Maailmassa on laulajia yhtä paljon kuin ihmisiä. Osa heistä myös osaa laulaa. Hyviä laulajia on jo paljon vähemmän, mutta paljon silti.
Osa esittää osaamistaan muille. Tätä tehdään yksityisesti, pikkuporukoissa ja enemmän tai vähemmän ammattimaisesti konsertoiden. Jotkut antavat taltioida ääntään esimerkiksi levyille. Kannattaa huomata, etteivät hyvyys ja muille esittäminen välttämättä kohtaa, joten tämä tekstikappale on omanlaisensa sivuraide luokitteluyritelmässäni.
Hyvien laulajien joukossa on muita parempia. Kutsuttakoon näitä erittäin hyviksi. Tässä ajattelen hyvyyden kokemuksen syntyvän laulajan ja kuulijan välisestä karisman tms. välittymisestä. Ryhmään katson kuuluvan muiden muassa Hanhiniemen ja Plantin.
Seuraava, tai paremminkin edellisen kanssa rinnakkainen taso ovat teknisesti erinomaiset laulajat, jotka tuottavat ääntä puhtaasti, niin kuin "pitää". On itse kunkin vallassa päättää kumman arvostaa korkeammalle, teknisen vai tunteen tasolla havaittavan hyvyyden. Vastikään blogissa jutun aiheena olleen Earth, Wind & Firen solistit White ja Bailey kuuluvat ehdottomasti tähän kategoriaan.
Sanomattakin on selvää, etteivät kahden edellisen kappaleen tapaukset ole toisiaan pois sulkevia. Laulaja voi olla molempia, kuten vaikka Rantasila.
Sitten on Johnny Cash.
Hänen ensimmäisen ja kertaheitolla loistavan LP:nsä julkaisi Sun Records, ollen se With His Hot And Blue Guitar! (1957). Sen kovuus paljastuu melkein - korostan sanaa melkein - biisilistan lukemisella.
Joka ikiselle hiemankaan kevyttä musiikkia, sanotaan, viime vuosituhannen puolella seuranneelle menu tarjoaa kaksi ikivihreää. Ymmärrän, että tämän päivän popissa ja muissa nykyään suosituissa genreissä syvällä sisällä oleva ei välttämättä noita tunne, ellei sitten ole kiinnostunut historiasta. Viittaan klassikkoihin I walk the line ja Folsom prison blues.
Molemmat ovat Cashin itsensä kynästä ja lukeutuvat varhaisen rockabillyn klassikoihin. Voidaan tietenkin kiistellä siitä, onko biisien tyylilaji rockabilly vai country. Ei minulla siihen vankkaa kantaa ole, eikä lokeroiminen muutenkaan ole yksikäsitteistä. Varsinkaan tällaisissa tilanteissa, kun puhutaan jostain melko uudesta, vielä vakiintumattomasta genrestä kuten rockabilly tuolloin.
Joka tapauksessa nuo kaksi laulua ovat sen sortin kulmakiviä, että niitä ei vavisuta täräyttävinkään maanjäristys. Yksinkertaisia ralleja, vaan kuitenkin aina toimivia. Meille vanhemmille harrastajille ne ovat myös ajattomia. Mainitsemilleni nykytyypeille tuskin ovat, ja se on ihan ok.
Folsom prison blues nauhoitettiin ja ilmestyi Johnnyn toisena singlenä jo vuonna 1955. B-sivulle pistettiin myös albumilta löytyvä, niin ikään miehen itsensä kirjoittama So doggone lonesome.
I walk the line taas julkaistiin pikkumustana -56. Lainkaan sitä vähättelemättä linkkasin ylle klassikoista toisen, koska juuri siihen ihastuin erityisesti reilu 40 kesää sitten musahörhöyteni harjoitteluvuosina.
Neljäs ilmestyessään tuttu esitys levyllä oli Johnny Cashin kaikkien aikojen ensimmäinen Sun-sinkku Cry! Cry! Cry!, sekin vuodelta -55. Omatekoinen sekin, eikä todellisuudessa yhtään heikompi kuin aavistuksen tunnetummat kaverinsa.
Sunille muusikon alku oli pyrkinyt sisään gospel-artistina. Ajatus tuli torpatuksi levypomo Sam Phillipsin toimesta ja näin nuori mies palasi lukemaan kotiläksyjään. Uusi yritys eri tyylillä otti tulta ja sopimus syntyi. Loppu on historiaa ja tässä tapauksessa varsin isolla hoolla.
With His Hot And Blue Guitar! ei koostu pelkistä ripeistä countrybilly-numeroista. Sillä on hidastempoisemmatkin hetkensä. Esimerkkinä Cashin balladiosaamisesta käyköön Remember me.
Jutun YouTubeen vievien linkkien takaa avautuvalla digitalisella albumilla on muuten eri kappalejärjestys kuin originaalilla. Alkuperäinen järjestys näkyy oheisessa kuvassa.
Pitkäsoiton mitta on tuon ajan pitkäsoitolle tyypillinen. Puolen tunnin alle jäädään parin minuutin verran. Tänä päivänä moista kutsuttaisiin luultavasti EP:ksi tai mini-LP:ksi. Tuollainen tarjoomus vajaasta kahdesta vajaaseen kolmeen minuuttiin kestävine kaksinetoista kappaleineen on minusta vallan sopiva annos nauttia etenkin tämän tapaisesta musiikista. Proget ja sinfoniat ovat eri asia.
Sanoitusten aiheista voisi nostaa raidan If the good Lord's willing, jonka teksti siis on gospelia, mutta muoto muuten täysin linjassa muun sisällön kanssa. Myöhemmin urallaan Cash levytti paljonkin hengellisiä lauluja.
Mainituille nykyajan poppia seuraaville tekisi mieli heittää vielä yksi perspektiiviä antava fakta legendan taipaleeseen liittyen. Debyytti siis näki päivänvalon 1957. Viimeinen Johnnyn elinaikana markkinoille tuupattu albumi koki saman 45 vuotta myöhemmin.
45 vuotta, jonka aikana noin 90 isoa kiekkoa, pienet ja kokoelmat päälle. Sitä sopii hetken miettiä.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Johnny Cash: Orange Blossom Special
- YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #6 - Pate Mustajärvi: Musta
- LEVYT - Earth, Wind & Fire: Powerlight
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti