17 syyskuuta 2019

KIRJAT - Antti Tuuri kalassa

Maan tuotteliaimpiin kirjailijoihin kuuluva Antti Tuuri on kalamiehiä. Ei ihme, että hänen kalastuskertomuksiaan löytyy painettuna kolmen ohkaisen kirjan verran. Nämähän piti käydä läpi kerralla putkeen, kun aiemmin olin lukenut kaikki kertaalleen, vuosien ajalla ja satunnaisessa järjestyksessä.


Perhokalastuksen alkeet (Otava, 1978; kuvitettu laitos 1991)


Ensimmäinen kolmesta kertoo miten Tuuri kulki pyynnissä ympäri Suomea ja Norjassakin. Perhovavan käyttöä hän vasta mietiskeli ja opetteli. Kerronta ei ollut vielä yhtä mukaansatempaavaa kuin mihin myöhemmin on totuttu. Taisi olla harjoitteluvaiheessa sekin puoli vielä. Alkeet kannattaa silti lukaista pohjaksi ihan jo senkin takia, että tietää miten toimia metsässä kohdatun karhun kanssa.

Perhokalastus Pohjanmaalla (Otava, 2006)


Jos alkeissa yskähteli teksti ja perholla pyytäminen, niin kakkososa esittelee molemmat alat jo mainiosti hallitsevan kertojan. Sitä herkästi ajattelee Pohjanmaan lakeuksien läpi virtaavien jokien olevan aika epätodennäköisiä perhostelupaikkoja. Tämän tekevät selväksi myös useat ympärillä pörräävät sivuhenkilöt. Näitä Tuuri on pitkälti sepittänyt mukaan juttuja elävöittämään, eikä saaliittenkaan todenperäisyydestä teoksen takalehdellä anneta takeita.

Toden ja keksityn yhdistäminen on oivallinen ratkaisu. Vanhojen vitsien mies ja Lihava lapualainen muiden muassa ovat mehukkaita hahmoja, joita kalastaja koittaa suhteellisen hyvällä menestyksellä sietää.

Vakavana kannanottona voi pitää suhtautumista Lapuanjoen alajuoksun heikkoon tilaan. Tuurille tyypillisestä huumorista taas käy vaikkapa oheinen kuvaus pohjalaisesta kotiseutuylpeydestä:

... lapualaiset vaativat muita pohjalaisia tunnustamaan julkisesti, että lapualaiset olivat yksin voittaneet vapaussodan, ja jonkinlainen tunnustus siitä heille oli jouduttu muilutusten pelossa antamaankin, ja kuinka venäläiset olivat aivan talvisodan alkupäivinä pommittaneet Ylistaroa, mutta ylistarolaiset eivät olleet uskaltaneet siitä kertoa, koska olivat pelänneet lapualaisten suuttuvan siitä, ettei heitä ollut pommitettu ensimmäisinä.

Tarinoista keksityimmänoloiseksi ja samalla luettavimmaksi nousee kirjan päättävä Järviseudulla. Päähenkilön mukana roikkuu kaksikko Melleri ja Antti Himmeli. Viimeiset perhonheitot tehdään Vimpelin Saarikentällä (!), jossa seuraan lyöttäytyy vielä Vihriälä, Vedon mestaripesäpalloilija vuosimallia 1965. Novelli on hieno muistokirjoitus tovin ennen sen kirjoittamista kuolleelle runoilija Arto Mellerille, syntyjään lappajärviselle. Himmelin henkilöllisyyttä voi vain arvailla.

Tenoa soutamassa (Otava, 2009)


Kolmikon tuorein teos tutustuttaa lohen narraukseen Tenojoella, pääosin soutamalla. Tuuri hurahtaa joen lumoihin siellä kerran käytyään. Reissuja tulee sittemmin vähintään yksi kesässä.

Pienestä toistosta huolimatta mielenkiinto pysyy hyvin yllä, ei vähiten tärkeäksi sivuhenkilöksi nousevan Mauri Kaitsalon vuoksi. Kyseisestä ammattikalastusoppaasta ja turistista tulee rivien välistä lukien ystävykset, kun Tuuri vuodesta toiseen palaa maisemiin ja aina nimenomaan Kaitsalon asiakkaaksi. Arvatkaapa miksi tämä kurvaa aina norjalaisten lohipadolle, kun veneellä ohi ajaa?

Sivujuonteena paheksutaan pyydä ja päästä -kalastusta. Apulaissheriffinkin mielestä periaatteena pitäisi olla, että se mitä saadaan myös syödään.

2 kommenttia:

  1. Hyvää ja innostavaa arvostelua, liekö innostuisi Tuuria lukemaan joku päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lämpimästi. Tuurilla on noita sarjoja, jotka kannattaa lukea aikajärjestyksessä, joka esim. Pohjanmaa-sarjan tapauksessa on eri kuin julkaisujärjestys. Aukko taivaassa voisi itsenäisenä teoksena olla ensimmäinen askel.

      Poista