Ihan kauheasti en tunne tapauksia, kun yksi yhtye julkaisee samana vuonna kaksi loistavaa albumia. Edellinen blogikirjoitus CCR:n Green Riveristä (1969) käsitteli sellaista. Samaan kategoriaan kuuluu Poweragen siivittämänä If You Want Blood You've Got It (1978).
Koska pikkupitäjän kirjaston niukkaan levykokoelmaan kuului 80-luvun lopulla tämä AC/DC:n ensimmäinen ja paras live-LP, omaksuin sen versiot biiseistään tavallaan oikeiksi. Kun sitten myöhemmin hankin Let There Be Rockin (1977) tulin tahdosta riippumatta vertailleeksi molemmille sisällytettyjä kappaleita toisiinsa.
Lätyn kymmenestä raidasta neljä tulee tuolta edellisvuoden LP:ltä. Itse asiassa vielä viideskin. Dirty Deeds Done Dirt Cheapin (1976) australialaispainokselta löytyvä Problem child oli nimittäin muun maailman versioissa mukana vasta Let There Be Rockilla, minullakin.
Jotenkin sitä koki studioäänitykset oudoiksi, kun oli kuunnellut konserttitulkintoja kasetilta niin paljon. Tänä päivänä tunne ei ole enää sama, mikä ei poista sitä tosiasiaa, että If You Want Blood pesee mielestäni yhä Let There Be Rockin.
Sen verran selvästi olen Bon Scottin ajan takana, että Brian Johnsonin kauden albumeista korkeintaan yksi pärjää nyt käsiteltävälle. Tiedätte kyllä mikä.
Pistelen tässä surutta studio- ja livekiekkoja rinnakkain, enkä näe siinä ongelmaa. Oikein kun aletaan tutkailla, paljastuu muuten tämänkin eläväisen takaa jälkikäteen tehtyjä fiksauksia. Paikoin hyvinkin päälleliimatun oloiset yleisön huudot ovat yksi esimerkki.
Nettiselailujen perusteella yleinen konsensus on sitä mieltä, että ainakin taustalauluja ja kitaroita on korvattu studiossa myöhemmin. Eikä siinä mitään. Sellainen oli tapana silloin. Onko tänä päivänäkin? Luultavasti.
Jännittävin aiheeseen liittyvä väite on, että mehevä Whole lotta rosie olisi käytännössä studiosessioitten ylijäämäkamaa. Siellä on porukka vertaillut äänitaajuuksia ja pyöritellyt raitoja eri nopeuksin ja tällä viisiin "todistanut" epäilyjään oikeiksi.
En tiedä. Mielenkiintoista olisi tietää totuus, mutta sepä olisi vain tieto. Ei kai tuo hirveästi haittaisi, vaikkakin tietty huijauksen maku siitä tulisi. Oikeista oikein livehän rakennetaan nauhoittamalla yksi keikka alusta loppuun. Piste. Ei korjauksia kautta parannuksia myöhemmin. Virheet jääköön. Ne kuuluvat asiaan ja niitten kanssa eletään.
If You Want Blood purkitettiin Glasgow'ssa 30.4.1978. Murray Engleheartin ja Arnaud Durieux'n Maximum rock & roll -opuksen mukaan "albumi syntyi suurelta osin ellei kokonaan kyseisen illan nauhoituksista". Täyttä varmuutta siis ei taida olla tuostakaan.
Tehty mikä tehty, miten ja missä hyvänsä, niin priimaa pukkasi.
Ollaan AC/DC:n tuotannon Top5:ssä. Kuten tuolla alempana linkatussa Powerage-jutussa muinoin paalutin, pidän orkesterin aikaa 1977-80 sen kultakautena, jolloin ei syntynyt mitään muuta kuin priimaa. Sitä edeltävät Scottin liidilaulamat pitkäsoitot eivät sekundaan vajoa, myöhemmistä johnsonilaisista taas voi sanoa tason laskeneen aika selvästi.
Mainitsemani kirjan mukaan bändi, oikeastaan paremminkin sen ulkopuoliset tahot eli levy-yhtiö oli aikeissa julkaista Poweragen jälkeen kokoelman. Etenkin Malcolm Young oli jyrkästi suunnitelmaa vastaan, joten se kariutui. Ehkä live olikin AC/DC:n vastaantulo bisnesporukan suuntaan.
Musiikki sillä on sähköisen kovaäänistä, raakaa rock and rollia. Tässä ajassa tuntuu sitä kuuntelemalla enemmän kuin aavistuksen huvittavalta kuinka AC/DC niputettiin kasarilla heavy-osastolle. Kieltämättä myöhemmistä tuotoksista voi tunnistaa piirteitä, jotka tukevat tuotakin lokerointia.
70-luvulla heavy oli kuitenkin kaukana siitä mitä Youngin veljekset ja Bon vaihtelevien rytmiryhmien kanssa takoi. Levyn menun lukemisen seurauksena päässä soimaan alkavat riffit voi kyllä lukea hard rockin piiriin, mutta ei sen pitemmälle raskaisiin ja metallisiin maisemiin.
Riffeistä puheen ollen onhan niitä olemassa smokeonthewatereita ynnä muita, mutta allekirjoittaneelle juuri Youngien päistä ja kitaroista ovat saaneet alkunsa monet kaikkein kovimmat.
If You Want Bloodilla on hyvä valikoima niitä parhaasta päästä. Riff raff, 10/10. Hell ain't a bad place to be, 10/10. Whole lotta Rosie ja Rock 'n' roll damnation, molemmille vähintään 10-/10. Angusin soolot eivät ole biiseissä niin tärkeitä osasia kuin primitiiviset, soittotekniikalla prameilemattomat riffit.
Kaiken rymistelyn ja hurjailun sekaan ymmärrettiin sijoittaa yksi hitaampi, bändin musiikillisia juuria lähempänä soutava blues. The jack. Ja kas, siihen Angus loihtii pari sooloa, jotka kohoavat muuta pelausta korkeammalle. Mielipide.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - AC/DC: Powerage
- VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #2 - AC/DC: '74 Jailbreak
- LEVYT - Creedence Clearwater Revival: Green River
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti