En vielä tähän päivään mennessä ole tutustunut Earth, Wind & Firen koko 21 studiopitkän kokoiseen tuotantoon. Apulaissheriffin vaa'assa aiemmin puntaroitu LP numero #12 Powerlight (1983) sijoittuu janalla puolivälin paikkeille.
Sitä uudemmista hyllyssäni majailevat vain #14 Touch The World (1987) ja #19 Illumination (2005), jotka eivät ole biologiselle kovalevylleni jättäneet muistijälkeä erinomaisuudellaan, jos eivät kyllä surkeudellaankaan. Koska olen melko laiska tutustumaan musiikkiin suoratoistoitse, on bändin viimeisten 40 (!) vuoden aikainen tekeminen siis pääosin hämärän peitossa.
Varta vasten nyt kuuntelemani uusin, Holiday (2014) osoittautui joululevyksi, ja siitä kiinnijääminen tapahtui vasta kolmannen raidan kohdalla. Muutama biisilistasta paljastunut tuttu sesonkilaulu on EWF-mankelin läpikäytyään ihan eri tavaraa kuin originaalit. Kattauksen taso vaihtelee hulppeasta huonoon.
Jouluinen musa aurinkoisena kevätpäivänä ei itsessään ollut ongelma. Muistanpa jopa pyöritelleeni autossa Juice Leskinen Slamin joululättyä kesäkuussa Lapissa.
Powerlightista taaksepäin mentäessä on huomattavasti tutumpaa äänimaisemaa. Albumit #5 - #11 ovat hallussa ja vähintään suht' hyviksi todettuja kaikki. Aivan uran alku oli vielä viikko sitten minulle tallaamatonta tannerta.
Ennätin kuitenkin ennen Holidayta käydä kuulokkeitten kera yhtyeen debyytin Earth, Wind & Fire (1971) kimppuun. Sen perusteella Wikipedian vihjeet orkesterin jazzahtavasta menneisyydestä tuntuvat pitävän paikkansa. Mainiota jazzin ja funkin sekoitusta vaikuttaa EWF työstäneen tuolloin.
Jos pitäisi täydentää kokoelmia, päätyisin ehdottomasti mieluummin metsästämään ryhmän varhaista kuin myöhempää tuotantoa. Saatavuus vaan on ollut heikkoa.
Se niistä, poimin jutun varsinaiseksi aiheeksi tuosta omistamastani vuosien 1974 ja -81 välisestä julkaisuputkesta varmaankin parhaan. LP nro #9 on I Am (1979).
Mestariteos koostuu yhdeksästä siivusta, 37 ja puolesta minuutista.
In the stone. Täydellinen avaus. Kaikkinensa erittäin nautittavaa ja tunnistettavaa EWF-kädenjälkeä. Rytmisesti loisteliasta menoa, pääosissa funk, vaikutteita ties mistä. Sovituksellisesti aivan omaa luokkaansa. Jos en uskoisi, sanoisin että uskomattoman upeaa soittoa ja laulua. Tekisi mieleni nostaa bändin tavaramerkkibiisiksi.
Can't let go. Lisää samaa osastoa. Tuntuu merkilliseltä ajatella miten näin mahtava esitys voi olla tähän mennessä vasta lätkän toiseksi paras. Kukaan muu ei tietääkseni ole tehnyt samanlaista musiikkia kuin nämä. Jos on, tahtoisin tietää.
After the love has gone. "Pakollinen" balladi, joita I Am ei onneksi sisällä liikaa. Kertosäkeeseen on sävelletty erityisen hienoa melodian kuljetusta. Vokalistien suoritus on taas luokkaa 'tähän ei moni pysty'.
Sitten tulee saumaton siirtymä seuraavaan raitaan. Älkää, toistan älkää kuunnelko ilmaisessa suoratoistossa. Jos missä, niin tässä paikassa mainokset pilaavat tunnelman 100-prosenttisesti.
Let your feelings show. Takaisin alun meininkiin. Sovituksessa kuuluu Afrikka. Al McKayn huima kitarakomppaus on vain yksi elementti viimeisen päälle rakennetussa instrumentaatiossa. Hän muuten tulisi jäämään pois kelkasta pari vuotta myöhemmin. Torvet toimii, kuten torvien tulee toimia.
Boogie wonderland. Se tunnetuin pala kakusta. Hitti isolla H:lla. Parasta discoa maailmassa, koska ei ole puhtaasti ja ainoastaan discoa. Rytmi uppoaa sisuksiin ja innostaa jopa tällaisen sahapukin ja hakkuupölkyn tasoisen tanssin taitajankin valtaisiin suorituksiin - mielikuvissaan. Ylimaallisen järisyttävät naistaustalaulut hoitelee lauluyhtye The Emotions.
Sivuhuomiona, joululevyllä Winter wonderland on puettu niin Boogie wonderlandin näköiseen kaapuun, että odotin koko ajan, milloin sekaan rävähtää tuttu kertosäe.
Star. No tulihan sieltä välipalakin. Tosin välipala voi I Amin asteikolla olla, ja tässä tapauksessa onkin vain luokkaa erittäin hyvä. Jos ei muuta keksi, niin voi vaikka tarkkailla Verdine Whiten bassotusta. Mitä enemmän Earth, Wind & Fireä kuulen, sitä enemmän alan vakuuttua hänen olevan yksi parhaista soittimensa taitajista.
Wait. Levyn toinen, sielukkuutta pursuileva balladi. Nousee kokonaisuutena hieman sen ensimmäisen yläpuolelle. Joillain on tuo peruskaurakin priimaa.
Rock that!. Mahtipontisuutta tihkuen käyntiin lähtevä instrumentaali, joka uhkaa alussa valahtaa keskinkertaisuuteen, mutta jaksaa sittenkin pitää laadun riittävän korkeana. Puhallinsektio vauhdissa jälleen.
You and I. Keskitempoista R&B:tä, jollainen vaatii minulle toimiakseen jotain esittäjiltään. EWF:ltä sitä jotain löytyy, vaikka tämä onkin albumin heikointa kolmannesta.
Loistava levy, jonka A-puoli eli neljä ensimmäistä kappaletta on tyylilajinsa kiistatonta eliittiä. Se vaan, jotta nämä tosiaan tekivät tuohon aikaan niin omanlaistaan materiaalia, ettei hyviä vertailukohtia tiedossani ole.
Isona otsikkona I Amin määrittelee funk, mutta persoonallinen sellainen. Sinällään funk on kuten vaikkapa rock: sitä on monenlaista. The Meters ja Sly And The Family Stone muotoilivat sitä tapaansa, samoin James Brown ja Parliament. Kaikki eri tyylillä.
Funkin lisäksi seoksessa on soulia, discoa, Karibiaa ja Afrikkaa. Ainakin. Kun muusikoitten kyvykkyys on huippua ja tuotanto timanttista, ei jälki voi jäädä välttävän tai edes tyydyttävän tasolle. Kiitettäväksi nouse vängälläkin.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Earth, Wind & Fire: Powerlight
- LEVYT - James Brown: Hot Pants
- LEVYT - Parliament: Mothership Connection
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti