Kysäisin somessa, mikä on albumin paras biisi.
Green river, luki ensimmäisessä vastauksessa ja kannatustakin se sai äänen verran. Vastustamattoman mukaansatempaavaa ja vaivatonta vääntöä. Hampaat eivät ole irvessä musikanteilla, eivätkä ne voi sitä normaalissa todellisuudessa olla kuulijallakaan. Loistavaa musaa. Kerta kaikkiaan lois-ta-vaa.
Bad moon rising, ehdotti eräs. Klassikkojen klassikkojen klassikko. Country-, folk- ja rockabillyhenkistä vyörytystä. Kappale, jolla on käsittämätön ominaisuus olla koskaan ajautumatta kyllästyttävien renkutusten laariin. Ensiluokkaista musaa.
Lodi, ilmoitti yksi ja toinenkin. Että voi sävellys olla puhtaasti sävellyksenä niin timanttinen. Siihen päälle herrojen Fogerty, Fogerty, Cook ja Clifford kosketus instrumentein sekä nuoremman Fogertyn jäljittelemätön ääni, niin taas tuli pistettyä nauhalle jotain ikiaikaista. Toisinaan pisaraa kulmaan herauttavan hienoa musaa.
Levyltä ei saa kuokallakaan kaivettua yhtään huonoa raitaa. Joku Commotion ei minusta yllä muitten tasolle, mutta moni muu tekijä voisi olla siitäkin ylpeä.
Levy oli CCR:n toinen vuonna -69 julkaistu huipputeos. "What a year, huh", olisi kapteeni Haddock voinut tokaista, ja olisi saanut vastaukseksi: "Captain, it's August." Vielä saman kuukauden aikana, pari viikkoa levyn julkaisusta Creedence soitti yksillä pienillä festivaaleilla Woodstockissa. Marraskuussa he putkauttivat markkinoille vuoden kolmannen LP:nsä.
Ainut balladiksi laatikoitava on Wrote a song for everyone, joka kuuluu lajinsa eliittiin. Jos ei unohdettu, niin ainakin turhan vähälle huomiolle yhtyeen äärettömän tasokkaassa tuotannossa jäänyt klassikko.
Eräästä suosikeistani Wikipedia näyttää viskaavan vertauksen Johnny Cashiin, mikä ei noin hoksautettuna kuulosta lainkaan hullulta heitolta. Cross-tie walkerissa tosiaan on samaa rentoa poljentoa kuin toisen mestari-Jussin varhaisissa äänitteissä.
Jos kyselyyni tulisi satoja vastauksia, veikkaan pienimmän kannatuksen saajaksi laulua Sinister purpose. Pelottavahkotunnelmainen swamp rock asettuu omalla asteikoillani levyn paremmalle puoliskolle. Jännää, kun hieman mietittyäni asetan sinne melkeinpä koko sisällön.
Ehkä kuitenkin nostan Apulaissheriffin valintana älppäriltä esiin vielä yhden hitimpiä kumppaneitaan niukemmalle arvostukselle jääneen helmen. Korostan taas, että suosikit tuppaavat vaihtumaan ajan kanssa ja toisaalta helmen löytäminen jalokivipaljoudesta ei ole ongelmaton temppu.
Noilla saatesanoilla ja varauksilla soikoon albumin parhaana tänään Tombstone shadow. Kitarasooloille ja kitaroiden soitolle ylipäätään ekstrahuomio.
Albumi on huik... äh, miele... eh, fantas... uuh, siis mahtava Green River (1969).
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti