On The Beach (1974) edustaa Neil Youngin tuotantoa ja persoonaa aika osuvasti.
Harvest (1972) oli ollut jymymenestys. Kassakoneet olivat kilisseet, huipulle oli noustu. Tässä kohtaa suurin osa porukkaa olisi jatkanut samaa rataa. Takonut kuumaa rautaa ja antanut fyffen virrata tilille.
Vaan ei Neil. Tämä tarttui rattiin ja väänsi kurssin ravin puolelle niin, että heinikko pölähteli ja taimikko lakosi. Ei miellyttynyt hän keskitien kyydistä.
Seuranneita kolmea 70-luvun puolivälin levyä alettiin jossain vaiheessa kutsua ojatrilogiaksi. Ja jottei asia olisi liian yksinkertainen, on On The Beach kolmikon keskimmäinen ilmestyjä, vaikka nauhoitettiinkiin viimeisenä. Tonight's The Night (1975) näet joutui odottamaan julkaisuaan parisen vuotta sen jälkeen, kun se oli saatu purkkiin syksyllä -73.
Youngin kuudes Buffalo Springieldin jälkeinen albumi on sattumoisin hänen kuudes levynsä Apulaissheriffin aivan mahtavissa. Jos ryhtyisin mahdottomaan puuhaan, eli pistämään ukon työt parhausjärjestykseen, sijoittuisi rantakiekko luullakseni useimpina päivinä korkeammalle kuin sijalle kuusi.
Vaihtelevuus, kaavoihin kangistumattomuus tai vaikkapa asenne, että 'tehdään mitä mieleen muljahtaa' toimii minulle, ei nyt poikkeuksetta, mutta monesti.
Walk on. Crazy Horsen rytmiryhmän (Ralph Molina & Billy Talbot) sekä slide-kitaristi Ben Keithin kera letkeilty löysä folk rock avaa synkkänä pidetyn kokonaisuuden positiivisella vireellä. Asiat voivat olla paskasti, mutta mennä jolkotellaan tässä nyt kuitenkin. Neil kitaran varressa. Erinomainen biisi.
See the sky about to rain. Countryyn kallistuva kappale olisi vaivatonta kuvitella Harvestille. Youngin sähköpiano ja Keithin stilikka pelaavat yhteen mitä mainioimmin. Huuliharppu on merkitty maestrolle salanimellä Joe Yankee. Levon Helm Rummuissa, Tim Drummond bassossa.
Revolution blues. Helm taas kannuissa ja toinen Band-mies Rick Danko bassossa. David Crosby toisessa kitarassa ja Keith tällä kertaa sähköpianon takana. Pimeän sanoituksen inspiroijana oli massamurhaaja Manson. Musiikki kulkee innostavana aikansa rockina, hieman psykedeelisesti. Loistavaa.
For the turnstiles. Täydellinen tunnelman muutos edelliseen nähden. Young banjoin ja Keith dobrolla virkkaavat maanläheistä taustaa duettolaululle. Hienoa.
Vampire blues. Pohjalla nyt yhdistelmä Molina-Drummond. Keith uruissa plus perkussioissa ja Neilin aisaparina kitarassa George Whitsell. Yhtä raukea meininki kuin avauksella, mutta blues-poljennoin. Upeata (ja soi viikolla Apulaissheriffin ohjelmassa Roll FM:llä).
Vinyylisittäin ajatellen puolivälissä pakettia huomataan miten joka ainut esitys on toistaiseksi tullut melko tyystin eri genreistä. Kuten sanottua, se toimii. Tässä tapauksessa.
Toinen merkittävä juttu on soittajiston käytön elävyys. On paitsi eri nimiä eri biiseillä, myös samoja nimiä eri instrumenteissa. Käytännössä jälkimmäinen meinaa sitä, että herran itsensä lisäksi Ben Keith sai soittaakseen mitä milloinkin. Mikäs siinä, kun osaa.
LP:n kääntöpuolella on vain kolme raitaa. Keskimitta kasvaa vajaasta neljästä lähes seitsemään minuuttiin.
On the beach. Molina ja Drummond jatkavat. Sähköpiano on vuorostaan Graham Nashin hallinnassa, Keith "vain" perkussioissa. Rosoisen tyylikästä, hidasta bluesiahan tämä on. Neil hanskaa kuusikielisen yksin näpsien parikin tunnelmaan passelia sooloa. Ai että.
Motion pictures. Mitäs se Ben Keith ei vielä ole soittanut? Bassoa! Selvä. Slide menköön siis Rusty Kershaw'lle. NY painaa itselleen tunnusomaisesti kitarassa ja huuliharpussa. Molina taputtelee perkussiot ilman kapuloita (hand drum). Uninen välipala, joka ei aivan joka kerta jaksa innostaa.
Ambulance blues. Muutoin ajellaan samoilla vehkeillä kuin edellisessä, mutta Kershaw vinguttaa sliden sijaan viulua. Ja veteleekin erittäin hyvin. Viulu kuulostaa korviini jotenkin epävireiseltä, mutta jos se sitä on, on se sitä hyvällä tavalla. Hieno folk-balladi, jonka tarinaan uppoutuu (?), vaikkei kuuntele sanoja lainkaan. Pätevä osoitus siitä, että teksti ei sinällään ole itseisarvo, laulu riittää. Mahtavaa.
Tuolla päätöskappaleella Neil "Joe Yankee" Youngin aseistukseen kuuluu vielä sähkötamburiini. Se onkin jo niin eksoottisen kuuloinen vekotin, että kaivelin vähän tietoa. Ilmeisesti soitin kerää sitä heilutettaessa liikkeestä energiaa, jota ei välttämättä käytetä äänen tuottoon, vaan ehkä vilkutellaan ledejä tms.
On The Beach on kansia myöten huipputuotos, jonka huippuus ei ainakaan itselleni paljastunut heti kättelyssä. Eikä muuten ole ainut musiikkiteos, joka on vaatinut aikaa ja kuunteluja kasvaakseen mittoihinsa.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Neil Young: Harvest
- UUTUUSLEVYT - Neil Young: Homegrown
- UUTUUSLEVYT - John Mellencamp: Orpheus Descending
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti