Kun puhe kääntyy Fabulous Thunderbirdsiin, saa monesti lukea tai kuulla miten sen neljä ensimmäistä LP:tä ovat niin ja niin loistavia ja sen jälkeen on tullut korkeintaan hyviä. Yleensä muistetaan myös hieman nuijia kasarinotkahdusta, joka kulminoitunee albumiin Hot Number (1987).
Saatoin yllä esittää asian hiukan karrikoiden, mutta noin se suurin piirtein menee. En ole sataprosenttisesti eri mieltä. Minulle tosin Hot Number on läheinen, koska se oli ensimmäinen hankkimani Thunderbirds-kiekko. Lisäksi yhtyeen toinen, What's The Word (1980) on mielestäni jonkinmoinen notkahdus neljän ensimmäisen suorassa.
Parhaiten bändiä kuvaa sittenkin se, että se on tehnyt aina hienoa musiikkia, vaikka kokoonpano Kim Wilsonin takana on elänyt melkoisesti.
Luen oikeastaan pienimuotoiseksi vääryydeksi sen, etten ole aiemmin nostanut Fabbareita blogijutun aiheeksi. Näitä on sentään tullut väsäiltyä jo yli neljä vuotta. Päiviä on erilaisia, mutta tällä hetkellä voisin arvella parhaaksi kolmoslevyä Butt Rockin' (1981), joten nostan sen.
The Fabulous Thunderbirds perustettiin 1974 ja se ennätti ennen ensijulkaisuaan luoda puolessa vuosikymmenessä vankan pohjan esiintymällä lähinnä Antone's-klubilla Texasin Austinissa. Äänitetty tuotanto on senkin vuoksi heti alusta lähtien priimaa.
Basisti John Melancon vaihtui kahden ensimmäisen lätyn välissä Keith Fergusoniin. Fran Christina puolestaan tuli kesken kakkosen nauhoitusten Mike Buckin tilalle rumpaliksi. Instrumenttinsa kovimpiin taitajiin arvostamani kitaristi Jimmie Vaughan pysyi rivissä 80- ja 90-lukujen taitteeseen saakka.
Huuliharppaava vokalisti Kim Wilson on aina seissyt orkesterin eturivissä, enkä tahtoisi nähdä bändinimeä käytettävän, jos hän joskus syystä tai toisesta jäisi pois. Täysin alkuperäisestä poikkeavassa myöhempien aikojen koostumuksessahan ovat kiertäneet ainakin Blackfoot ja Dr. Feelgood.
Eihän se laitonta ole, mutta mutta.
Avausraita I believe I'm in love soi perusjunttana. Kaltaisessaan musiikissa pätee ehkä enemmän kuin monen muun genren kohdalla tosiasia, että ei se mitä vaan miten. Eli samoista aineksista syntyy eri pelimannien käsissä aivan erilaista ja etenkin eri lailla nautittavaa keitosta. Näitten jamppojen puurtamana toimii kuin kumisaappaat suolla.
Jo seuraava kappale osoittaa, että Butt Rockin' ei pelaa yhdellä kortilla. Suoran mätön asemesta varsin kutkuttavaa rytmiikkaa ja ovelasoundista kepitystä sisältävä One's too many ilahduttaa omaperäisyydellään. Itse asiassa tuo kitarasoundi (onhan se kitara?) on niin hämäävä, että yritin tuloksetta kaivaa osoitusta äänen olevankin kosketinsoittimilla loihdittua.
Talvella -80 Fabbarit olivat kiertäneet Briteissä Rockpilen kanssa. Yhteys jatkui kiertueen jälkeen ja One's too many onkin syntynyt Wilsonin ja Nick Lowen yhteistyönä. Myöhemmin sekä Lowe että toinen Rockpile-hemmo Dave Edmunds tulisivat tuottamaan Thunderbirdsin älppäreitä.
Seuraava kirkkaampi valopilkku löytyy numerolla 5. Jazzahtava ja lattarimainen instrumentaali Cherry pink and apple blossom white luo entisestään lisää monipuolisuutta kokonaiskuvaan. Wilson tykittää harpulla mitä muikeimmin. Solistinahan hän laulaa suurimman osan kilpailijoistaan suohon koska vaan.
I hear you knocking ei ole se Smiley Lewisin ralli, jonka Dave Edmunds versioi hitiksi vuonna 1970. Sen sijaan se on alkujaan Lazy Lesterin -59 siivu, jonka ovat levyttäneet mm. Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers ja Wentus Blues Band. Minuun Ukkoslintujen näkemys osuu originaalia ja noita kahta muuta tarkemmin.
Hieno cover on myös Slim Harpon alkuperäistä melko uskollisesti mukaileva Tip on in. Anson Funderburgh avustaa Vaughania kitaroinnissa. Muut vierailijat albumilla ovat fonistit Greg Piccolo ja Doug James sekä pianisti Al Copley. Kaikki kolme olivat Roomful Of Blues -miehiä. Siinäpä muuten yksi lukuisista tapauksista 'on ollut aikomus tutustua, vaan jotenkin on jäänyt'.
Mathildan takaa löytyy ainakin minulle perin eksoottinen ryhmä Cookie And His Cupcakes. Heidän singlensä oli vuosimallia -58 ja he tulivat Slim Harpon tavoin Louisianasta. Biisiä pidetään swamp pop -tyylin tyyppiedustajana.
Kaikki edellä mainitut esimerkit huomioiden voi todeta, että Butt Rockin' on rakennettu hyvinkin vaihtelevista raaka-aineista. Musiikillista rikkautta on takana kyllin.
Kuten kuvista näkyy oli Jimmiellä noihin aikoihin jalka paketissa. Näyttäisi harjaantumattomaan silmääni ideaalisiteellä kääräistyn sijaan ihan kipsatulta. Tuskin tuli lentopallokentällä.
Kattauksessa on neljä raitaa merkitty yksin Wilsonin, yksi siis hänen ja Nick Lowen sekä instrumentaali Orbit koko orkesterin nimiin. Lopuilla viidellä kierrätetään vanhaa. Lopputulemaksi saatiin mainio paketti.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Jimmie Vaughan: Out There
- LEVYT - The Kokomo Kings: Artificial Natural
- LEVYT - Muddy Waters: Folk Singer
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti