Jutut ajassa

30 elokuuta 2021

LEVYT - Leevi And The Leavings: Mies Joka Toi Rock'n'Rollin Suomeen

Leevi And The Leavingsin 16 pitkäsoitolle on taltioitu vajaa 200 esitystä. Niitten päälle voi laskea sinkkuraitoja ja erilaisia remix-versioita niin, että mentäneen yli. Niin rakastettu kuin yhtye suomalaisille onkin, tuntee suuri yleisö todennäköisesti aika pienen osan näistä.

Esimerkiksi nyt ruodittavalla LP:llä lienee vain kaksi yleisesti tunnettua numeroa. Elämää ja Onnelliset. Näistä jälkimmäisen nimikään ei välttämättä monelle kerro vielä mitään. Kertosäkeen tunnistavat naurismaan aidatkin.

on meillä stereot, televisio
mikroaaltouuni ja videonauhuri
on pakastin, kahvinkeitin
mikroprosessori ja pölyimuri

Ei tämä sinällään ole mitenkään poikkeuksellista eikä varsinkaan huono asia. Kyllä saa minullekin heittää vuorotellen jokaisen Leavings-biisin otsikon, enkä varmasti muista läheskään puoleenkaan niistä melodiaa tai sanoja. Veikkaan silti, että juuri tässä tapauksessa ero hittien ja epähittien tunnettuudessa on suurimmillaan.

Ennen ensimmäistä albumiaan Sundqvist ja kumppanit puursivat yhden normaalin ja pari tupla-singleä. Tuo ykkönen, Suuteleminen Kielletty (1980) sisältää ihan mukavaa poppia, mutta ei ole Apulaissheriffin rankkauksessa kovin korkealla.

Sen sijaan seuraava on: Mies Joka Toi Rock'n'Rollin Suomeen (1981).


Paljon sanottu disco-levystä.

Hieman liioittelen taas. Ei tässä niin yksioikoisesti yksillä korteilla pelata. Kuitenkin jo avaus Tyttö jota rakastan väläyttää lyhkäisesti jytkybassorumpua, vaikka onkin muutoin ripeää pop and rollia.

Elämää sen sijaan on jo enemmän sitä itseään. Ilman Juha Karastien rokkaavaa kitaraa se kävisi 70-lukuiseen peilipallo- ja värivalomiljööseen kuin puoli metriä halkaisijaltaan oleva afrokampaus. Olikohan Göstalla tätä rakentaessaan mielessä Kissin pari vuotta aiemmin julkaistu I was made for lovin' you?

Tyylipuhtainta discoa edustaa hulppea Pojat tanssimaan. Nyt Jarmo Leivon bassorumpu jumputtaa alusta loppuun tasaisesti ykkösiä, kakkosia, kolmosia ja nelosia. Risto Paanasen basso tahdittaa jykevästi. Pakko turvata selusta ja mainita bändin käyttäneen sen verran syntetisaattoreita työssään, että en ole varma listaamieni soittimien aitoudesta.

Tanssimeininkiin palatakseni vihellyksellä ja kätten läpytyksillä höystetty mainio instrumentaali Kolmen dollarin tähden jatkaa edellisvuotisen Tuhannen markan setelin viitoittamalla polulla. Tuttu Onnelliset on aavistuksen diskahtava poppis, johon naisäänet vetää Haije Sundqvist, maestron sisko ja vakiotaustalaulaja Leavings-tuotannoissa.

Tämä vaikea elämä ja alkuriffillään I heard it through the grapevinelle velkaa oleva Älä itke, Baby Jane asettuvat vielä enemmän tai vähemmän disco-muottiin. Arvioisin, että muotissa ollaan kiekolla noin 50-prosenttisesti.

Nigger Jonas (palkkionmetsästäjä) taas istuu reggae-jakkaralla. Veltosti laahaava rytmikitara antaa vaikutelman, että muut vetävät sitä perässään hinausköyden päässä ja se vääntäytyy juuri ja juuri ajoissa mukaan. Oliko tuo tarkoituksellinen kikka? Oli eli ei, niin se pukee biisiä.

Numero 6 pitkine nimineen toimii suruisan kauniina välipalana ja soi edeltäjänsä tavoin vailla ihmisääntä.

Mene pois tuo tekstiltään etäisesti mieleen Juicen kappaleen Mene kotiin. Kitarasoolo muistuttaa Mark Knopflerista ja kepityssoundi kuulostaa paikoin siltä miltä Eppu Normaali vuosia myöhemmin. Kertosäkeen aina vaan jatkuva toisto on piirre, joka alkoi Sundqvistin sovituksissa 90-luvulla pikkaisen joskus jo risomaan.

Kekkerit päättävä Anastasia käy mallista sitä lajia, jolla yhtye tuli sittemmin nousemaan suursuosioon. Mollissa kulkeva hieno melodia koplattuna suloisen murheelliseen sanoitukseen on yhdistelmä, jolla on tässä maassa niitetty mainetta ja kahmittu myyntituloja. Upea laulu.

Anastasia
et edes huomaakaan
kun aika vie
sinun kasvoiltasi kauneuden
ja valokuvat
haalistuvat kansioihin
tuskin ainutkaan
sua muistuttaa

Tässä kohtaa pitäisi mainita kansikuvasta. Että kuka siinä poseeraa ja mistä on mies paremmin tullut kansan tietoisuuteen. Koska kaikki tietää, jätän väliin.


Herra presidentti käy kuvauttamassa itsensä ja näkee unenomaisessa näyssä vanhan äitinsä. Se kutoskappale siis. Onhan tuollaiset hauskoja, vaikkeivät kuulijalle välttämättä mitään kerrokaan.

Vaan miksi pitäisikään nimetä jonkun perinteisen kaavan mukaan? Kastetaanhan lapsiakin ties miksi. Tai LP voi olla Mies Joka Toi Rock'n'Rollin Suomeen eikä se ole rock'n'rollia juuri nähnytkään.

EDIT 2.9.2021: Tarkkasilmäisen lukijan palautteen (kiitän) mukaan presidentti käy albumin ensipainoksella "valokuvauttamassa" itsensä. Jostain syystä verbi on useimmilla uusintajulkaisuilla valonsa kadottanut.

Se on sillä lailla, jottei nimi miestä pahenna jos ei levyäkään ja Mies Joka Toi Rock'n'Rollin Suomeen on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


28 elokuuta 2021

YLEISTÄ - Kaksi, två

Onko se lintu? Onko se lentokone? Pyrstötähti?


Ei, se on Apulaissheriffin blogi, joka täyttää tänään kaksi vuotta. Sen kunniaksi hieman lukuja niille, jotka kirjoittajan tavoin ovat kiinnostuneita tilastoista ja turhista yksityiskohdista.

Tämä mukaan lukien on julkaistuna nyt 213 juttua.

Sarjassa LEVYT (mielestäni kaikkein parhaita, jo ajan kanssa tutuksi tulleita) niitä löytyy 90, sarjassa UUTUUSLEVYT (alle puoli vuotta ilmestymisensä jälkeen hyllyyn hommattuja) 35 ja edelleen sarjassa KIRJAT (kirjoja) 17 kappaletta. Muissa jatkuvissa sarjoissa on tarjolla alle 10 kirjoitusta per nimike.

Johonkin rajattuun aiheeseen keskittyneitä minisarjoja on käyty läpi 7 erilaista, kussakin 5 - 8 osaa.

Valikoidussa henkilöhakemistossa jakavat kärkisijan Juice Leskinen ja Neil Young (10 juttua). Ylösjuoksijoina eli perintöhenkilöinä J.Karjalainen, Kari Peitsamo, Mats Huldén, Pauli Hanhiniemi sekä Pekka Gröhn (kaikilla 8). Sijoitus kertoo tietenkin tyyppien piirissäni nauttimasta suuresta arvostuksesta, mutta myös tuotteliaisuudesta ja tunnettuuden kestosta.

Tuotteliain Apulaissheriffikuukausi on määrällisesti ollut heinäkuu 2020 (13 juttua). Pahoittelut siitä.

Aivan mahtavista levyistä on tällä hetkellä luettavissa 97 hehkutusta, jotka ovat linkin kanssa listattuna tämän sepustuksen loppuun. Näistä 7 on julkaistu minisarjojen alla.

Aivan mahtavat painottuvat 1970-, 80- ja 90-luvuilla ilmestyneisiin albumeihin. Vanhemmista valtaosa on ulkomaisia, uudemmista kotimaisia. Taitekohta näkyy olevan vuosi 1980.

Eniten aivan mahtavia on vuosilta 1980 (8 levyä), 1981 (6) sekä 1969, 1974 ja 1985 (5 kultakin vuodelta).

Nollakerhoon kuuluvat toistaiseksi mm. 1968, 1984 ja 1992 sekä suurin osa tätä vuosituhatta. 1950-luku ja aiemmat loistavat poissaolollaan. Silloin ei tosin hirveästi LP:itä rakenneltukaan, paitsi kokoelmina.

1963

Sam Cooke: Night Beat

1966

Wilson Pickett: The Wicked Pickett

1967

Albert King: Born Under A Bad Sign
Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced
Johnny Cash & June Carter: Carryin' On With Johnny Cash & June Carter (#KL)

1969

Beatles: Abbey Road
Creedence Clearwater Revival: Bayou Country
Jethro Tull: Stand Up
Led Zeppelin: II
Neil Young With Crazy Horse: Everybody Knows This Is Nowhere

1970

Creedence Clearwater Revival: Cosmo's Factory

1971


1972

Kalevala: People No Names (#WSP)
Neil Young: Harvest

1973

James Brown: The Payback

1974

Hurriganes: Roadrunner
Meters: Rejuvenation
Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku

1975

Dr. Feelgood: Malpractice
Jukka Tolonen: Hysterica

1976

Hurriganes: Hot Wheels

1977

Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: Our Own Way Of Rockin'
Kaamos: Deeds And Talks (#WSP)

1978

AC/DC: Powerage
Blues Brothers: Briefcase Full Of Blues
Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Kari Kolmas

1979

Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster
Robert Gordon: Rock Billy Boogie
Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan
ZZ Top: Degüello

1980

Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)
Pelle Miljoona Oy: Moottoritie On Kuuma
Prince: Dirty Mind
Robert Gordon: Bad Boy
Scapa Flow: Uuteen Aikaan (#WSP)
Stevie Wonder: Hotter Than July

1981

Blackfoot: Marauder
Eppu Normaali: Cocktail Bar
Hassisen Kone: Rumat Sävelet
Juice Leskinen Slam: Ajan Henki
Tuomari Nurmio: Lasten Mehuhetki

1982

Eppu Normaali: Tie Vie
Grandmaster Flash & The Furious Five: The Message
Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

1983

ZZ Top: Eliminator

1985

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris
John Cougar Mellencamp: Scarecrow
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle
Peer Günt: Peer Günt
Sielun Veljet: L'amourha

1986

Johnny Winter: 3rd Degree

1987

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara
Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen
Kolmas Nainen: Paha Minut Iski
Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho

1988

Eric B. & Rakim: Follow The Leader

1989


1990

J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa
Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise
Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory
Ne Luumäet: Laki Ja Järjestys

1991

J.Karjalainen Yhtyeineen: Päiväkirja (#MES)

1993

Don Huonot: Kameleontti
Kingston Wall: II
Leevi And The Leavings: Turkmenialainen Tyttöystävä
Melrose: Rock My World (#MES)

1994

Jimmy Nail: Crocodile Shoes
Kingston Wall: III - Tri-Logy
Kolmas Nainen: Onnen Oikotiellä

1995

Absoluuttinen Nollapiste: Muovi Antaa Periksi

1996

Melrose: Trio

1997

Erykah Badu: Baduizm
Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti
Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae

1998

Jimmie Vaughan: Out There
Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa
Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita

1999

Absoluuttinen Nollapiste: Suljettu
Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll Klisee

2000

Mari Rantasila: Vain Rakkaus

2005


2006

Neil Young: Living With War

2008

Erja Lyytinen: Grip Of The Blues

2010

Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123 (#KL)

2012

Kaipa: Vittjar
Kari Peitsamo Road Hogs: Rautahepo

2019


-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


19 elokuuta 2021

LEVYT - Johnny Winter: 3rd Degree

Ei -86 mikään erityisen huono musiikkivuosi ollut. Apulaissheriffin levytietokannan mukaan silloin ilmestyi suuri määrä hienoja lättyjä. Jostain syystä en ole silti saanut niistä aikaan yhtään hehkutusjuttua.

Kun poissaolollaan blogista on loistanut myös runsaasti A-luokan materiaalia takonut Johnny Winter, niin napataan nyt kaksi hedelmää yhdellä kaapaisulla. Peräti seitsemällä vuosikymmenellä levyttäneen albiinon 3rd Degree (1986) ansaitsee kehunsa täysimääräisinä.


John Dawson III:n taival oli musiikillisesti sangen polveileva.

60-luku kului vetäen livenä listamusaa, soulia, beatle-poppia ja muuta mitä keikkajärjestäjät vaativat. Singlejä syntyi eri yhtiöille epätasaiseen tahtiin. Vuosikymmenen lopulla palaset loksahtivat kohdilleen basisti Tommy Shannonin ja rumpali Uncle John Turnerin kanssa. Trio operoi alkuun blues-rintamalla ja lipui sitten osin Columbian painostuksesta kohti rock-maastoja.

Tuon ison yhtiön hoivissa 70-luvun alku meni rock and rollin ja blues rockin parissa. 1975 Winter siirtyi managerinsa perustamalle Blue Sky Recordsille, joka edesauttoi Muddy Watersin paluuta muutamalla Johnnyn tuottamalla albumilla. Omalla nimellä purkitettiin kolme studio-LP:tä. Homman nimi oli taas blues.

Seuraava askel oli siirtyminen täysin bluesiin keskittyneelle Alligator Recordsille. Chicagolaisfirman perustaja ja pomo Bruce Iglauer oli ylen itsetietoinen ja dominoiva tyyppi. Hänen, Dick Shurmanin ja artistin itsensä tuotannossa tehtiin pari pitkäsoittoa.

Winterin ja Iglauerin vahvat persoonat eivät tulleet keskenään toimeen. Räiskyvimmillään skisma kärjistyi aina käsikähmään asti. Taiteilija ei sopeutunut olosuhteisiin. Hän halusi määrätä mitä hänen levyilleen pistetään ja miten. Hän ei tahtonut hieroa biisejä loputtomilla uusinnoilla, vaan suosi selvästi spontaanimpaa, vaistonvaraista lähestymistapaa pikkumokista piittaamatta.

Kolmas Alligator-LP 3rd Degree nauhoitettiin ilman Iglauerin välitöntä läsnäoloa. Hänet on merkattu kansipaperiin roolinaan executive producer. Winter ja Shurman hoitivat käytännön työt.

Tämä on kuuluvinaan irtonaisempana meininkinä verrattuna sinällään mainioihin edeltäjiinsä Guitar Slinger (1984) ja Serious Business (1985). Ehkä kuvittelen?

Seuraavaksi raapaistu The Winter Of '88 (1988) on karmea välisoitto. Siitä saatiin aikaan miltei pöyristyttävällä kasarituotannolla pilattu, etäisesti bluesilta ja rockilta maistuva sekametelisoppa. Sittemmin mies julkaisi vielä kelpo musaa, mutta jääköön se tässä yhteydessä lyhyelle maininnalle ja palataan asiaan.

Nimittäin ennen tuota kaikkein huonointaan Winter pyöräytti markkinoille yhden parhaistaan. Jutun aiheen kymmenestä raidasta seitsemällä rummuttaa Casey Jones ja bassottaa Johnny B. Gayden, molemmat tallikaveri Albert Collinsin taustabändistä. Pianoa soittaa pääosin Ken Saydak.

Kahteen otteeseen mustavalkoisten ääressä istuu legendaarinen hahmo, johon solisti tutustui jo 60-luvulla ja jonka kanssa tämä oli jo tovin toivonut pääsevänsä yhteistyöhön. Mac Rebennack alias Dr. John viljelee keitokseen omannäköistään höystettä. Etenkin Tin Pan Alleyn neworleansilainen pianoiminen viehättää.

Erikoisen merkittävänä seikkana pidän sitä, että komppiryhmänä toimii Jonesin ja Gaydenin tilalla kolme kertaa vanha kunnon parivaljakko Turner & Shannon. 16 vuotta sitten bisnessyistä kenkää saaneet, mutta ystävinä pysyneet niekat saivat tilaisuutensa ja arvostivat "työnantajansa" elettä.

Pelaaminen sujui pitkästä erosta huolimatta vaivatta. Todisteeksi viskaan vilkastempoisen päätösnumeron Broke and lonely. JW:n kitara soi iloisesti.

Ylväästihän ne soivat läpi koko kiekon. En osaa arvottaa ukkoa maailman tykeimpien laulajien joukkoon. Kyllä hänen vahvuutensa minun papereissani on kirkkaasti kitaroinnissa. Pääasiassa oli tullut paahdettua sähköllä. Maestron mukaan hän ei ollut innostunut akustisesta ennen kuin hoksasi Nationalin metallirunkoiset vuoden -68 paikkeilla.

Natikat ääntävätkin levyllä komeasti. Sooloesitys Bad girl blues osoittanee sen ja samalla mitä tämä mies pohjimmiltaan oli. Blues-mies parhaasta päästä.

Winterillä on kovia näyttöjä rockin saroilta niin studiossa kuin lavalla esitettynä. Monista lähteistä on kuitenkin käynyt selväksi, että blues oli tyylilaji, jota hän rakasti ja tahtoi tulkita. 3rd Degree on oiva esimerkki loistavista sen genren edustajista hänen tuotannossaan.

Kuten sankarillemme hyvin tavallista, biisilista koostuu pääosin covereista. Vain yksi kappale on itse kirjoitettu.


Äänityksiin liittyy eräs kummallinen, mutta mielenkiintoinen sivujuonne. Winterin levyillä oli aiemminkin vieraillut entisaikojen suuruuksia, kuten Muddy Waters ja Willie Dixon. Tällä kertaa Shurman toi paikalle huuliharpisti Junior Wellsin.

Johnnya tilanne hermostutti. Hän kertoo jopa pelänneensä Wellsiä. Homma lipsahti liiaksi kupittelun puolelle ja näin nauhalle ei saatu yhtään lopputuotteelle asti kelpaavaa harppuotosta. Kohteliaasti nuorempi muusikko otti syyn omille niskoilleen eikä käynyt osoittelemaan vanhempaa. Aina ei mene putkeen.

Vuonna 1986 Apulaissheriffi sai ajokortin tietämättä vielä, että 3rd Degree on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


14 elokuuta 2021

LEVYT - Robert Gordon: Bad Boy

Uhkailin edellisessä jutussa palaavani Gordonin Robertin pariin "2 LPs on 1 CD"-köntän toisen puolikkaan merkeissä. Jottei asia unohtuisi, teen sen heti, mutta lyhyesti.


Bad Boy (1980) ei ole kaikilta osin yhtä puhdasoppista billyä kuin miehen edelliset albumit. Noin vuosi Rock Billy Boogien jälkeen nauhoitettiin saman perusryhmän (Rob Stoner, Howie Wyeth, Chris Spedding) ja monien pienemmän panoksen antaneitten kera makean maistuvaa musiikkia.

Positiivisella - esimerkiksi puolen päivän leppoisan tunturipatikoinnin jälkeisellä - tavalla uupuneen oloinen Torture on eräs irtiotoista. Speddingin simppeli kitaraosuus lopussa alleviivaa uinailevaa tunnelmaa.

Kuten listalta näkyy, pääsi klassista tavaraa uusiokäyttöön myös laulajan nelosälppärillä. Isoimpina niminä kierrätyskohteitten takaa voi noukkia Bill Haleyn ja Roy Orbisonin.


Kitaristirintamalla tapahtui muutos kohta tämän jälkeen. Speddingin ja Gordonin ensimmäinen yhteistyöjakso päättyi ja kuusikielisen otti seuraavaksi haltuun Danny Gatton.

Paha ei ole huono, sillä Bad Boy on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


13 elokuuta 2021

LEVYT - Robert Gordon: Rock Billy Boogie

Muinoin pikkupitäjässä omisti naapurin poika Robert Gordonin kasetin Rock Billy Boogie (1979).


Muka tietäväisessä, noin 12-vuotiaitten wannabe-diinarien porukassamme nimen kirjoitusmuoto tuomittiin kirjoitusvirheeksi, jäi huomaamatta tai sitten aivot muuttivat sen automaattisesti muotoon Rockabilly Boogie. Oikein se kuitenkin on kanteen printattu.

Albumilla on samanniminen, alkujaan Johnny Burnetten ja kumppanien kappale, jota kirjoitettaessa ilmeisesti ajateltiin Burnetten veljesten pieniä poikia. Johnnylla oli Rocky, Dorseylla Billy.

Varhaisen rockabillyn mestariteoksiin lukeutuvalta LP:ltä Johnny Burnette And The Rock 'N Roll Trio (1956) Gordon kelpuutti mukaan kaksi muutakin numeroa. I just found out oli niin ikään trion originaali. Fats Domino levytti 1955 All by myselfin, mutta se perustuu aika tavalla Big Bill Broonzyn vuoden 1941 singleen.

Sekoitus pitää muutenkin sisällään pääasiassa uusversioita vanhoista. Aineksiksi valikoitui muiden muassa Eddie Cochranin ja Conway Twittyn vinyylille pistämiä ralleja. Vain kaksi kappaletta kahdestatoista on varta vasten Gordonille tehtyjä.

Niistä The Catman on varsin vinkeää kuultavaa musiikillisesti. Entisestä vapaa ei ole sekään, sillä teksti toimii kunnianosoituksena vielä yhdelle mestarille.

gonna back up babe
bluejean bop
be-bop-a-lula
you couldn't stop
racing with the Devil
you were born to do
Gene Gene Vincent
I sure miss you

Meille 80-luvun alun teddy-pojanrääpäleille "aidoista" 50's rokkareista kovimpia olivat Cochran, Vincent ja tietenkin Elvis, kuka kellekin se suurin. Robert Ira Gordonia voi hyvällä syyllä pitää kaikkien noiden tuojana Apulaissheriffin ajan nuorison tietoisuuteen. Toki meillä oli tietyt brittibändit ja jokunen kotimainenkin, mutta etenkin nyt katsottuna hän oli autenttisin tuntemamme alan mies niistä, jotka aloittelivat uraansa 70-luvulla.


Solistin takana merkittävää roolia painavat levyllä basisti Rob Stoner ja rumpali Howie Wyeth. Ennen tätä pestiä molemmilla oli taustaa toisen Robertin, nimittäin Zimmermanin - tunnetaan hiukan paremmin Bob Dylanina - taustalla. Kumpikin istahtaa vuorollaan myös pianojakkaralle.

Rytmikitarat kielittelee Scotty Turner, joka oli tuolloin melkein viisikymppinen veteraani. Hänen menneisyydestään pistää terävimmin silmään yhteistyö Buddy Hollyn kanssa.

Jostain syystä tämän herran kohdalla soolokitaristit noteerataan usein tavallista herkemmin. Rock Billy Boogiella vastuu painoi Chris Speddingin harteita. Omasta mielestäni Gordonin parhaat tuotokset ajoittuvat siihen lyhkäiseen ensimmäiseen pätkään, jolloin Spedding kepitti. Hänen selkeä, soundeiltaan kirkas soitantansa sopii tyylilajiin kuin koivuvihta juhannussaunaan.

Kai tässä täytyy vielä hehkuttaa laulajan ääntä, vaikka olen siitä joskus blogissa jo maininnut. Nimittäin, Apulaissheriffin erityisesti rollin huomioivassa rock-äänirankkauksessa RG sijoittuu keulille tai sen välittömimpään läheisyyteen. Aivan mahtava.

Hämmästyttävästi älppärin viimeiseksi sujautettiin joululaulu Blue Christmas. Vaikea kuvitella tänä päivänä tehtävän tuollaista ratkaisua. Eipä tuo meikäläistä rassaa, mutta tarjoilen silti sen sijaan toiseksi näytteeksi jotain muuta, joka todistaa herran taipuvan hitaampiinkiin: toinen oma biisi I just met a memory.

Loppukuva antanee osviittaa siitä, että en ole onnistunut löytämään tätä yhtä parhaista rockabilly-kiekoista CD:nä muuta kuin osana 2in1-julkaisua. Paketti on sellaisten joukossa ihan eliittiä. Niin huippu, että palannen toiseen osaan piakkoin.


Muuten, Discogsin mukaan jutun albumista olisi Euroopassa ilmestynyt jokunen painos jo -78, mutta veikkaan noissa tapauksissa julkaisu- ja äänitysajankohtien sekoittuneen.

Viis julkaisuvuosista, viis kirjoitusasuista, viis mistään, Rock Billy Boogie on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


10 elokuuta 2021

LEVYT - Peer Günt: Peer Günt

Alkuun suosittelen tehtäväksi pikaisen käytännön harjoituksen, joka saattaa tukea jotain mitä kohta esitän. Itse testasin samoin tuloksin CD:iltä ja suoratoiston avulla. Jos mielipiteesi ei ole sama, se on silti yhtä oikein kuin omani.


Kuuntele ensin pari numeroa Peer Güntin kolmos-LP:ltä Good Girls Don't Drink Whiskey (1987). Tarkkaile soundia. Tee heti perään sama bändin ykköslätylle Peer Günt (1985).

Ero on melkein kuin yöllä ja päivällä. PG -87 on yö, -85 päivä. Hieman liioitellen äänimaailma muuttuu täyteen ahdetusta ja tunkkaisesta ilmavaan ja kirkkaaseen, rumpusoundi hengettömästä mäiskeestä tiukkaan tykitykseen. Periaattessa samankaltaisista raaka-aineista saatiin kovin erilaista sapuskaa.

Tuottajana toimi molemmilla T.T. Oksala, joka hoiti homman Güntin viidellä ensimmäisellä albumilla. Otin tuon kolmosen debyytin rinnalle, koska se tuntuu olevan pahin kaikista. Sen jälkeen palailtiin takaisin rennompaan.

Kaikki kunnia Oksalalle valtavasta tuotantopanoksesta 80-luvulta alkaen. Joukkoon mahtuu lukuisia hienoja, jopa aivan mahtavia levyjä, kuten vaikka Siekkarien L'amourha samalta vuodelta kuin nyt tapetilla oleva teos. Aina ei kuitenkaan voi onnistua. Ja nämä madonluvut siis ovat vain ja pelkästään yhden miehen henkilökohtaisia näkemyksiä.

Peer Güntillä Peer Günt osoitti olevansa täysin valmis mihin tahansa kehiin tässä maassa. Eikä ihme, Timo Nikki perusti yhtyeen jo niinkin aikaisin kuin Montrealin olympiavuonna 1976.

Tosiasiaa ei tule ihan päivittäin tiiviisti ajateltua. Jotenkin Kouvolan rämäryhmän historian on helppo kuvitella alkaneen vasta 1984, jolloin se jollain perusteella voitti Rockin SM-kilpailut päädyttyään ensin tasapisteisiin Kolmannen Naisen kanssa. Ei totta vieköön ollut niitä heikkotasoisimpia kulttuurikisoja, olipa niitten järjestämisestä mitä mieltä hyvänsä.

Ennen the Kokoonpanoa Nikin takana oli ehtinyt pauhata kolme eri basistia, kaksi rumpalia sekä jossain kohtaa kolmikosta kvartetin tehden kaksi eri kitaristia. Teijot astuivat palvelukseen -81 (Twist Twist Erkinharju, rummut) ja -83 (Tsöötz Kettula, basso).

Viimeistään tässä vaiheessa kitaristi-laulajan taustat olivat kunnossa. Oli syntynyt eräs legendaarisimmista suomalaisista komppiparivaljakoista ja samalla yksi maamme kovimmista rock and roll -trioista kautta aikain.

Oudompi voisi kenties jo menusta päätellä millä keinoin operoidaan.


Eikös vaan viittaakin nuo otsikot vahvasti rymistelevän rokkibändin suuntaan? Jos tyyliä pitäisi kuvailla muualta tulevalle, kyntäjiä vielä tuntemattomalle musiikin harrastajalle, mainitsisin nimet Ted Nugent, Motörhead ja AC/DC, ja väittäisin mukana olevan vähintäänkin ajatuksen tasolla hyppysellisen southern rockia.

Levy ei sisällä yhtään balladia. Niitäkin, ja vieläpä loistavia sellaisia voi bongata myöhemmästä tuotannosta. Tällä kohtaa mentiin koko kiekollinen kahdella suurimmalla vaihteella.

Ehdottamistani vaikutteista voi hakea todistetta mm. kappaleesta Wild women. Komppikepitys siinä tuo ainakin Apulaissheriffin mieleen 70-luvun lopun Nugentin rappauksen. Soolo kahden minuutin jälkeen voisi olla Angus Youngin sormista.

Huonoa esimerkkiä ei ole haettu myöskään Big titsin alkuriffissä. Sen loppuosassa on pätkä, joka on perin lähellä Johnny Winterin Still alive and welliin pistämää kuviota. Toistan moneen kertaan kirjoittamani: tuo voi olla tahallista tai tahatonta ja molemmat kelpaa.

Muistan muuten vuoden 1987 paikkeilta sen ainoan kerran, kun olen kokenut Güntin livenä. Kokea on passeli verbi, koska näkö- ja kuuloaistimien välittämät signaalit eivät riitä kuvailemaan alkukantaista purkausta, jonka trio matalaan urheiluseuran latoon päästeli.

Savua ja valoja, isovolyymistä paahtoa. Viileyden maksimi Tsöötz ilmeisesti pultattuna lavaan kiinni bassoineen. Twist Twist riekkumassa kuin villivarsa patteristonsa takana ja päällä, ehkä sivulla, edessä ja allakin, tuplabassarin pauketta yleisöön keskittäen. Nikki siltä väliltä rouhimassa riffejä ja mouruamassa mikkiin. Ryhmästä vapautui noin rykmentin edestä energiaa.

Vähän muistan ja senkin kenties väärin, mutta jotakuinkin noin sen täytyi mennä. Noin se meni.

Kahden bassorummun käyttö ei sivumennen sanoen lukeudu asioihin, joita maailmassa kaikkein eniten fanitan. Huuruisessa keikkatilanteessa sen sentään kestää kotioloja paremmin. Jutun aiheena olevalla tallenteella mopo ei tässä mielessä karkaa käsistä, ks. Fuck the jazz.


Roisi ja raju rokin ryttyytys tehoaa soittimesta annosteltuna suorastaan mainiosti, kun tuotantopuoli on hanskassa siten kuin se tällä on. Tämä saisi virallisemmassa arvostelussa minulta viisi tähteä, kun alussa mainitsemani vertailutapaus joutuisi tyytymään kolmeen.

Peer Günt on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


06 elokuuta 2021

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #7 - Wentus Blues Band: Woodstock

Nämä turinat olivat jo loppumassa Honey B And The T-Bonesin myötä Saksassa, mutta täällä sitä vaan pällistellään ison veden takana Woodstockissa, New Yorkissa. NY City sijaitsee satakunta mailia etelään, Hudson-jokea alavirtaan, legendaarinen -69 festivaalialue noin puolet vähemmän lounaaseen.

Täällä - tarkempi sijainti: Levon Helm Studios - vieraili kymmenen vuotta sitten työmielessä eräs pitkän taipaleen taittanut suomalaispumppu. Syntyi albumi, jonka kansikuvan voisi helposti kuvitella viittaavan progeen tai psykedeliaan.


Maalaus on virolaisen Aarne Vasarin pensselistä.

Teoksen luonne ja musiikilliset koordinaatit paljastuvat, kun zoomaa koko kuvan esiin, jolloin tekstitkin tulevat näkösälle. Tämä on Wentus Blues Bandin noin yhdeksäs pitkä Woodstock (2011).

Apulaissheriffin tie kävi bändin pariin vasta viime viikolla. Kyselin taannoin minisarjaa varten vinkkejä ulkomailla nauhoitetuista kotimaisista levyistä. Kun tätä suositeltiin ja tämä myös heti löytyi, tartuin syöttiin.

Sinällään Wentus kuuluu monilukuiseen joukkoon "ei ihan, mutta melkein". Sen olemassaolon olin tiedostanut kauan ja kiinnostunutkin, mutta hankinnat olivat jääneet tekemättä. Olen tosin saattanut jopa nähdä ryhmän 90-luvun lopulla tai 00-luvun alussa, jolloin viitsin kulkea keikkapaikoilla tiuhempaan kuin nykyään. Varmaan nämä kävivät noina aikoina Oulussa esiintymässä.

Wentus Blues Band perustettiin jo 1986. Alkuperäisestä koostumuksesta ovat Woodstockilla jäljellä rumpali Mikael Axelqvist, basisti Robert "Robban" Hagnäs sekä kitaristit Kim Wikman ja Niko Riippa. Laulaja Juho Kinaret ja kosketinsoittaja Pekka Gröhn liittyivät jengiin joitain vuosia aiemmin.

Gröhnistä, tuosta joka paikassa vastaan tulevasta mainiosta muusikosta voisin naputella enemmänkin. Tyydyn nyt vihjaamaan blogin henkilöhakemistosta, jonka näet ruudun oikeassa laidassa. Ellet näe, vierittele alas ja napauta sieltä "Näytä internetversio". Nimeä klikkaamalla saat esiin kaikki Apulaissheriffin jutut, joissa mainittu henkilö on osallisena. Pekka melko monessa.

Wentuksessa hän on yksi osanen palapeliä. Merkittävä osanen kylläkin, minkä todistaa vaikkapa Cold cold week. Kun en ole vielä yhtyeen varhaisempaan tuotantoon tutustunut, en voi kertoa kuinka paljon lisäarvoa urut sointiin tuovat.

Neljännesvuosisadassa kiinteästi yhteen hitsautunut peruskvartetti on kuitenkin se, joka tätä musiikkia vie. Veikkaan kaverien vuonna 2011 tietäneen jo ennen vilkaisua mitä toinen tekee. Ja se kuuluu.

Monen tapainen blues toimii kuin Bruce Willis Die Hardeissa. Rock-vivahteita ei karteta ja sekin käy laatuisasti. On ammattitaitoista tekemistä, joka ei lankea akateemisuuden ansaan.

Tuttavuus on siis vasta viikon vanha. Olen pyöräyttänyt sen läpi kolmesti. Ensi kerralla mietin, että ihan ookoo jynkkää. Toisella soitolla meinasin lentoon lähteä. Kolmas palautti taas lähemmäs maan pintaa. Mielialamusaahan tämä on, niin kuin niin moni muukin. Hyvää soosia, jota ihminen tarvitsee lisää.

Enempiä analysoimatta ja jaarittelematta vedän kolme kömpelöä aasinsiltaa juttusarjan muihin jaksoihin.

Yksi Woodstockin raidoista on hitaahko soul blues nimeltään Selma. Kuinka ollakaan Popedan Live At BBC:llä soi samanniminen ralli, joka on tietenkin eri biisi. Kinaret muuten osoittaa Selmalla olevansa vokalistina oivaa tasoa.

Erja Lyytisen Dreamland Bluesiin tämän yhdistää levy-yhtiö. Molemmat kuuluivat osin samaan aikaan saksalaisen Ruf Recordsin artistikaartiin.

J.Karjalainen Yhtyeineen julkaisi kaksi vuosikymmentä ennen tätä Päiväkirjan. Pekka oli rivissä.


No niin.

Nyt se loppuu varmasti. Paljon on muitakin suomipoikien ja -tyttöjen ulkomaan levytyksiä, vaan jääköön näihin. Seuraavaksi juoksen Valtojen itärannikolle ja uin Atlantin yli Norjaan. Kiipeilen ja laskettelen poikki Kölivuorten. Pyöräilen ilman sähköavusteita läpi Ruotsin. Ylitän rajan Tornioon ja ratsastan aasilla kotiin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



04 elokuuta 2021

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #6 - Honey B And The T-Bones: On The Loose

Minisarjan edellisen jakson (Popeda BBC:llä) jälkeen kolkuteltiin saarivaltakunnan pääkaupungista junalla kanaalin rannikolle ja ali mantereelle. Erinäisten vaihtojen avulla päästiin kiskoja pitkin seuraavaan kohteeseen Bremeniin. Ikkunoista katseltiin englantilaisia, tunnelimaisia, ranskalaisia, belgialaisia ja saksalaisia maisemia.

Honey B And The T-Bones oli 1980-luvun jälkipuoliskolla saanut jalansijaa Norjassa ja soittanut siellä tahtiin pari kiertuetta per vuosi. Vuosikymmenen vaihteen lähestyessä homma alkoi turskahtaa ja päätettiin jatkaa eteen päin. Tuli Tanskaa, tuli Saksaa.

Kerran Kööpenhaminassa, konsertin tauolla paukahti takahuoneeseen muuan Herr Schmidt ja ehdotti voivansa alkaa myydä yhtyettä ohjelmatoimistonsa piikkiin. Jatkoi vielä, että onhan meillä tuo levy-yhtiökin, jos vaikka...

Joulukuussa -89 Aija Puurtinen, Esa Kuloniemi ja toiseksi viimeistä kertaa myös rumpali Ismo Puurtinen viettivät pari viikkoa Sundance-yhtiön omilla studioilla Bremenissä. Työn hedelmä On The Loose (1990) ilmestyi keväällä.


Tosiaankin, Ismo oli vielä vahvuudessa.

Honey B And The T-Bones on aina ollut, jaa. Miten tämä pitäisi kirjoittaa? B on joskus pisteellä, joskus ilman. And on And tai &, T-Bones The-artikkelilla tai ei. Onpa nähty myös muoto HBTB. No, kunhan tunnistaa.

Joka tapauksessa se on aina ollut kitarakaksikon Puurtinen & Kuloniemi bändi. Rumpaleita on tullut ja mennyt, väliin tiuhaankin tahtiin. Alussa kuitenkin Aijan velipoika miehitti rumpupallia yli kymmenen vuoden ja kuuden albumin ajan. Joitain pikkukiekkoja ja silmitön määrä keikkoja siihen päälle. Voisi jopa väittää, että trion yhteissoitto pelitti tuolla kokemuksella kohtuullisen hyvin.

Vähän vähättelin. Kuunnelkaa vaikka Jelly roll. Hyväntuulista svengipoppista, jossa kaikki vetävät samasta narusta, ja samaan suuntaan.

Bluesin ja rockabillyn tahdittamasta perinnemeiningistä oli otettu askelia pois päin jo kolmannella levyllä Queen Bee Against Dr. Oddball (1987), jolla on muutamia mainioita pop-raitoja. On The Loose on vielä selkeämpi hyppäys vapaamman ilmaisun pariin.

Shadowman kävisi Banglesin biisistä, jollei sitä olisi vetaistu hieman ronskimmalla otteella kuin tuolla 80-luvun valopilkkuihin laskemallani orkesterilla oli tapana. Mighty vision voisi puolestaan kuulua Midnight Oilin ohjelmistoon. Pakko suojata selustaa tässä kohtaa tunnustamalla, etten tunne kumpaakaan verrokkia tunnetuimpia hittejään enempää.

Muusta sisällöstä voisi lyhyin kommentein heittää seuraavia perin amatöörimäisiä ja subjektiivisia luonnehdintoja. Tosikot voivat tässä kohtaa hypätä muutaman rivin eteen päin.

Poison train - juureva autotallirämistely, jotain billyä alkuaikain Melrosen tapaan, hauska.

Chili - lyhyt kitarainstrumentaali, lainailee Led Zeppelinin In my time of dyingia tietäen tai tietämättään.

Poor boy - hilipatipippaa hillipillitiluttelu.

Laika - liukuisan rautalankainen ja urkuisa psykeinstru.

The poodle - sutjakkaasti rollaavaa räkärodeomatskua, kaikukitarainen.

Trick or treat - agenttitoimintaelokuvaintro, edellisen räväkkä sukulainen ilman vokaaleita ja konsonantteja.

Dirty boogie - suffelipluus, luukuttamassa Esa "SRV" Kuloniemi. Tästä lämäistiin lätyn loppuun myös Köpiksessä narutettu liveversio.

Hold the wind - intiaanirytmejä Havaijilta.

Yhtyeen viides pitkäsoitto on kaikkiaan aika monivivahteinen paketti, joka avautui allekirjoittaneelle kunnolla vasta nyt, kun sitä tavallista intensiivisemmin kuuntelin. Ei tämä silti nouse likikään heidän parhaimpiensa tasolle. Mielipide.

Tätä seurannut Shake Your Shimmy (1992) tehtiin osin Tanskassa. Lisäksi tuorein Time Was (2016) nauhoitettiin puoliksi USAn Memphisissä, kuten aiemmin tuli todettua, kun sarjassa siellä päin pyörittiin.


Siinäpä ne olivat, kuusi juttua teemalla Merta edempänä studiossa. On aika palata arkeen ja hankkiutua Itämeren yli kotoiseen Finlandiaan.

Paitsi, että tämähän ei jääkään tähän. Joku kiikuttaa vielä viime hetken tikettejä Amsterdamin kautta New Yorkiin ja patistelee mitä joutuisimmin hyppäämään lentokentälle vievän limusiinin kyytiin. Mitä kummaa tämä oikein tarkoittaa?

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: