On mahdollista, että hoksasin vasta nyt tämänkertaisen hehkutuksen kohteen kansikuvaan napatun pakettiauton persuuksen. Siinä samassa paljastui tietenkin myös sen yhteys LP:n nimeen Van Go (1986).
Yllä kertomani kertoo vain siitä aiemminkin tunnustamastani tosiasiasta, jotta kansitaide ei ole meikäläisellä näissä hommissa aivan pinon päällimäisenä mielessä. Varmaan osaltaan senkin siivittämänä olen malttanut jättää vinyylit muutamaa poikkeusta vaille kauppoihin jo parinkymmenen vuoden ajan. CD riittää.
Van Gon takana seisoo The Beat Farmers, eräs kasarilla Suomeenkin vyöryneen jenkkirokkiaallon kovimmista nimistä. Minulta bändi meni silloin puolittain ohi. Ensimmäisen levyni heiltä - juuri tämän - hankin vasta 2020-luvulla.
Kun on kyse näinkin vanhalla iällä syvenneestä tuttavuudesta, en tohdi väittää albumin hyllyensimmäisyyden olevan syynä sen pitämiseen tällä hetkellä yhtyeen parhaana. Soundit vaan on niin sanotusti kohillaan, biisit mainioita ja soitanta tajuisaa.
Kolmen laulajan taktiikka tuo mukavaa vaihtelua kiekon ilmeeseen. Ykköskitaristi Jerry Raney luikauttaa viisi, toinen kepittäjä Buddy Blue neljä ja muikeaääninen rumpali Country Dick Montana kaksi. Bassoa komentaa Rolle Dexter.
Miksi sitten näinkin tasokas ryhmä pääsi aikoinaan miltei menemään minulta längistä? Sanoisin sen olleen silkkaa tuuria.
Tuolloin levyostoksia tehtiin hyvin harkiten ja melko harvakseltaan. Taisi olla paljolti herran hallussa mitkä ja ketkä herättivät Soundin juttujen ja radiosoittojen perusteella riittävästi huomiota hankintapäätöksiin saakka. Vaikuttajatahot siis pääsivät vaikuttamaan nuoren harrastelijan tekemisiin
Biittifarmareiden heimoveljistä allekirjoittanut tarttui hanakimmin The Rainmakersin ja yhä vieläkin aktiivisen John Cougar Mellencampin tuotantoihin. Oli Del Lordsia ja etäisempiä sukulaisia kuten Los Lobos. The Fabulous Thunderbirdsin lasken myös samaan sarjaan, vaikkakin heidän tyylinsä oli näitä muita paljon enemmän bluesia.
Noin sen pitääkin mennä. Tai sanotaan, noinkin se saa mennä. Ei ongelmaa. Kyllä musaa voi ottaa haltuun myöhemminkin kuin prässäämön lämpiminä.
Kappalevalikoimasta voisi nostaa esille vaikka kaikki. Olkoon siis esimerkkinä albumin jo kehumastani soundipolitiikasta heti sen avausraita Riverside. Teknisen henkilöstön jäljiltä syntyi kirkasta, selkeää ja ilmavaa, vieläpä riittävän rouheaa ja räväkkääkin jälkeä. Voi kun enemmänkin tuotettaisiin musiikkia tähän tapaan.
Sama toimiva ja apulaissheriffiläistä makua miellyttävä linja jatkuu läpi koko yhdentoista biisin paketin.
En osaa tutkimatta sanoa kuinka paljon mukana on covereita. Useamman kuin yhden numeron kirjoittajaksi kun ilmoitetaan joku muu kuin bändiläinen. Se yksi, ilman muuta tunnistamani on Neil Youngin Powderfinger, joka saa farmareilta originaalia hieman nopeampaan tahtiin rullaavan käsittelyn. Aina se ilahduttaa, kun klassikko tulkitaan onnistuneesti kuten tässä tapauksessa.
Näytteistäni ensimmäinen sisältää Raneyn, toinen Bluen vokalismia. Kattauksen kantreimmat rallit vetää Country Dick Montana. Valintani niistä on suorastaan riemastuttava I want you, too.
Beat Farmersin tyylitajuinen laulukokoelma on ammennettu monipuolisesti amerikkalaisen 1900-luvun musiikkiperinteen aineksista. Minusta se on country- ja garage-vaikutteista perus-rockia. Ja rolliakin löytyy kivasti.
Voi olla että joku Creedence Clearwater Revival operoi laajemmalla skaalalla, erilaisella nyt joka tapauksessa. Jostain syystä en silti voi olla rinnastamatta näitä kahta jollain tasolla toisiinsa. Ja onhan se niin, että jos orkesterista tulee CCR mieleen edes etäisesti, ei kyseessä voi olla kovin köpönen pumppu.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - The Rainmakers: The Good News And The Bad News
- UUTUUSLEVYT - John Mellencamp: Orpheus Descending
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti