Jos pitäisi listata eniten kelvollisia liveäänitteitä julkaisseita aritisteja, ottaisin ehdottomasti mukaan Johnny Winterin.
Häneltä minulla näkyy niitä löytyvän viisi, joista Together (1976) on yhteislevytys velipoika Edgarin kanssa. Back In Beaumont (1989) taas on merkitty kansiin Winterin ja Uncle Joe Turnerin albumiksi, mutta käytännössä se on jälkimmäisen tuotos, jota kenties myytiin sillä kitaristina toimineen tunnetumman hepun nimellä.
Lopuista kolmesta mikä tahansa saattaisi sopivana päivänä päätyä hehkutuksen aiheeksi tänne blogiin. Erinomaisia ovat sekä Live In NYC 97 (1998) että pienin varauksin Johnny Winter Andin Live (1971).
Eniten pidän tällä hetkellä kuitenkin tapauksesta Captured Live! (1976).
Maestron kitarointi hivelee korvia, eikä jätä sujumatta laulaminenkaan. Esityksen tasoa nostaa vielä käytetty kahden kitaran taktiikka, toisessa kepissä Floyd Radford. Huipuksi sen nostaa rumpali Richard Hughesin vimmattu takominen. Aivan ilmiömäistä tekemistä. Rock and rollia parhaimmillaan.
Yllä kerrottu pätee aika lailla kaikkeen levyn ronskimpaan materiaaliin, siis viiteen numeroon kuudesta. Palaan siihen kuudenteen hieman tuonnempana.
Hughesilla oli ennen konserttien nauhoitusaikaa, syksyä -75 jo jonkin verran soittokokemusta Winterin kanssa. Sen sijaan Radford ei esiinny yhdelläkään Johnnyn studiolätyllä, mutta kylläkin tämän veljen bändikiekolla Edgar Winter's White Trash (1971). Keikkatilanteessa hän osoittautuu vähintäänkin mieheksi paikallaan.
Kvartetiksi porukan täydensi And-veteraani ja muutoinkin pääjehun kanssa koko 70-luvun alun hengaillut basisti Randy Jo Hobbs. Hän seurasi toimessaan sittemmin Stevie Ray Vaughanin kimppaan liittynyttä Tommy Shannonia.
Avausraidan jälkeen meno siis jatkuu yhtä kiihkeän energisenä. Albumilta John Dawson Winter III (1974) tulee perätysten loistavat Roll with me ja Rock & roll people.
Noista jälkimmäinen on muuten John Lennonin kynästä. Laulu jäi yli Beatlen soolosessioista ja päätyi ensin Winterin levyttämäksi. Totta kai Lennonin versio on sisällytetty tämän kuoleman jälkeen useammallekin kokoelmalle. Texasin albiino on kuitenkin se, jonka tulkinta potkii ja on jäänyt elämään (minusta).
On varsin mielenkiintoista, että päähenkilön albumi Still Alive And Well (1973) pitää sisällään yhden Rolling Stones -lainan, johon pätee sama kuin Rock & roll peopleen. Siinäkin tapauksessa Winter sai julkaista biisin ennen sen häntä tunnetumpaa ja suositumpaa omistajaa.
Vaan eteen päin.
Seuraavaksi kierrätetään taas klassikoita. It's all over now ja Dylanin Highway 61 revisited pitävät huippulaatua yllä. Rokki raikaa ja kitarat ulvovat. Viimeistään tässä vaiheessa voi todeta And Liven jäävän sittenkin suhteellisen kauas taakse.
Ja sitten tulee vielä se viimeinen niitti. Kolmas kappale Johnnyn vuoden -74 studio-LP:ltä laskee tempoa. Yli 12-minuuttinen näkemys herran itsensä kirjoittamasta bluesista Sweet papa John toimii täydellisenä päätöksenä kolmevarttiselle kuuntelukokemukselle.
Captured Live! on kasattu kolmen Kalifornian konsertin nauhoituksista. Kasaus on mitä onnistunein. Räjähtävästä 'ei kysyttävää'-luokan avauksesta neljän muun megarollaavan rockin kautta hitaahkoon bluesiin käy tie.
Aika ei käy tämän parissa pitkäksi missään vaiheessa. Mittaa sopivasti reilu 46 minuuttia. Koko setti mahtuisi hyvällä tuurilla C90:n yhdelle puoliskolle.
Konserttitaltioiden aatelia. Huima paketti kertakaikkiaan.
Aivan mahtava!
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti