Tänä päivänä tuntuu yllättävältä, kenties oudoltakin, etten koskaan innostunut Teddy & The Tigersista. En silloin, kun yhtye oli olemassa ja koululaisminä täysin sen suunnan musiikin pauloissa. En myöskään ole vielä saanut aikaiseksi ottaa bändiä haltuun näin myöhemmälläkään iällä.
Sen sijaan Bad Signin kanssa tulin puolitutuiksi jo kauan sitten. Aivan orkesterin aktiiviaikoina en sitäkään vielä levyostoksissani huomioinut. On mahdollista, että näin sen tuolloin Tuiskulassa, Discolandissa tai vastaavassa nuorisopaikassa. Taisi olla 90-luvun puolivälin hujakoilla, kun kotiutin jostain divarista loistavan debyyttialbumin Born Under... (1983).
Ehkä vajaa kymmenen vuotta sitten sain käsiini CD:n, jolle on ahdettu kolmos- ja neloskiekot. Tällä viikolla Kusti polkaisi vastaavanlaisen, pitkään kärkkymäni painoksen, joka sisältää kaksi ensimmäistä.
Tässä välissä, tarkemmin sanoen viime perjantaina, kopsahti postilaatikkoomme vastikään ilmestynyt Live (2023).
Ai että!
Tämä osaa kyllä olla vakuuttava todiste Bad Signin kyvyistä esittää musiikkiaan elävänä yleisölle. Jos tosiaan olen bändin muinaisessa nuoruudessani tullut nähneeksi ja kokeneeksi, ei muistini kohtaamista tavoita. Luulisi tavoittavan, mikäli orkesterin meno oli aina yhtä rajua ja raakaa kuin tällä lyhykäisellä levyllä. Arvelen siis, jottemme kohdanneet.
Äänityksiä tehtiin heinäkuussa -87 Oulussa ja Suomussalmella. Kuusi riuhtaisua yhdeksästä nauhoitettiin todellakin nykyisessä kotikaupungissani. Olin käynyt täällä vuosi tai kaksi aiemmin lukion päiväreissulla. Armeijan harmaisiin astuin Hiukkavaarassa pari kuukautta kyseisen Oulun konsertin jälkeen.
Näyttämönä toimi legendaarinen Rattori-lupi, ilmeisesti viimeisessä sijainnissaan Asemakadun aseman puoleisessa päässä. Ennätin juuri ja juuri käydä paikassa ennen kuin se meni nurin 80- ja 90-lukujen vaihteen tienoilla.
Live koostuu kolmesta omasta ja kuudesta lainarallista.
Coveroinnin kohteiksi päätyi erinomaisia vuosikertoja -73 ja -75 edustavat kaksi biisiä ZZ Topilta. Niin ikään mukana on Don't worry baby Los Lobosin ehkäpä parhaalta LP:ltä How Will The Wolf Survive? (1984). Muddy Watersin vanha You need love tempaistaan yli seitsemänminuuttisena tulkintana, joka on alkuperäisestä toiseen tapaan muokattu kuin Led Zeppelinin Whole lotta love.
Kaikkein kovimmin kulkevat minulle (vielä) tuntemattoman Lew Lewisin Lucky seven ja suorana jatkona sille Chuck Berryn Sweet little sixteen. Nämä saavat nelikolta sellaisen käsittelyn, että oksat pois. Parempaa versiota Berry-klassikosta en äkikseltään muista.
Kokoonpano albumin keikoilla oli:
- Aikka Hakala, laulu + kitara
- Olli Pekkola, kitara
- Mela Salmela, basso
- Jallu Mantila, rummut
Nostan tämän kuluvan vuoden huippujulkaisujen joukkoon. Talsti Records teki totta vieköön varsinaisen kulttuuriteon, kun saattoi äänitteen kuultavaksemme.
Kuuntelen musiikkini käytännössä kahdessa miljöössä, joko kotona kuulokkeilla tai autossa häly-ympäristössä. Bad Signin Live toimii sekä että. Pakko kuitenkin korostaa, että se jos mikä on täydellistä autoiluviihdykettä.
Let's boogie!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - ZZ Top: Tres Hombres
- LEVYT - Led Zeppelin: II
- VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #5 - Los Lobos: ...And A Time To Dance
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti