07 joulukuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Brian Setzer: Gotta Have The Rumble

Ennen tätä en ollut haalinut Setzereitä käsiini julkaisulämpimänä. Olisi myös väärin paukutella henkseleitä täysin kattavan kokoelman merkeissä. Syksyllä hallussani oli neljä CD:llistä Stray Catsia, kahdeksan Brian Setzer Orchestraa ja herran sooloiksi luokiteltavia vain kolme.

Ei uusinkaan enää sormia polttanut, kun sen ohimennen, muun mukavan siivellä tilasin. Sen ilmestyessä taisi Suomessa olla vielä kohtalaiset uintikelit, mutta minulle se saapui vasta ensilumen ja -liukkaitten jälkeen.

Tuosta on nyt kulunut koko lailla kuunkierron päivät. Pyöräytin silloin lätkän tuoreeltaan pariin otteeseen ja täytyy sanoa, että ohhoh.

Ohhoh!

Harvoin, äärimmäisen harvoin iskee mikään musiikki ensimmäisellä kerralla kuin halolla otsaan. Jotta meni sitten seitsemättä kymmentään aloitteleva ukko tekemään näin virkeää ja energistä rock & rollia, ja osoittaa aina vaan kuuluvansa kitaristien eliittiin. Hän muuten on viikon nuorempi kuin Aku Syrjä ja kuukauden vanhempi Marttia.

Tulin jättäneeksi levyn lepäämään, alkuun tarkoituksetta. Sitten pidin sitä aikansa siinä tilassa ihan tarkoituksella. Nyt aion taas tuikata sen pöydälle melko tiukkaan jämähtäneen sylikoneen pesään sädehoitoon ja tunnustella onko vaikutus yhä yhtä järeä. Hyvät ihmiset, Gotta Have The Rumble (2021).


Makeat on kannet. Ihanan kliseistä kuvastoa niin pahvikuorissa kuin auki taiteltavan infoläpyskän kääntöpuolellakin. Muusikolla mustaa nahkaa päällä ja poseeraukset vintage-vempeleitten kera.

37 minuutin sessiossa en kokenut ensivaikutelman kaltaista hätkähtämistä, eivätkä sukat pyörineet jalassa yhtä vinhaan kuin silloin. Ei tullut enää pölkyllä päähän. Kyseessä on vain erinomaisen loistokas albumi. Huikea ja mieletön eivät sanavalikoimaani kuulu, joten en käytä niitä.

Gotta Have The Rumble on paras tietämistäni 2021 julkaistuista.

Muuta tämän vuoden satoa näyttäisin hankkineeni suurin piirtein 20 levyä. Huomaan nyt tämän olevan sellaisista vasta toinen ulkomainen, kun jätän kokoelmat ja muinaisia konserttitaltiointeja sisältävät pois laskuista. Toinen tuli Billy F Gibbonsilta.

Robert Gordonin Rockabilly For Life (2020) on luonteva vertailukohta. Rokkarit nousivat pinnalle samoihin aikoihin 70- ja 80-lukujen taitteen 50's revivalin myötä. Brian on kestänyt ajan kulumista korvinkuullen paremmin. Ei sillä, että olisin pitänyt 12 vuotta iäkkäämmänkään sepän viimeisintä taosta heikkona, minkä voitte todeta blogista hakeutumalla siitä kertovan jutun pariin tuolta alempaa.

Setzerin uutuudelta löytyy kiitettävän perinnetietoista billyn läiskettä, mutta se on vain osatotuus. Paikoin äänimaailmaa on rikastutettu hyvinkin modernein, kenties jonkun mielestä väärin keinoin. Tyylikirjoon mahtuu myös suorempaa rokkia, bluegrassia, jopa lattaria.

One bad habit viimeistä edellisenä on uskomattoman hieno osoitus vanhan ja uuden yhdistämisestä niin kuin se pitää tehdä.

On se helppoa, kun sen osaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti