Taas virtaa puro. Se virtaa pakottoman tuntuisesti latvoilta alas asti, suht' tasaiseen, ilman korskeita putouksia, paikoin verkkaisemmin, paikoin vuolaammin, kertaalleen peilipintaiseksi suvannoksi jarruttaen.
Creek Road Elevenin toinen albumi Creek Running Again (2020) ei jätä kylmäksi, ainakaan tällaista etelän meiningistä innostuvaa harrastelijaa. Jo pelinavaus The Long Harvest (2017) ilahdutti Apulaissheriffiä huomattavammin kuin kovinkaan moni tuoreehko tuttavuus. Kakkoslätkä ei latista tunnelmaa piiruakaan.
Tietyllä tapaa Saara-Maria Hasun kansimaalaus kuvaa sisältöä oivasti. Kaiuttimista tai kuulokkeista pursuaa selväpiirteistä, soittimet toisistaan erottelevaa, värikästä ja vaivatta soljuvaa soitantaa.
Mitenkä tätä Creek Road Elevenin "southernilla maustettua country rockia" kuvailisi sellaiselle, jolle tapaus on vielä tuntematon? Koitan hieman yksinkertaistaen sijoittaa orkesterin tuntemalleni musiikkikartalle. Pidätän itselläni oikeuden mennä niin sanotusti metsään.
Ajatelkaa jalkapallokenttää ja sinne yhdelle maalille Mikko Kuustonen, jonka takana rajan ulkopuolella lymyää J.Karjalainen. Seuraavaksi kuvitelkaa vastakkaiseen päähän rangaistusalueelle aavistuksen raskaampaa kotimaista paahtoa edustanut Gringos Locos.
Tämän jälkeen napatkaa mielikuvituksestanne annos Amerikkaa, isompi annos mitä mainitut kotimaiset yhteensä sisältävät. Sirotelkaa se pelialueelle. Täsmennettynä, sijoittakaa mielessänne kentän toiselle sivurajalle Lynyrd Skynyrd ja toiselle The Eagles.
Creek Road Eleven esiintyy tällaisen estradin keskiympyrässä ottaen välillä sivuloikkia kaikkiin suuntiin. Laidat ovat päätyjä lähempänä.
Debyyttiin verrattuna liikutaan jonkin verran enemmän country rockin kuin southernin suunnalla. Ero ei ole merkittävä, mutta merkille pantavissa. Change my mind on peräti slovari, jollainen ykköslevyltä puuttui. Reippaampia numeroita on jotakuinkin saman verran kuin sillä.
It's shining now polkaistaan käyntiin pelkän kitaran voimin. Alkuriffistä tulee välittömästi mieleen Kolmannen Naisen Kerro missä viisaaksi tullaan. Vaikutelma katoaa viiden sekunnin kohdalla, kun koko ryhmä alkaa veivata. Petri Frestadiuksen urku ujeltaa maukkaasti, samoin Toni Ruuskan ja Jyrki Levän kitarat, joitten soundi on niin etelää että. Pete Christiansson bassossa ja Jani Miinala kannuissa jatkavat vanhaan malliin kiitettävästi. Kokoonpano on siis ennallaan.
Kaiken kaikkiaan sovitukset ovat huolella ja hyvällä maulla väsättyjä. Jo mainitun instrumentaation lisäksi Frestadius soittaa myös pianoa. Päävokalisti Ruuska heittää sinne tänne lyhyesti huuliharpulla. Vierailijoita löytyy taustalauluun, mandoliiniin, pedal steeliin, viuluun ja lisäperkussioon. Tunnetuin ulkobändiläinen lienee Tapsa Kojo, jonka haitari värittää kappaletta Any chosen way.
Vankat erityismaininnat menevät tuotannolle, äänitykselle ja miksaukselle. Paremmin ei noita levynteon teknisiä vaiheita olisi voinut läpi viedä.
Kun ylen herkästi bongailen samankuuloisuuksia tuntemaani musiikkiin, mainitsen vielä sen, että Night trainin alku yrittää kaivaa muistin sopukoista jonkun hitaamman biisin 70-luvun alkupuolen Rolling Stonesilta.
Toinen junaralli Slow down train on se hetki virrassa, kun puron kyyti yltyy liki koskeksi. Tällaisen könkään uskaltaa kuka tahansa laskea. Jos siinä sattuu kanootti kupsahtamaan ja vaatteet kastumaan, ei haittaa. Kuunnelkaapa.
EDIT 12.9.2023: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä Creek Running Again siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #1 - Creek Road Eleven: The Long Harvest
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti