Ei ole lainkaan pöllömpi kansi tällä Albert Kingin LP:llä I Wanna Get Funky (1974), joka saa hänen studioalbumiensa joukossa järjestysnumeron 5-8, laskutavasta riippuen. Viides se on, jos pitää paria ensimmäistä kokoelmana eikä huomioi Steve Cropperin ja Pops Staplesin kanssa tehtyä yhteislevyä.
Osanottajatiedot eivät yksityiskohtaisuudellaan häikäise. Musikanttien nimiä ei juurikaan paljasteta. Ainoastaan komppikitaristi Donald Kenzie on saanut omansa kansiin. Tiirailen 90-luvulla remasteroitua CD-painosta, mutta Discogsin kuvien mukaan originaalivinyylit eivät valaise asiaa sen enempää.
Rytmiryhmäksi mainitaan Kenzien ohella kaksikin porukkaa. The Movement toimi noihin aikoihin Isaac Hayesin taustayhtyeenä. The Bar-Kays taas säesti useitakin Stax Recordsin artisteja levyttäen myös itsenäisesti bändinä.
Tässäpä on oiva paikka yrittää lopullisesti iskostaa päähäni eräs useammin kuin kerran minussa sekaannusta aiheuttanut ja melkein yhtä usein selvittämäni juttu. Nimittäin, oli The Mar-Keys ja oli The Bar-Kays.
Ensimmäinen niistä perustettiin jo 50-luvun lopulla ja se toimi vaihtelevin miehistöin Staxin studio-orkesterina aina 70-luvun alkuun saakka. Osin sama jengi teki Mar-Keysin kanssa rinnan samoja hommia myös nimellä Booker T. & The M.G.'s, jonka elinkaari alkoi vuonna -62. The Bar-Kays tuli samoille apajille 60-luvun puolivälissä.
Yllä kertomani tulen nyt muistamaan seuraavaan unohtamiseen asti.
Vaan ei siinä kaikki mitä tulee I Wanna Get Funkyn tekijäkaartiin. Torvipuolen hanskaa yhtä lailla jo mainittujen tapaan legendaarinen The Memphis Horns, ei nimiä kansissa. Heidänkin kotikenttänsä oli Staxin studioilla, mutta vierailuja tehtiin myös muille yhtiöille.
Vielä piisaa ryhmää kirjattavaksi kansiin. Blues-lätyksi melko epätavanomaisesti tällä mestariteoksella kuullaan hieman myös jousisoittimia. Asialla on peräti Memphisin sinfoniaorkesterin viulisteja, mikä on aikamoista ja harvinaista herkkua.
Eikä siinäkään vielä kaikki. Taustalaulut on merkitty alkujaan niin ikään Isaac Hayesin kanssa esiintyneelle Hot Buttered Soulille. Naiskuoron lisäksi listataan kysymysmerkin kanssa nimi Henry Bush.
Aivanpa tuo lie sama, tiedetäänkö osallistujia nuotin tai edes kappaleen tarkkuudella. Tärkeintä tässäkin on, että homma toimii. Ja sehän toimiikin sitten niin täysillä kuin olla voi. Minusta kyseessä on ehkä Kingin kovin tuotos.
Blues-osaston helmenä pidän pitkää, hidasta tunnelmapalaa Walking the back street and crying. Se on pullollaan Albertin tutun jykevää laulua ja yhtä tutun jämäkkää, mutta herkkää pikkailua. Urut ja torvet tuovat kokonaisuuteen roppa-annoksittain sielukkuutta.
Soulia voi Albert Kingin tuotannosta bongata enemmältikin. Funk on aavistuksen harvinaisempi, muttei olematon elementti hänen muilla äänitteillään.
Se alkaa selkeämmin hallita rytmiikkaa raidalta 5 alkaen. Flat tire on mitä oivallisin kahden genren sekoitus. Oikeastaan sen blues rajoittuu pitkälti Kingin superpätevään kitarointiin. Muutoin mennään lanteita nytkytyttävällä groovella.
Täsmälleen samat sanat pätevät ainoaan mestarin omaa käsialaa yksin edustavaan kappaleeseen Travelin' man. Erinomaista jytkettä. Myös jo albumille Born Under A Bad Sign (1967) sisällytetty Crosscut saw saa vastaavanlaisen käsittelyn.
Loistavana loppukaneettina pamahtaa vielä That's what the blues is all about, joka svengaa kuin kenguru. Puhaltimien merkitystä biisin ja itse asiassa koko kakun yleisilmeelle ei voi vähätellä. Suurenmoista sakkia oli studiossa Kingin kanssa kesällä 1972, jolloin nauhoitukset jo tehtiin. Yllättävän pitkään siis kului aikaa ennen kuin paketti julkaistiin.
Muuten, omistamani CD-version selkämyksen nähdessäni mietin usein, oliko jollain kiero huumorintaju vai pääsikö lapsus lipsahtamaan tuotteeseen...
Mutta musiikiltaan albumi on totta tosiaankin huippua.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Albert King: Born Under A Bad Sign
- LEVYT - Buddy Guy: Heavy Love
- LEVYT - Etta James: Etta Is Betta Than Evvah!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti