Struck Down (2024) päättää kahdeksan vuoden hiljaisuuden Thunderbirdsin studioalbumien julkaisuputkessa. Tauko venyi niin pitkäksi, ettei uutta osannut odottaakaan.
Jos ensimmäinen ennakkonäyte oli jotain muuta kuin Billy Gibbonsin tähdittämä Payback time, niin se meni minulta ohi. Kappale on ylivoimaisesti kattauksen kehnoin ja oli karkottaa minut levyn parista jo ennen kuin olin siihen edes tutustunut.
Bändi on 80-luvun lopulta saakka jossain määrin leikitellyt soundeilla, päivittänyt niitä kulloiseenkin aikaan. Muutokset on tullut otettua vastaan hyväksyen tai joskus hiukan hampaita kiristellen, vanhaan haikaillen. Totuus on kuitenkin se, että lopulta useimmat niistä ovat osoittautuneet ihan oiviksi ratkaisuiksi, vaikkeivät ehkä täydellisintä maailmaa kannaltani olekaan edustaneet.
Mutta kun nyt on pelattu lauluäänellä. Eikö se ole kuolemansynti! Ei toimi eikä tule ikinä Kim Wilsonin kohdalla toimimaan. Sen tiedän. Tai arvelen.
Autotune tai mikä hyvänsä tuo efekti onkaan ei todellakaan tässä tapauksessa toimi. Ei se ole toiminut häävisti vierailija Gibbonsin sooloillakaan, saatika ZZ Topilla.
Vaan eipä tuo ole rikoskaan. Jos raidoilla kuuluisi eläinrääkkäyksen ääniä tai sitä pään räjäyttävää kirskunaa, minkä leipäjuuston pureskeleminen aiheuttaa, niin silloin puhuttaisiin rikoksista. Tunnustan jopa, ettei Thorogoodin 2120 South Michigan Ave. (2011) mennyt pilalle huolimatta sisältämästään efektoidusta laulusta.
Se minua silti ihmetyttää, miksi komeaääninen Wilson antautui tuolle tuotantojipolle. Jos ajatus oli singlen "nykyaikaisuudella" kerätä uusia kuulijoita, pelkään käyneen päinvastoin. Ennemmin kai tuon luulisi pitävän entisiä ystäviä loitommalla kuin tuovan uusia.
Käytetäänkö tehokeinoa myös biisin Nothing in rambling vierailevien vokalistien (Bonnie Raitt, Keb Mo' ja Taj Mahal) kanssa? Jos käytetään kuten hieman olen epäilevinäni, niin se tapahtuu hienovaraisemmin ja ongelmitta.
No joo, pitkät lätinät yhdestä aiheesta, joka ei juurikaan kerro kokonaisuudesta. Struck Downilla ei Payback timen lisäksi ole kovin heikkoja hetkiä kuin hieman junttaavalta tuntuva Won't give up, eikä sekään ihan kuraa ole. Kokonaisuutena albumi on kelpo tavaraa, jos kohta ei mikään tykki. Kolmen tähden peruskauraa.
Tyylillisesti uutuus on blueseinta T-birdsiä pitkään aikaan. Edelliset olivat aika huolella unohtuneet kuunneltuani ne kenties 3-4 kertaa läpi kohta hankintojensa jälkeen, joten virkistin muistiani 2000-luvun julkaisuilla.
Painted On (2005) meni eniten lokeroon blues rock. Sitä seurannut On The Verge (2013) nyökkäili vahvasti souliin päin. Viimeisintä edeltävä Strong Like That (2016) oli jo minusta täysverinen soul-levy ja vieläpä aivan erinomainen sellainen. Hyvä, kun tuli palattua etenkin sen pariin.
90-luvulle asti en vielä ehtinyt, mutta tiedän mitä CD:itä lähtee mukaan seuraavalle pitemmälle autoreissulle. Mielenkiinnolla odotan, tuleeko sieltäkin iloisia yllätyksiä.
The Fabulous Thunderbirds on mielestäni jo pitkään ollut yhtä kuin laulaja-harpisti Kim Wilson. Soittajia on tullut, soittajia on mennyt. Olisi mukava tietää onko päälintu lainkaan välilöissä Jimmie Vaughanin kanssa. Vielä mukavampi olisi nähdä tai edes kuulla herrojen paluu yhteen jonain päivänä.
Tähän vielä The hard way. Oikein mainiota.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - The Fabulous Thunderbirds: Butt Rockin'
- UUTUUSLEVYT - Billy F Gibbons: Hardware
- LEVYT - Johnny Winter: Captured Live!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti