, vaikka siitä on jo muuan kuukausi kulunut.
Tarkemmin sanottuna kahlasin tässä kohtaa läpi studioalbumit uran alusta aina Physical Graffitiin (1975) saakka. Tuo mainittu kuudes LP on siinä mielessä sukua monille ja taas monille, että sisältää paljon loistavaa musiikkia, mutta seassa on kuitenkin vähemmänkin hyvää. Yhtyeen kohdalla sama lausunto pätee myös kolmanteen ja neljänteen levyyn. Mielipide.
Kakkonen ja viitonen on jo blogissa puntaroitu ja aivan mahtaviksi todettu. Nyt saman arvion siis ansaitsee ykkönen.
70-luvun puolivälin jälkeiset kiekot eivät livejä lukuunottamatta ole minua toistaiseksi kovin suuresti liikuttaneet, mihin en näe jatkossakaan muutosta tulevan.
Kvartetin pelinavauksesta tykkään edelleen täysin kympillä. Se on oiva cocktail jykevääkin jykevämpää hard rockia - tai heavya, miten vaan - ja suurin piirtein parasta mahdollista valkoista bluesia.
Painavimmin raskaan rockin puolelle sijoittuvat avausraita Good times bad times sekä Communication breakdown. Mikä kaksikko siinä tupsahtikaan suoraan syntymäisillään olevan genren huipulle ja klassikoiksi.
Näkemykseni lienee yksinkertaistettu, enkä itse asiassa edes tunne heavy metalin historiaa kunnolla, mutta näin sen ajattelen. Minulle tyylisuunnan alun muodosti kolmikko Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple. Sabbath oli alusta asti tummaa metallia, Purple edusti jytälaitaa ja Zeppelinissä soi eniten blues.
Tässä kohtaa pitäisi jo rokkipoliisien herätä ohjeistamaan, jottei se ja se mitään heviä ole ja blaa blaa blaa. Led Zeppelin oli totta vieköön mitä värikkäin ja mitä moninaisempia vaikutteita musiikkiinsa ladannut ryhmä koko ura huomioiden. Sitä se oli pienemmässä mittakaavassa jo debyytillään.
Miettikääpä sellaisia siivuja kuin Dazed and confused tai How many more times. Eivät todellakaan ole nuo mitään suoraa hard rockin jyystöä. 60-luvun lopun hengessä mennään rockin, bluesin ja psykedeliankin siivin. Proge odottelee nurkan takana.
Your time is gonna come soi John Paul Jonesin urkuintron jälkeen mitä sielukkaimpana... musiikkina. Saumatta ja limittäin sen perään lähtevä Black mountain side taas on Jimmy Pagen folk-kitarasoolo. Tai ei ihan soolo, sillä sille antaa eksoottista väriä kenialaissyntyisen Viram Jasanin tabla-rummutus.
Niin ikään folkiin, mutta nyt varsin jämäkällä rock-kulmalla kallistuu Joan Baezin repertuaarista napattu Babe I'm gonna leave you. Laulun kirjoittaja Anne Bredon sai nimensä kanteen, mutta joutui jostain syystä tyytymään siihen, että rinnalla ovat Pagen ja Robert Plantin nimet.
Sen sijaan biisin Dazed and confused isä Jake Holmes jäi alkuun huomioimatta, ja on sitä vielä vuoden 1994 CD-versiolla, josta jutun kuvat. Ei voi kuin ihmetellen harmitella sitä miten härskisti bändi (Page?) toimi alkuaikoinaan näissä asioissa. Holmes, kuten muutama muukin on myöhemmin saanut kunniaa ja taloudellista korvausta kaltoinkohtelustaan.
Willie Dixon sentään tunnustettiin ensipainoksista lähtien kahdenkin kappaleen kohdalla. Nuo kaksi, You shook me ja I can't quit you baby ovat paketin blueseinta materiaalia.
Krediiteistä puheen ollen, Plantia ei sopimusteknisistä syistä merkitty alkuun kansiin biisintekijänä, vaikka hänellä on osansa viidellä raidalla. Nimi ja oikeudet lisättiin myöhemmin. Havaitsen nyt, että prosessi oli -94 vielä kesken, koska hänet on mainittu vain numeron 2 kohdalla.
Mies muuten vietti eilen 77-vuotispäiviään, minkä yllättäen juuri hoksasin.
Led Zeppelinistä on hankala kirjoittaa noteeraamatta John Bonhamia. Ja kyllähän hänen toimintansa rumpupatteriston takana jaksaa kerta toisensa jälkeen kuunneltuna säväyttää. Esimerkiksi voisi ottaa vaikka tomifillit, joissa se juttu ei ole iskujen tiheys, vaan toimivuus. Tanakkaa työtä kautta linjan.
1969 oli hyvä albumivuosi. Se taisi olla tuossa mielessä paras vuosi siihen mennessä.
Tuolloin saattoi samalta artistilta ilmestyä kaksi, jos ei peräti kolme huippu-LP:tä vuodessa. Zeppelinin lisäksi blogissa on nyt käsitelty kaksi loistavaa -69 lättyä myös CCR:ltä. Mahtavuutta julkaisivat lisäksi ainakin Neil Young With Crazy Horse, Jethro Tull, The Beatles, Janis Joplin ja Johnny Winter.
Loppuun tietokilpailukysymys. Minkä saman vuoden albumin takakanteen on niin ikään kuvattuna yhtye ikään kuin neliön muotoon siten, että menu on siinä keskellä?
Aivan mahtava!
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti