LEVYT - Brian Setzer '68 Comeback Special: Ignition!

Asteikolla yhdestä viiteen asetun kitarasankaroinnin ihastelussa varmaankin lähemmäs ykköstä kuin kakkosta. En siis ole lajin ystävä.

Kitara on minulle enemmän kirves kuin akkukäyttöinen kuviosaha. Pidän rouheasti rapatusta riffistä enemmän kuin kirkaasti ulvahtelevasta, supernäppärästä tiluliluttelusta. Siksi Malcolm ennen Angusta. Rytmisyyden keinoin tuotettu tunnelma tuntuu yleensä syvemmällä kuin taitavasti soitettu maalailu. Siksi mieluummin John Lee Hooker kuin B.B. King.

Poikkeuksia on, tietenkin. Karhean veistelyn arvostus ei ole itsetarkoituksellista, eikä teknisen taituruuden arvostamattomuus sataprosenttista. Jimi Hendrix, Petri Walli, Esa Kuloniemi, Jimmy Page, onhan näitä kovia. Lyhyesti sanottuna tykkään sellaisesta kepityksestä, joka tuntuu syystä tai toisesta hyvältä.

Brian Setzeriä en osaa sijoittaa kumpaankaan yllä kuvailemaani ääripäähän. Sillä skaalalla hän on harmaa kuin mikä. Olletikin, että on kitaristina värikäs kuin mikä. Nyt aiheena olevan albumin avaava Ignition kuvailkoon tätä värikkyyttä.

Yksi instrumentin naukaisu alkuun ja sitten mennään satakymmenen lasissa rock and rollin riemua. Perusriffin variointi (ilmeisesti eri sävellajeissa) on jo yksin sen sortin ratkaisu, että pakkaa sukat pyörimään jaloissa. Laulun aikainen, maailman tyylitajuisin pikkailu ja kaiuttelu sekä kuin lakki päähän passaava lyhyt soolo osuvat keskelle mielihyväkeskusta.

Luulen sen olleen Jouni Hynynen, jonka kehujen jälkeen aloin kiinnittämään enemmän huomiota Setzerin näppäilyyn. Kyllä se vaan on toiminut alusta saakka, Stray Catsin ensilevytyksistä asti. Hynysen ylistyksen muistelen lukeneeni hänen ja Tommi Liimatan kirjeenvaihtokirjasta (väärinmuistivaraus).

Lisää esimerkkejä. Kappaleessa Hell bent Brian yltyy sankartelemaan, mutta se ei aiheuta lainkaan pahoinvointia. Ei se mitä touhuaa, vaan miten. Saa soittaa nopeasti, kunhan se pelittää.

Pelittämisen aikaansaaminen ei sitten olekaan läpihuutojuttu. Siihen tarvitaan jotain muuta kuin raakaa teknistä taitoa. Taiteilijalla täytyy olla kyky saada soitin soimaan niin, jotta kuulija vaikuttuu. Asia käy mahdottomaksi ymmärtää, koska eri kuulijat vaikuttuvat erilaisista ratkaisuista. En siis missään nimessä väitä jostain Yngvie Malmstenista pitävien olevan väärässä.

Lukemattomien sieltä täältä lukemieni tekstien ja kommenttien perusteella minulle on kuitenkin muodostunut kuva Setzeristä aivan kaikkien arvostamana kitaristina. En kertakaikkiaan usko nähneeni yhtään hänen soittoaan moittivaa lausuntoa koskaan missään.

Poikkeuksellisen tekijän alalla hänestä tekee tuotannon keskimäärin huiman korkea taso. Nyt toki mennään syvemmälle mielipidekysymysten ääreen.

Apulaissheriffin Setzer-tietämyksessä on aukkoja. 80-luvun loppupuolisko kokonaan on minulle vielä kyntämätöntä peltoa. Pieniä puutteita mahtuu myöhempiinkin vaiheisiin.

Stray Catsin alkutaival, Brian Setzer Orchestran kiekot kauttaaltaan ja ne puolenkymmentä omistamaani 2000-luvun soololevyä sisältävät vain harvoja lähelle keskitasoa valahtavia tuotoksia. Useimmiten on päädytty huipulle tai sen välittömään tuntumaan.

Rockabillyä, rock & rollia, big band swingiä, doo-woppia, jopa meksikon meininkiä kuten on puolittain Santa Rosa Rita jutun levyllä. Sellaista on vuosien varrella tullut tehtailtua. Monenlaista amerikkalaista perinnemusaa. "Hot rod songs and makeout tunes" mainostaa yllä oleva takakannen kuva.

Jos minun pitäisi valita yksi yli muiden niistä miehen LP-kokonaisuuksista, jotka omistan, päätyisin vajaan 20:n joukosta tähän bändinimellä '68 Comeback Special nauhoitettuun. Ignition! (2001) sisältää kaikin puolin pätevää tekemistä.

Äänitykset ja miksaukset saatiin kasaan kymmenessä päivässä. Mitäpä noitten parissa enempää nyhertelemään. Tuotannossa ei ole nokan koputtamista. Niin makealta kuulostaa sekä luureista että auton mökäolosuhteissa, että asiat ovat selvästi loksahdelleet kohdalleen.

Kun materiaalissa ja sen esittäjissäkään ei ole moitittavaa, on lopputulemana väistämättä laadukasta musiikkia. Rumpali Bernie Dresel ja basisti Mark W. Winchester muodostavat pääjantterin kanssa trion, joka säkenöi.

Molemmat ovat soittaneet Setzerin rinnalla enemmänkin, niin tämän sooloilla kuin Orchestran riveissä. Etenkin Dreselille tätä yhteistä historiaa on kertynyt paljon.

Doowoppailevalla Dreamsvillellä laulaa taustoja The Brianaires. Koetin hakea ryhmästä jotain tarkempaa dataa, mutta tuloksetta. Tuli mieleen, josko tämä mystinen lauluyhtye onkin moniääninen Brian yksin. Vaikkei studioaikaa kovin tuhlattukaan, olisi käytetyissä tunneissa hyvinkin ehtinyt rakennella yhden miehen taustakuoron verran päällekkäisiä raitoja. En tiedä.

EDIT 28.1.2023: Löysin todistetta arveluni tueksi.

Palataan siihen mistä lähdettiin liikkeelle. Päätösbiisi Malagueña saa luvan soida kolmantena näytteenä muusikon kyvyistä kielillä ja otelaudalla. Edetään espanjalaisittain, mikä tuo muutenkin kirjavaan soppaan vielä lisää väriä.

Taidokasta ja tuntuvaa.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Stray Cats: Stray Cats
• LEVYT - Sleepy LaBeef: Downhome Rockabilly