Jason Isbell (s.1979), Wendy Moten (s.1964), Elvis Costello (s.1954), James Taylor (s.1948), Mavis Staples (s.1939) ja Bobby Rush (s.1933!). Eri ikäisiä taiteilijoita vierailee, tai kuten nykyään sanovat, fiittaa herran uusimmalla.
Herra on tavannut ottaa nimimiehiä ja -naisia mukaan jo lähtien levystä Bring 'Em In (2005), esimerkkeinä C.Santana, T.Chapman, E.Clapton, J.Beck, K.Richards ja M.Jagger. Monesti kunnian on saanut samalla jokunen nuoremman polven edustajakin. Esimerkiksi James Bay oli alle kolmekymppinen duetoidessaan herran kanssa tämän edellisellä albumilla The Blues Is Alive And Well (2018).
Herra itse on Buddy Guy, joka täytti heinäkuussa 86 ja jaksaa jatkaa.
The Blues Don't Lie (2022) on Buddyn ties monesko pitkäsoitto. Hän kun on omiin nimiinsä merkittyjen lisäksi julkaissut kosolti yhteistuotantoja lähinnä kera Junior Wellsin tai veljensä Phil Guyn. Lukemattomista vierailuista ja studiosoittajana toimimisista puhumattakaan.
Eittämättä iso ansio Guyn levytysuran ylläpitämisessä on kuulunut jo pitkään rumpali-biisintekijä-tuottaja Tom Hambridgelle. Skin Deep (2008) oli ensimmäinen, jolla hän oli puikoissa, tämä viimeisin jo kuudes studiotyö. Tekemisen jälki on tuona aikana vaihdellut tyydyttäväplussasta erinomaiseen. Mielipide.
The Blues Don't Lie asettuu kyseisellä akselilla jonnekin puolen välin huiteille, hyvien joukkoon. Kolmen ja puolen tähden salonkikelpoista, puhtoista, aikuiseen makuun passelia bluesia.
Vaan en silti olisi tämän lajin tavarasta koonnut yli tunnin mittaista, 16 kappaleen pakettia. Vinyylikuuntelija hyötyy siitä, että voi hyvällä omatunnolla pyöräyttää vain toisen yksikön tuplasta kerrallaan. Minä CD:ineni arvon, pidänkö puolivälissä pienen paussin vai enkö. Hieman suurempi vaihtelu materiaalissa olisi ollut hyväksi.
Vanhakantaisemman bluesin ystävänä liputan päätösraidan King bee puolesta. Slim Harpon 1950-luvulla kirjoittaman laulun Buddy hoitaa yksin akustisine kitaroineen.
Minkähän verran levyn kitaroinnista muuten noin kokonaisuutena on Guyn käsialaa? Tunnistan kyllä hänen lämpimän lauluäänensä, mutta soittoaan en.
Jos tekstistä on aistittavissa pienoinen varaukseni uutuuden suhteen, voi sen kuitata olankohautuksella. Kun tarkastellaan minulle kovin mieluisan tyylilajin parissa operoivaa teosta, voi olettaa vertailukohtien olevan mielestäni melko korkeaa tasoa. Siinä joukossa päätyminen ei-huipuksi ei merkitse huonoutta.
Tämän herran tapauksessa nostan hattua jo siksi, että hän on yhä mukana. Ensisingle 50-luvun lopussa, ännäs LP 20-luvulla.
Hyvät naiset ja miehet, suuresti arvostamani Buddy Guy on levyttänyt kahdeksalla (åtta) vuosikymmenellä.
Kahdeksalla!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Buddy Guy: Heavy Love
- SINGLEKOKOELMIA #6 - Lightnin' Hopkins: Lightnin' And The Blues
- LEVYT - Ismo Haavisto: Mean Blue Train
Tuohon kahdeksan kerhoon ei liene tunkua, kova suoritus!!
VastaaPoistaEi ole tunkua, ei. Twitterissä näitä joskus listattiin ja ainaskin Dolly Parton, Willie Nelson, Cliff Richard ja Eino Grön mainittiin.
PoistaJos olisit myös levykauppias, voisit kätevästi poimia omasta blogistasi pikku myyntipuheen: "Kolmen ja puolen tähden salonkikelpoista, puhtoista, aikuiseen makuun passelia bluesia." Voisin ostaa. Tai no, kuten olen ehkä kertonut, enhän minä levyjä osta, mutta lähden yhtä kaikki nyt Buddy Guy'ta kuuntelemaan suoratoistosta. Musiikkinsa täytyy olla korvilleni sopivaa, koska kerran niin sanot.
VastaaPoistaEi kai sentään tuosta syystä täydy olla mutta saattaa.
PoistaSopiva yhteenveto nimenomaan tämän albumin kohdalla voisi olla sen toteaminen, että Apulaissheriffi ja blues eivät valhettele.
VastaaPoista👍
Poista