Jostain kumman syystä hard rock ei mielessäni yhdisty kovin voimakkaasti Yhdysvaltoihin. Alan bändejä on kuitenkin sieltä tullut varmaan sen seitsemän miljoonaa.
En ihmettelisi, jos syy olisi se, että kasvoin musiikin kuuntelijaksi kasarilla, jolloin amerikkalainen hard rock oli yhtä kuin tukkahevi. Sehän ei pääosin silloin innostanut, eikä innosta nykyään senkään vertaa.
Hyllytutkailun perusteella en omista suunnan jenkkilevyjä enää muilta kuin Guns N' Rosesilta, Ted Nugentilta ja Aeromithiltä.
Aiheeksi pääsi pääsiäisen kynnyksellä viimeksi mainitun LP Aerosmith (1973).
En ole tähän päivään mennessä tullut hankkineeksi tai edes kuunnelleeksi yhtyeen koko tuotantoa. 15 studioalbumista omistan yhdeksän. Kokonaiskuva on siis himpun verran puutteellinen, mutta ymmärrän pääpiirteissään Aerosmithin vuosina 1973-2012 läpikäymän musiikillisen kaaren.
Jutun aihe on levyistä pisimpään hyllyssäni viihtynyt ja nipun paras. Melko kauan olen ollut kirjoittamaisillani siitä blogiin ja yhtä kauan jättänyt kirjoittamatta. Nyt otin ja kuuntelin 70-luvun airosmitit uusimmasta vanhimpaan, ajatuksenani varmistaa, että onhan ykkönen ykkönen.
On se.
Kuudesta pitkäsoitosta yhtä vaille kaikki menevät riman yli, mikä hipoen, mikä selvemmällä marginaalilla. Järjestyksessään viides Draw The Line (1977) limboaa ali. Ja tosiaan, niin hienoja kuin ovatkin Toys In The Attic (1975) sekä vielä suhteellisen lyhkäisen ajan tuntemani Night In The Ruts (1979), niin kyllä debyytti tällä ryhmällä peittoaa kaikki muut.
Laulusolisti Steven Tyler (myös koskettimet, huilu, huuliharppu ja perkussiot), rumpali Joey Kramer, basisti Tom Hamilton sekä kitaristit Joe Perry ja Brad Whitford olivat lokakuussa -72 albumin nauhoitusten aikaan 20-24-vuotiaita.
Nuoriksihan heput voi laskea, mutta soittokokemusta oli jo kertynyt. Bändi ilman Whitfordia oli ollut kasassa parisen vuotta ja hänen kanssaan noin vuoden. Muissa ympyröissä kukin oli pelaillut jo 60-luvulla. Kunnioitettavana saavutuksena pidän sitä, että samalla remmillä on kitarakaksikon lyhyttä poissaoloa vaille menty aina.
Kiekon tyylilajina on maanläheinen, rollaava blues rock. Hard rockin aineksiakin pataan sekoitettiin, joskin tämä esikoinen edustanee keveintä poljentoa yhtyeen diskografiassa. Ainekset kunnossa, toteutus kiitettävää tasoa. Tuotanto rouheaa ja raikasta sekä ajalle tyypillisesti turhaa romua välttävää. Soundit korvaan sopivat.
Liian usein ei myöskään voi korostaa sitä, että rock-albumin mitta on kohdillaan tuossa 30 ja 40 minuutin välissä. Tällä kiekolla se on vajaat 36.
Kaiken kukkuraksi kansi on ainakin minusta jotensakin ajan hengen mukainen ja jo siksikin komea.
Levyn tunnetuin biisi on sen ainut hidastelu. Rock-balladi Dream on onkin eräs hienoimmista lajinsa edustajista maailmassa. Kiekon ainoana singlelohkaisuna se sai B-puolelleen räväkän rockerin Somebody.
Heikkoa tai keskinkertaista kappaletta saa Aeromith-LP:ltä hakea, ja turhaan hakee. Esimerkiksi voisi nostaa mitä tahansa. Saakoon kunnian Mama kin. Siinäpä vasta svengaavaa rock and rollia, jonka sovituksessa on ymmärretty, ettei koko arsenaalin tarvi paahtaa koko biisiä täydellä höökillä. Tauko on usein voimaa, vaikka se koskisi vain osaa orkesterista.
Juurien tunnustaminen ja kunnioitus hoituu yhdellä lainalla, joka on blues-, soul- ja funk-äijä Rufus Thomasin Walkin' the dog. Jatkossakin Aerosmith coveroi valikoidusti vanhaa hyvää.
Kerrottakoon vielä, että tämä musiikkiteos tarttui ensimmäistä kertaa haaviini jonkin divarin vinyylilaarista käytettynä. Elettiin todenäköisesti 90-luvun alkua. Sittemmin suorittamani mittavan formaattipäivitysoperaation yhteydessä (kun muut jo palasivat CD:stä takaisin) vinski lähti kiertoon. Missä lie nyt?
Voi olla, että olen tässä ajassa mielipiteineni yksin, mutta kyllähän CD:kin voi olla tyylikäs.
Sen verran vielä kasarin tukkaheviosastosta, että olen havainnut sietäväni Bon Jovin aikalaishittejä 2020-luvulla paremmin kuin silloin. No, nehän olivatkin lähempänä keskitietä kuin hard tai heavy rockia.
Myös Aerosmith laimentui jossain kohtaa ja otti musiikkiinsa pop-vaikutteita. Ensimmäisellä pitkällä moisesta ei voi puhua. Meininki on rock ja roll. Levy on huippu.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Sweet: Sweet Fanny Adams
- LEVYT - Led Zeppelin: Houses Of The Holy
- LEVYT - AC/DC: Back In Black
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti