Jutut ajassa

26 maaliskuuta 2020

KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #2 - Erja Lyytinen & Dave's Special: Attention!

Kun mietitään tämän vuosituhannen suomalaista musiikkia, ei voi - ainakaan minä en voi - millään tekosyyllä ohittaa Erja Lyytistä. Toistaiseksi häneltä on tietääkseni julkaistu 14 täyspitkää, kun huomioidaan live- ja studiokiekot plus lasketaan mukaan myös muitten kanssa tehdyt yhteislevytykset.

Lyytistä on aina markkinoitu blues-artistina, viimeistään viimesyksyisen kirjan jäljiltä jopa alan kuningattarena. Totta onkin, että hänen tuotantonsa on enimmäkseen sinisävyistä.

Esimerkiksi (tämän hetken) makuuni hänen kaksi parasta albumiaan edustavat juuri sitä, paitsi nimeltään niin paljolti sisällöltäänkin. Nämä ovat saksalaisen Ruf Recordsin kautta ulos tulleet loistavat Dreamland Blues (2006) ja Grip Of The Blues (2008). Suoratoistoista näitä ei valitettavasti löydy, eikä kovin helposti enää fyysisinäkään äänitteinä.

Silti on turhan yksioikoista puhua tästä muusikosta vain yhden termin alla. Pääotsikon piirissä olen tunnistavinani hänen levyillään alalajeja koko bluesin historian ajalta. On perinteisen delta bluesin kaikuja, modernimpaa sähköistä bluesia, jump bluesia, soul bluesia ja blues rockia.

Viimeisin aikaansaannos Another World (2019) seilaa jo perin kaukana 1930-luvun Mississippin meiningistä. Aloin ajatella sitä termillä AOBR ja melkeinpä keksin aivan uuden genren. Google näet antaa alle 10 osumaa haulle "adult oriented blues rock".

Erjan toinen Wildflower (2003) kuulostaa korviini suurelta osin kapakkajazzilta. Koska en riittävän hyvin osaa selittää mitä tarkoitan, kannattaa kuunnella se läpi. Forbidden Fruit (2013) sisältää paljon sielukasta materiaalia. Muutaman biisin kohdalla tohtisin sanoa, että liikutaan peräti nykymallin R&B:n parissa tai ainakin hyvin lähellä.

Kaikenlaista. Ja kaiken kukkuraksi aivan ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale on silkkaa lattaria! Otetaan tarkempaan syyniin tämä nimellä Erja Lyytinen & Dave's Special ilmestynyt Attention! (2002).


Todellakin, avausnumero I will have my tomorrows on latinalaisamerikkalaisin rytmein eteen päin soljuvaa kevyttä kenttämusiikkia. Se on samalla vakuuttava näyte Lyytisen laulutaidoista.

Hänen aistikas äänensä on aina soveltunut parhaiten tismalleen tämän tapaiseen uneliaahkoon vokalisointiin. Silloin kun sen päälle ruvetaan liikaa niin sanotusti tulkitsemaan, mennään mielestäni pientareelle. Vain hieman pitemmällä alkaisivat horsmat pölistä ja lupiinit laota. Tietääkseni metsään asti ei toistaiseksi ole menty, mutta tämän voi ottaa varovaisena varoituksena.

Backyard blues johtaa etukäteen harhaan, koska se otsikostaan huolimatta viihdyttää kuulijaa kantrina taikka jonkin sortin hill- tai rockabillynä. Erja vetää tällä kertaa akustisella. Ykkösraidalla hänen kontolleen ilmoitetaan 12-kielinen ja toiseksi viimeisellä You talk dirtyllä erityisen maukkaasti liu'uteltu slide guitar. Mikä se liekään suomeksi.

Monipuolista kielisoitinten hallintaa siis oli havaittavissa jo debyytin aikoihin. Tänä päivänä Lyytinen nauttii kitaristina varsin korkeaa arvostusta, jolle on olemassa kiistattomat perusteet.

Soittopuuhien aloittamisesta on vierähtänyt kohta 30 vuotta. Siinä ajassa kyllä oppii, kun omaa lahjoja, kuuntelee vaikutteita imien ja ennen kaikkea tekee. Koen lisäksi, ettei osaaminen tässä tapauksessa ole pelkkää teknistä taitoa, vaan mukana on aimo annos huolella sisäistettyä näkemystä.

Laitanpa ehdolle viekoittelevan tunnelmapalan Don't you feel my leg. Blu Lu Parkerin 30-lukulainen sävellys käy esimerkistä ylempänä lanseeraamastani kapakkajazz-tyylistä. En mahda mitään, että tämän kohdalla tulee joka kerta mieleen tietty kohtaus elokuvasta Hots Shots: tummatukkainen Ramada laulamassa The man I lovea hämyisessä baarissa.

Pääosin Attention! on kulkevaa, nopsaa ja nautittavaa bluesia. Jos täytyy joku verrokki iskeä pöytään, päätyisin luultavasti alkuaikojen Fabulous Thunderbirdsiin, joskin ilman huuliharppua. Little Charlie & The Night Cats putkahtaa myös ajatuksiin.

Dave's Special koostui seuraavista musikanteista:

  • Davide Floreno, kitara + lap steel + dobro
  • Jouni Kaartinen, basso + myös läskisellainen
  • Kimmo Oikarinen, rummut + perkussiot
  • Toni Kortepohja, koskettimet

Tykkään etenkin Kortepohjan urkusoundista instrumentaalissa Jone's boogie. Samoin Florenon dobrottelu yhdessä Lyytisen osuuden kera iskee vahvasti päätösbiisissä Twenty-one.

Kiitoslistalta voi lukea pitkän listan nimiä, tutuimpina alan huippumiehet Esa Kuloniemi, Pepe Ahlqvist ja Olli Haavisto. Heidän osuudestaan itse levyn tekoon ei tarkempaa paljasteta. Hupaisena yksityiskohtana silmiin ottaa nauhoituspaikka Hillitön Tunneli.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti