Buddy tokaisee jotain, ilmeisesti varmistaa joko mennään. Studiohenkilö vastaa, antaa luvan tai sinne päin.
Seuraa vajaan minuutin verran sielukasta akustisen kitaran käsittelyä ja iäkkään miehen hauraahkoksi taipunutta, sydämellistä laulua. Kyseessä on lyhyt tulkinta John Lee Hookerin ensisinglestä Boogie Chillen', joka vuonna 1948 pantiin todellisuudessa pikkulätkän B-puolelle, etusivullaan Sally May.
Soiton tauottua Buddy toteaa kenen laulua tuli silpaisseeksi. Lämmintä naureskelua studiossa, jonka lomaan maestro kertoo opetelleensa kitaran soittoa kappaleen parissa.
Legendan, ehkä viimeisen elossa ja aktiivisena olevan blues-sellaisen uusimman keulille sijoitettiin rohkeasti yllä kuvatun kaltainen veto otsikolla Hooker thing. Odotukset kakkua kohtaan nousivat kerrasta kattoon. Kokonaisuutena ei aivan sinne saakka kuitenkaan päästä. Huoneen yläosiin, päätä korkeammalle kyllä.
Albumin nimi kertoo missä mennään: Ain't Done With The Blues (2025).
Luettelenpa kokemani heikkoudet kärkeen, kun alun mitä mainioin resepti ei ole koko 60-minuuttista käytössä.
Tunnista olisi voinut nipistää vähintään vartin pois. Buddyn äänen teknisen käsittelyn olisi suonut jäävän vähemmälle, jos kohta kuulen sitä tehdyn aika maltillisesti. Vierailijoilla ratsastamisen olisi saattanut kerrankin unohtaa, ukon levyillä kun on sitä tehty vuosia, jopa kymmeniä.
No joo. Lukuunottamatta autotunetusta vai mikä se on, voi mainitut heikkoudet kuitata "heikkouksina". Ei niillä aina levyä pilata, eikä pilattu tässäkään tapauksessa. Itse asiassa saisin materiaalista aikaiseksi loistavan kattauksen valitsemalla 18 biisistä noin tusinan.
Ja onhan tällä toinenkin avaajan tapainen raita. Puolen välin jälkeen kuullaan One from Lightnin', joka on kunnianosoitus Lightnin' Hopkinsille. Lisäksi tuotetumpi, siis minusta köykäisempi Blues chase the blues away mainitsee Jimmy Reedin, B.B. Kingin ja Little Walterin.
Muista huippukohdista voisi mainita vaikka Joe Bonamassan kitaran tähdittämän balladin Dry stick. Vakuuttavaa jälkeä on niin ikään hidas Blues on top, ei vähiten Kevin McKendreen pianon takia. Hyvin potkii myös versio J.B. Lenoirin klassikosta Talk to your daughter.
I don't forget on sanomaltaan albumin painavinta antia. Harmi, että tuo karsea nykymusiikin riivaaja vie tunnelmaa alas. Poden keskivaikeaa autotune-allergiaa, joka on osin periaatteellista, mutta kyllä taudin juuret ovat puhtaasti tekniikan tuomassa kuuntelukokemuksen kehnoutumisessa.
Moitiskeluistani huolimatta hieno kiekko. Parempi kuin miehen edellinen, Blues Don't Lie (2022).
Vielä kun näkisi sen päivän, että Buddy Guylta ilmestyisi pitkäsoitto, jolla on pelkästään mahdollisimman vähistä elementeistä kasattuja lauluja. Uutuuden pari sellaista osoittaa kiistatta, että toimisi kympillä Apulaissheriffin toimistolla.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Buddy Guy: The Blues Don't Lie
- UUTUUSLEVYT - The Fabulous Thunderbirds: Struck Down
- UUTUUSLEVYT - J.Karjalainen: Suomalaista Muotoiluu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti